Teksti sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä ja toisesta jaksosta, joiden arvostelut ovat luettavissa oheisista linkeistä. Ykkösepisodin tekstissä käsitellään myös seikkailun teknistä toteutusta.
Deck Nine pyrki ylläpitämään pelaajien mielenkiintoa toisen episodin loppuun läimäistyllä paljastuksella: taustalla pyörinyt mystinen vaaleaverikkö olikin Rachelin biologinen äiti. Finaalijakso keskittyy lähes kokonaan kyseisen yllätyksen ympärille, kun järkyttynyt tyttökaksikko lähtee jäljittämään naista Rachelin isän vastusteluista huolimatta.
Tavattoman terävät teinitunteet
Salapoliisityö vieritetään pitkälti Chloen vastuulle, mikä jättää valitettavan vähän aikaa päähahmojen väliselle vuorovaikutukselle. Kaksikon suhde ei siis pahemmin enää syvene, vaan jää nollasta sataan hypänneeksi kohtalaisen ohueksi viritelmäksi. Kehittäjät ansaitsevat silti kehut realistisesta kuvauksesta siitä, miten teinit voivat pahimmillaan synnyttää vahvoja tunteita lähes tyhjästä. Suhteen suhteen olisi kuitenkin mielellään nähnyt enemmän, sillä se oli epäilemättä nimikkeen suurin yksittäinen myyntivaltti oltuaan niin merkittävässä roolissa alkuperäisessä seikkailussa.
Tekijät jättivät myös kokonaan pelaajan kontolle sen, tuoko mukaan romantiikkaa vai pitääkö välit ystävyyden tasolla. Valinta ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään – lukuun ottamatta fanit lumonnutta, toisen jakson suutelukohtausta. Tekijöillä olisi ollut tässä yksi mahdollisuus tuoda peliin lisää potkua, mutta paikka jätettiin käyttämättä.
Tuska roiskuu ruudulta
Esiosan suurin ansio on Chloen päänsisäisen maiseman kuvaaminen. Suru, tuska ja ahdistus virittävät vispilöitään valmiina vatkaamaan teinitytön mielenrauhaa. Käsikirjoitus onnistuu jokaisen kolmen jakson aikana luomaan armottoman ahdistavan kuvan menetetyn isän ja raiteiltaan syöksyneen elämän aikaansaamista tunteista. Kokonaisuus syventää hahmosta jo ennestään tiedettyjä ominaisuuksia ja auttaa ymmärtämään pääpelissä nähtyä käytöstä aiempaa paremmin.
Chloen suhde huolehtivaiseen leskiäitiinsä sekä tämän uuteen miesystävään on yksi kipujen päänäyttämöistä – kohtaukset saavat paljon ruutuaikaa ja ovat paketin onnistuneinta ihmissuhdedraamaa. Valitettavasti kehittäjät eivät selviä tästäkään pelkillä kehuilla, sillä alkuperäisessä pelissä perhe käyttäytyi kuin mitään Before the Stormin kohtauksia ei olisi tapahtunutkaan. Nollausnapin kuvainnollinen napauttaminen vie jälleen ison osan uskottavuudesta pois ja jättää myös tämän kuvion ikävän irralliseksi palaseksi huojuvassa palikkapinossa.
Jakson aikana pelaajien silmille tuodaan vähemmän hienovaraisesti selkeä, jokaista koskettava teema, joka kulminoituu viimeiseen ratkaisevaan kysymykseen. Tällä kertaa vaikutukset eivät ole kuitenkaan läheskään yhtä dramaattisia kuin lajityypin peleissä yleensä – varsinkaan kun niitä ei viitsitä yleisölle edes näyttää. Keskenään lähes identtiset, dialogittomat loppukohtaukset ovat kummallinen tapa vesittää viimeiset minuutit. Nykyaikaisia seikkailupelejä syytetään usein valintojen vaikutusten puutteesta, mutta koskaan aiemmin ei loppuvalinta ole jäänyt yhtä merkityksettömäksi. Muilta osin matkan varrella tehtävät päätökset vaikuttavat erilaisiin tapahtumien yksityiskohtiin paikoin jopa yllättävillä tavoilla. Jokin pieni valinta ensimmäisessä jaksossa saattaa poistaa yllättävän merkittäviä kohtauksia finaalista. Se on tilanteesta riippuen joko mukavan realistisen peruuttamatonta tai laimean rajoittavaa.
