Ranskan ympäriajo on kiistämättä vuoden suurimpia ja kovimpia urheilutapahtumia. Huippukuntoiset pyöräilijät polkevat pitkin Eurooppaa niin tasaisella maantiellä kuin lähes pystysuoralla rinteelläkin. Lajia seuraamattomillekin on taatusti käynyt selväksi, että useat polkijat ovat tavanneet laittaa aamupuuroonsa voisilmän ohella myös kiellettyjä aineita. Epo-hormonista huolimatta pyöräilystä voisi saada varsin menevän urheilupelin, sillä onhan sohvaperunoiden näkökulmasta katsottuna paljon tylsemmistäkin lajeista julkaistu onnistuneita tuotoksia. Kuvankauniit vuoristomaisemat ja veren maku suussa fillarointi tarjoavat potentiaalisia edellytyksiä urheilulisenssipelille, eikä ranskalainen Cyanide Studios ole ensimmäistä kertaa pyörän satulassa.
Lajivalintaan nähden varsin pitkäikäisen ja menestyneen Cycling Manager -sarjan ohella firman meriittilistalla komeilee viime vuonna julkaistu Le Tour de France 2011. Kummoista suosiota tai arvostelumenestystä ei edelliselle osalle kuitenkaan siunaantunut, eikä uusin vuosimalli pistä ainakaan paremmaksi. Kuluttajien riesaksi tehty julkaisu ei onnistu ensimmäiselläkään osa-alueella edes kelvollisesti. Koska positiivisuus on hyve, aloitetaan pelin hyvillä puolilla: pyöräilijät näyttävät graafisesti varsin hyvältä. Sitten ikäviin seikkoihin.
V niin kuin veridoping
Urheilijoiden komeista selkämyksistä huolimatta muu graafinen toteutus näyttäisi edellisenkin konsolisukupolven mittapuulla varsin keskinkertaiselta. Ympäristö, yleisö sekä tien viereen parkkeeratut autot ovat karkeita ja muovisen näköisiä. Tien varrella lippua heiluttelevat fanit näyttävät kaukaa lähes eläväisiltä, paljastuen kuitenkin tönköiksi pahvihahmoiksi, kunhan pyöräletka ehtii kohdalle. Vuoriston tarjoama mahdollisuus henkeäsalpaaviin maisemiin on tunaroitu täysin onnettomalla piirtoetäisyydellä, jonka ansiosta näkymä eteenpäin on seesteisenäkin päivänä enintään parikymmentä metriä. Taustamusiikiksi kutsuttavaa jumputusta ei jaksa kuunnella hetkeäkään. Niin valikoissa kuin pelatessakin soivat kappaleet ovat turhuudessaan ja mitään sanomattomuudessaan raivostuttavia ensimmäisen toiston jälkeen, joten kaukosäätimen mute-nappi on syytä pitää lähettyvillä.
Pelillinen anti koostuu yksittäislähtöjen ohella varsinaisesta Tour de France -kilpailusta. Etapit ovat ainakin kartalla laitettu oikeisiin paikkoihin, joten lisenssistä otetaan jotain hyvääkin irti. Harmillisena takaiskuna itse pyöräily aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Periaatteessa fillarointiin ei tarvita muuta kuin hetkittäistä rämpyttämistä ja yhden napin pohjassa pitämistä. Pelimekaanista syvyyttä yritetään luoda peruspolkemisen lisäksi hyökkäysvaihteella, jolloin takana olevat jäävät piirtoetäisyyden ansiosta kauas katseen kantamattomiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole vauhdintunnetta korostava elementti, sillä hidastempoisempaa ajopeliä tuskin on markkinoilla tarjolla. Onpahan pelaajan käytössä lisäksi tiimiradio, jonka avulla joukkuetovereille voi jaella käskyjä. Muuhun toteutukseen verrattain käskytys toimii siedettävästi, vaikka kommentit aiheuttavatkin luonnottomuudessaan myötähäpeää.
Pelin suurin ongelma on sen pyrkimys autenttisen massalähtökilpailun mallintamiseen. Aika-ajoa lukuun ottamatta etapeille startataan lähes 200 kilpailijan röykkiöstä. Isossa läjässä ajaminen saattaa olla realistista, mutta se ei ole yksinkertaisen pelimekaniikan takia missään määrin viihdyttävää, hauskaa tai palkitsevaa. Haastetta tuovat mahdollisuudet kolarointiin tai ulosajoon on unohdettu suunnittelupöydälle. Fillaria voi sentään ohjata pitkin rataa huoletta, tosin automaattiohjaus varmistaa, ettei tie vie mutkassa vahingossakaan väärään suuntaan. Pärjäämisen kannalta katsoen menestysmahdollisuudet ovat parhaimmillaan, jos hermot kestävät joukon jatkona ajamisen aina loppupyrähdykseen asti, jolloin sopivasti ajoitettu spurtti tarjoaa mahdollisuuden keltaisen paidan nappaamiseksi. Reitin varrella on ennen etapin päätöstä myös välipisteitä, joissa tarjotaan pisteitä ylämäkiosuuksista ja muista väliajoista.
Varsinaiset kilpailut on onneksi jaettu pätkiin, sillä jo 20 kilometrin etapin aikana mieliala on kuin marraskuu: katkera, synkkä ja masentunut. Yksittäisestä taipaleesta ajetaan alun ja lopun lisäksi muutama osuus keskeltä reittiä, jolloin matkan varrelle osuu tasaisen tien ohella myös kovia nousuja ja jyrkkiä alamäkiä. Käsittämättömänä aivopieruna simuloitavia välejä ei voi edes skipata, joten tekoälyn ajamia osuuksia joutuu katselemaan melkoisen kauan. Tilanteen jatkuvan muuttumisen johdosta tuloslistan katselustakaan ei saa yhtään mitään irti. Tähän kun ynnätään naurettavan pitkät lataustauot, jää pelin ainoaksi onnistumiseksi täydellinen epäonnistuminen.
Ikuinen kilpailukielto
Le Tour de France 2012 vie pelaajan videopelaamisen peruskysymysten äärelle. Julkaisu ei viihdytä saati ole riittävän syvällinen tarjoamaan aitouden tunnetta simulaattorinakaan. Toteutus on epäonnistunut jokaisella osa-alueella, joten suhteellisen pitkäikäinen kiertue ei kiinnosta millään tavoin. Verkkopalvelimilla ei pelaajia ole ensimmäistäkään, mikä on pelin laadun huomioon ottaen varsin iloinen yllätys. Le Tour de France 2012 suositteleminen tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta. Pyöräilyä seuraamattomat eivät saa paketista muuta kuin mielipahaa, eikä niin suurta pyöräilyfania luultavasti Suomesta löydykään, kuka pystyisi fanilasiensa avulla näkemään surkean toteutuksen alta toivon pilkahduksia. Mikäli Ranskan ympäriajon kokeminen tuntuu välttämättömältä tarpeelta, kannattaa varata lentolippu ensi kesän kilpailua varten. Pyörälenkki pitkin vuoristoa ammattilaisten tahdittamana ei taatusti ole yhtä ikävä kokemus, kuin mitä se on Cyanide Studiosin pelipökäleessä koettuna.
