Oletko joskus pelannut Mario & Luigi -pelejä? Entäpä Paper Mario -tuotokset, ovatko ne tuttua huttua? Jos vastasit yhteen tai kumpaankin kysymykseen myöntävästi, saatat löytää 3DS:n uudesta roolipeliseikkailusta tuttuja elementtejä. Mikäli kumpikin pelisarja on entuudestaan vieras, ei se menoa haittaa – Mario & Luigi: Paper Jamin makuun pääsee helposti.

Sen todistaa jo äärimmäisen simppeli alkuasetelma, sillä sen voi nimittäin lyhentää yhteen virkkeeseen. Se kuuluu näin: kun mystinen kirja luiskahtaa hyllystä lattialle, lennähtää sienivaltakunta täyteen paperihahmoja. Tästä lähtökohdasta suunnataan tutkimaan maailmaa, jossa kohdataan sekä kolmi- että kaksiulotteisia olentoja. Kovin mielikuvituksellista tarinasta ei saa, paperia tai ei. Vaikka mukana on kaksi Bowser-pahista kätyreineen, on luvassa silti tuttua prinsessojen kaappaamista ja vihollisten kurmottamista. Se ei kuitenkaan pilaa pelikokemusta, sillä hyviäkin puolia piisaa.

Paperitollo ja haalarihyypät

Aiemmin julkaistuissa Mario & Luigi -roolipeleissä on käytetty näppäimiä kovin nokkelasti, sillä kummankin putkimiehen toiminnoille on annettu omat napit. Punanuttuista sankaria on hyppyytetty A-napista, kun taas toinen veljes on vastannut B-painikkeen napautuksiin. Tällä kertaa mukaan hypähtää kolmas hahmo, jolle annetaan 3DS:n Y-nappi. Ratkaisu on toimiva kaikessa yksinkertaisuudessaan. Etenkin taisteluissa joutuu oikeasti seuraamaan pelitilannetta, jotta vihollisten liikkeitä huomaa väistellä oikealla hahmolla. Koko joukkioon kohdistuvien hyökkäysten seurauksena on usein epämääräistä hyppimistä ja pomppimista huonoin lopputuloksin. Myös oman tiimin hyökkäykset sekä pelimaailmassa loikkiminen hoidetaan kunkin haalarimiehen omalla namiskalla.

Taistelusysteemille joutuu nostamaan lätsää noin muutenkin, sillä se on mitä toimivin. Sen lisäksi, että joka putkimiehen hyökkäykset valitaan omalla napilla, voidaan niiden avulla myös väistää vihollistulta. Tilanteesta riippuen painikkeesta hypätään tai käytetään vasaraa vihollisten hyökätessä. Parhaassa tapauksessa omalla väistöliikkeellä onnistuu vahingoittamaan vihollista, joten joka tilanteen voi kääntää omaksi eduksi. Koko seikkailun pystyisi periaatteessa läpäistä ottamatta kertaakaan vahinkoa, vaikka käytännössä tämä onkin mahdotonta. Siinä vaiheessa kun tietyn vihulaistyypin liikkeet oppii tuntemaan, vastaan tulee jo uudenlaisia vastustajia. Myös omia hyökkäyksiä voi voimistaa sopivasti ajoitetuilla komennoilla.

Perusmuuvien lisäksi käytössä on erilaisia veljeshyökkäyksiä, joissa kaksi tai kolme hahmoista tekee näyttävän erikoisiskun yhden tai useamman vihollisen kimppuun. Nämä temput ovat näyttäviä ja mielikuvituksellisia, etenkin pelin loppupuolella avautuvat erikoisliikkeet. Temppujen taitava käyttö vaatii hyvin ajoitettuja napinpainalluksia, mikä saa ne tuntumaan pieniltä minipeleiltä Paper Jamin sisällä. Seikkailun edetessä käyttöön saadaan lisäksi taistelukortit, jotka tuovat mukanaan vielä yhden strategisen puolen. Pelaajalle tarjotaan vino pino kortteja, joiden toiminnot vaihtelevat laidasta laitaan. Läpyskät muun muassa vahingoittavat tietynlaisia vihollisia, parantavat hahmoja ja vaikkapa laskevat tiettyjen pomohahmojen kokemustasoa. Kortteja myös tehdä itse amiibo-figuurien avulla. Vaikka taistelua onkin reilu määrä, on näiden kaikkien ominaisuuksien avulla mahdollista pitää mäiske hieman mielenkiintoisempana. Ajoittainen kypsyminen normivihollisten kanssa otteluun on kuitenkin väistämätöntä.

Tähän jokin viiltävä otsikko

Koska kyseessä on roolipeli, on menossa totta kai mukana hahmojen kehittelyä, statistiikkaa ja erilaista varustusta käytettäväksi. Taisteluista kerätään kokemuspisteitä, joilla kasvatetaan hahmojen kokemustasoja sekä eri ominaisuuksia aina voimakkuudesta nopeuteen. Tämän lisäksi tietyin väliajoin päästään valitsemaan joka taistelijalle erikoisominaisuuksia, jotka vaihtelevat nopeammasta voimankasvusta mittavampaan energiamittariin. Valikoimaa ei ole tuhottomasti, mutta erilaisten kykyjen kerääminen on mielenkiintoista. Mikäli valinnat suunnittelee oikein, voivat viiksivallut olla pelin loppuvaiheessa kunnon voimanpesiä. Kovin monimutkaiseksi ei meno kuitenkaan pääse, joten kyseessä on kuin monimuotoistempien roolipelien kevytversio.

