Last Rebellion ei ole millään muotoa hyvä peli. Sen taiteellinen ilme on värikäs, mutta siihen ne iloiset ominaisuudet sitten jäävätkin. Nippon Ichi Softwaren kehittämä peli henkii japanilaisuutta jokaisesta aukostaan, eikä tuotetta ole millään tavalla pehmennetty länsimaiselle yleisölle sopivaksi. Sarjakuvaromaanina Last Rebellion olisi saattanut onnistua, mutta pelinä se ei tee mitään oikein.

Junovaldin maailmaa hallitsee kaksi jumalaa: kuoleman Meitilia ja elämän Formival. Jumalallisesta lähtökohdasta huolimatta tarina pyörii jonkinlaisen sisällissodan ympärillä, mutta harmillisesti kerronta kampittaa itsensä ennen kuin se ehtii edes alkaa. Tarina kerrotaan käsikonsoleilta tutulla tavalla: ruudulla olevat kaksi kuvaa tulevat vuorotellen etualalle ja alla rullaa tekstiä dialogin merkiksi. Pelaaja sidotaan "välivideoihin" pakottamalla painamaan x-nappia aina muutaman lauseen välein, mikä käy erittäin nopeasti ärsyttäväksi. Ääninäyttely sentään rullaa, mutta täysin hengetön englantilainen puhe unettaa eikä japanilaista alkuperäisraitaa tietenkään ole tarjolla. Suurin ongelma tarinan seuraamisessa ovat kuitenkin jatkuvat satunnaistaistelut: peliajasta vähintään 90% kuluu pitkäveteisissä tappeluissa, jolloin on erittäin helppoa unohtaa, mitä oikeastaan oli tekemässä. Last Rebellion ei myöskään ole mitenkään hyvä kertomaan, mitä seuraavaksi olisi tarkoitus tehdä, josta on seurauksena lisää harhailua ja satunnaistaisteluja. Taustalla pyörivä eeppinen sisällissota lakkaa kiinnostamasta jo alle tunnin pelaamisen jälkeen.

Pelihahmon ohjaaminen on mukavan sujuvaa, mutta hyppynappi puuttuu. Tästä seuraa se, että polvenkorkuisen korokkeen päälle pääsemiseksi on kikkailtava itsensä toiseen päähän karttaa ja etsittävä erillinen piste, jolla pääsee materialisoitumaan esteen päälle. Pelin aloittava opastusosio on pelkkä sarja tekstilaatikoita, eikä niissäkään kerrota kuin alle puolet kaikesta tarpeellisesta. Tekijöillä on ollut otsaa lopettaa opastus siihen, että he ohjaavat pelaajaa hakemaan lisätietoja sieltä ja sieltä valikosta. Kartta on mukavan selkeä ja se pysyy kaiken aikaa näkyvissä ruudun ylälaidassa. Mukavasti kaikki kiinnostavat paikat näkyvät selkeinä pisteinä, mutta sitten alkavat ongelmat. Kartta nimittäin näyttää vain alueen ulkolaidat eikä lainkaan teitä tai polkuja, joita pitkin pääsee tai ei pääse kulkemaan. Tästä syystä oman reitin etukäteissuunnittelu on täysin mahdotonta ja edessä onkin paljon harhailua ja runsaasti satunnaistaisteluja. Olisivat nyt edes korvanneet näkymän vaikka kompassilla, sillä se olisi ärsyttänyt vähemmän kuin nykyinen näennäiskartta: kompassin ei oletakaan antavan yhtä paljon tietoa kuin mitä suunnistuskartalla on tarjota.

Kuten jo aiemmin kävi ilmi, Last Rebellionissa taistellaan paljon. Vastustajan pystyy havaitsemaan jo kaukaa, mutta taisteluiden välttäminen on lähes mahdotonta. Pahikset hyökkäävät päälle todella aggressiivisesti eikä pakoonkaan pääse, sillä vihut ovat aina pelaajaa nopeampia. Inhokit seuraavat pelaajaa jopa tallennuspisteelle, joten tappeluvalmiuden jatkuva ylläpitäminen on elintärkeää: edes tallennusringissä ei ole turvassa. Varsinainen taistelujärjestelmä on vuoropohjainen ja muistuttaa Fallout 3:a siinä, että vihuista voi valita erillisiä ruumiinosia hyökkäyksen kohteeksi. Kohtaamiset noudattavat kaikki samaa kaavaa, joka on jo tunnin pelaamisen jälkeen opittava täydellisesti, tai sitten itketään ja opitaan. Jo ennestään laahaavia tappeluita on onnistuttu pitkittämään sillä, että jokainen kaatunut vihu on pakko omalla vuorolla ”sinetöidä” pois pelistä. Jos tätä ei tee tarpeeksi ripeästi, vastustajat nousevat ylös täysillä elinvoimilla varustettuna ja sotiminen alkaa näin ollen alusta.