Lopputekstit kannattaa kaikesta huolimatta katsella hammasta purren loppuun, sillä viimeisenä tekonaan Deck Nine iskee ruudulle ihailtavan karun kymmensekuntisen.
Enemmän on vähemmän
Ensimmäisen jakson kohdalla arvioitu tekninen puoli jatkaa vähemmän yllättäen samalla linjalla loppuun saakka. Noin puolet ajasta vietetään alkuperäisestä seikkailusta kierrätetyissä ympäristöissä ja ajoittain ihan tyylikkään ulkoasun alta huokuu halpuus. Onneksi ilmeisesti tekijätkin saivat tarpeekseen laimeasti toteutetusta väittelymekaniikasta, sillä se unohdetaan viimeisessä jaksossa lähes kokonaan. Ansiokkaasti ainut käyttökerta on vieläpä kerrankin sellainen, ettei pelaajan tarvitse pyöritellä silmiään vastapuolen kummalliselle käytökselle.
Valitettavasti musiikin kohdalla ei ole käytetty yhtä paljon harkintaa, ja sen suhteen käy juuri niin kuin ensimmäisen jakson jälkeen pelkäsin. Deck Nine yrittää finaalissa lähes epätoivoisesti jäljitellä Dontnodia ja luoda tunnelmallisia kohtauksia tunkemalla musiikkia tilanteeseen jos toiseenkin. Sinänsä sympaattinen yritys on lopulta kiusallista katseltavaa. Kohtaukset on survottu väkisin sisään ja näin Before the Storm romuttaa yhden alkuperäispelin uniikeista vahvuuksista.
Takaisin lähtöpisteeseen
Kokonaisuutena epilogin tarina on heikohko paketti, jota vaivaavat samat vaivat alusta loppuun. Koko pääjuoni pyyhkäistään läpi lähes kokonaan vain viimeisen episodin aikana, eikä osien välillä pääse näin ollen syntymään minkäänlaista odotusta tai jännitystä. Lisäksi arvokkaita minuutteja tuhlataan liiaksi tarinan ulkopuolella harhailuun. Tekijätiimin olisi pitänyt valita joko tarinavetoisen jännitysnäytelmän tai maanläheisemmän, normaalia elämää kuvaavan teoksen välillä. Nyt kummatkin yritetään pusertaa kolmeen parituntiseen episodiin, mikä on auttamatta toimimaton yhtälö.
Esiosalta olisi kaivannut myös vastauksia alkuperäisen Life is Strangen jäljiltä ilmoilla leijuneisiin arvoituksiin, mutta hieman yllättäen niistä yhteenkään ei vastatata. Käsikirjoittajat kourivat mieluummin varattua kaanonia kuin täydensivät vapaita, tyhjiä kohtia. Pelaajan näkökulmasta kyseessä on tyydyttämätön ja vaikeasti perusteltava ratkaisu.
Before the Storm on silti alkuperäisen nimikkeen tavoin poikkeuksellinen tapaus pelimaailmassa. Teinityttöjen seikkailuja ei pahemmin näinkin suureen suosioon nousevissa teoksissa nähdä. Samoin arkipäiväisiä aiheita harvemmin käsitellään varsinkaan tällä vakavuudella. Valitettavasti Deck Nine ei vain onnistu hyödyntämään uniikkia aihepiiriä ja maailmaa yhtä tehokkaasti kuin Dontnod. Käteen jää kokoelma erisuuruisia ja -muotoisia palikoita, jotka pysyvät toisissaan kiinni vain vaivoin.