Yksi seikkailun iso ohjelmanumero on kerätä sienivaltakuntaan karanneet paperiset Toad-hahmot. Kerättävää on reilut määrät useissa erilaisissa minipeleissä, jotka vaihtelevat kiitettävän paljon. Mukana on valitettavasti muualtakin pelistä tuttua taistelua, mutta onneksi myös puzzleimaista aivopähkinää sekä pakoon juoksevien hölmöläisten jahtaamista. Vaihtelu on näissä kohdin tervetullutta.

Tietyissä kohdin tarinaa ohjelmassa on 3D-areenoille sijoitettuja taisteluita, joissa pelaajan ohjastettavaksi annetaan jättimäisiä pahvista taiteltuja kolosseja. Vastaan asetetaan vihollisten omia jättejä, joita vastaan päästään taistelemaan muutaman simppelin liikkeen avulla. Nämä osuudet tuntuvat hieman päälle liimatuilta, mutta myös ne tuovat sitä kaivattua vaihtelua muun pelailun väliin. Vaikeustasolla näitä voimainkoitoksia ei ole pilattu. Pilaantunutta makua tulee sen sijaan kolossien polttoaineena toimivasta rytminaputtelusta. Vihollisia päin syöksyminen että niiden päälle rysähtäminen vievät nimittäin energiaa, jota palautellaan pienen ja hölmön rytmipelin voimin. Nämä rytmittelyhetket tuntuvat turhilta lisiltä, mutta ne ovat onneksi lyhyitä.

Putkitukos

Yksi miinuspuoli pelissä on sen vaikeustason hienohko epätasaisuus. Etenkin tarinan alkupuoliskolla pomotaistelut ottavat koville. Pataan tulee niin että kolisee, ellei sitten ole huomannut grindata pienempien vihollisten parissa ennen tätä. Kun sama vastustaja on iskenyt hahmot kanveesiin toistamiseen yli 20 minuuttisten vääntöjen jälkeen, ottaa tilanne hermoon oikein huolella. Hätä ei ole kuitenkaan aivan tämännäköinen, sillä mikäli isommilta vastustajilta ottaa turpiinsa, aukeaa näkyville muutamat taistelua koskevat vinkit. Jos tästäkään ei ole apua ja luonne antaa periksi, voi kyseistä matsia koettaa helpomman vaikeustason turvin.

Vaikka tarina onkin laimea ja epäoriginelli, saadaan hupia kuitenkin hahmojen välisestä dialogista. Eri maailmoista tulevien tahojen interaktio keskenään on hyvällä tapaa hölmöä, etenkin pahisten puolella. Myös neljättä seinää rikotaan, eli pelaajaa puhutellaan muutamissa kohdin.

Musiikki on pääosin hyvää. Harvat sävellykset jäävät päähän soimaan, mutta korvat eivät myöskään kärsi kuulemastaan. Todella usein kuultava taistelumusiikki on onneksi paremmasta päästä. Puhetta nimikkeessä ei kuulla, sillä pelin dialogi esitetään tekstinä. Poikkeuksen tekevät välillä kuultavat huudahdukset sekä Marion ja Luigin huvittavalta kuulostava siansaksa.

Ulkoasultaan peli näyttää samanaikaisesti hienolta sekä vähemmän hienolta. Animaatiot ovat mainioita ja 3D toimii kauttaaltaan. Sen sijaan ympäristöt jäävät välillä hieman latteiksi, vaikka mukana onkin luonteeltaan erilaisia alueita aavikosta lumisiin rinteisiin. Maailma lainaa kokonaisuudessaan enemmän Mario & Luigi -peleistä kuin paperisen Marion seikkaluista. Näkyvillä on siis enemmän niin sanottua kolmiulotteista maastoa kuin sellusta koostuvaa maisemaa.

Paperit kouraan

Tarinan pelasi loppuun noin 30 tunnissa, joten kyseessä ei ole aivan pieni pyrähdys. Lopusta olisi voinut karsia hieman, sillä hetket ennen lopputaistoon pääsemistä tuntuvat venytetyiltä.

Mario & Luigi: Paper Jam ei ole maailman omaperäisin, eikä sen juonesta jää kerrottavaa jälkipolville. Sitä silti pelaa mielellään sen hyvien puolien ansiosta. Uutukainen ei kuitenkaan taistele parhaasta Marion tähdittämän roolipelin tittelistä. Tässä kahvassa ovat kiinni muun muassa Super Nintendon originaali Super Mario RPG ja GameCubelle julkaistu upea Paper Mario: The Thousand-Year Door.

 

 

Kirjaudu kommentoidaksesi