Taistellessaan pelaaja ottaa tietenkin osumaa, mutta menetetyt elinvoimat ja taikapisteet eivät palaudu kohtaamisen jälkeen. Menetettyjä voimia ei saa takaisin edes tallentaessa, vaan pisteiden palauttamiseksi on tehtävä erikseen töitä. Käytännöllisintä on seisoskella paikallaan 2-3 minuuttia ja katsoa, kun elinvoima hiljalleen palautuu. Tämän jälkeen painetaan neliönappia, jonka jälkeen odotellaan taas 2-3 minuuttia katsellen taikapistepalkin täyttymistä. Vielä ei kuitenkaan olla kuivilla, vaan seuraavaksi on syytä käyttää taikavoimia 2-3 minuutin ajan erillisten toimintapisteiden palauttamiseksi. Loitsiminen kuluttaa tietysti taikaa, jolloin painetaan taas neliötä ja odotellaan hyvä tovi pisteiden palautumista. Kaiken tämän kikkailun aikana on jatkuva vaara siitä, että vastapiestyt vihut ilmestyvät lähistölle uudestaan. Tällöin pahikset hyökkäävät heti pelaajan päälle, jolloin koko voimienpalautussirkus on aloitettava alusta. Tällaiseen pelleilyyn pakottaminen on yksinkertaisesti anteeksiantamaton moka pelintekijöiltä.

Last Rebellion tarjoilee tasan yhden pelimuodon eikä minkäänlaisesta yhteistyötilasta tai moninpelistä kannata edes haaveilla. Pelaajan ei myöskään tarvitse stressata vaikeustason kanssa, koska niitä on tarjolla vain se yksi ja ainoa. Tallennuspisteitä on aivan liian harvassa eikä minkäänlaisia välitallennuspisteitä tietenkään ole tarjolla. Toisin sanoen suurin haaste on selviytyä jatkuvasti vähenevien energia- ja taikapalkkien kanssa takaisin tallennuspisteelle. Satunnaistaisteluiden vuoksi tämä on helpommin sanottu kuin tehty: itse onnistuin kuluttamaan yli tunnin siihen, että kävelin lyhyen käytävän toiseen päähän takaisin aloituspisteelleni. Hyödytön kartta, satunnaistaistelut ja rankaiseva tallennusjärjestelmä tekevät yhdessä sen, että Last Rebellionin pelaaminen muuttuu hauskuudesta tervanjuonniksi alle kahdessa tunnissa.

Taiteellinen ilme on kaikin puolin onnistunut, sillä maalaukselliset pysäytyskuvat ovat värikkäitä ja kauniita katsoa. Myös liikeanimaatiot ovat kohtuullisen onnistuneita, mutta muuten laadusta ei sitten ole tietoakaan. PlayStation 3 pystyy paljon parempaankin, sillä Last Rebellion tuo pahimpina hetkinään mieleen Nintendo 64:n 90-luvulta. Viholliset ovat ikävän kulmikkaita eikä yksityiskohtia ole missään edes nimeksi. Tarinan edistäminen vyöryttämällä tekstiä ruudulle muistuttaa enemmän käsikonsoleita kuin uuden sukupolven teräväpiirtopeliä. Äänimaailma ei pärjää yhtään sen paremmin, sillä jo alkudemon äänet on miksattu pieleen: kertojan ääni kuuluu pelkkänä piipityksenä, kun taas pysäytyskuvien sarjan (siis ei oikean alkuvideon) aikana kuultava japsipoppi on niin kummallista, että eurooppalaista alkaa ärsyttää. Kirsikkana kakussa ovat äänitehosteet, jotka ovat täysin mitäänsanomattomia ja jättävät äänimaailmasta erittäin onton ja tyhjän vaikutelman.

Last Rebellion olisi saattanut toimia sarjakuvaromaanina taiteellisen asunsa ansiosta. Pelinä se on kuitenkin täydellinen pannukakku, joka epäonnistuu kaikilla mahdollisilla osa-alueilla.