Legends of Wrestling

Karjuvia urhoja

Acclaim tuo täten PS2:n omistajille tilaisuuden hypätä vapaapainin kuuluisimpien sankareiden hikisiin trikoisiin. Painin ystävät voivat astua kehään ja valita hahmoikseen sellaisiakin painin legendoja kuin Hulk Hogan, Bret "Hitman" Hart, Jerry "The King" Lawler sekä nelisenkymmentä muuta raakaa apinanraivoa ja miesenergiaa puhkuvaa urosta. Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut painin ystävä, eikä yksikään pelin hahmoista ollut minulle aiemmin tuttu, joten iso osa pelin mahdollisesta viehätyksestä meni minulta jo sen takia sivu suun. Pienimuotoinen taustojen selvittely loi minulle vain hataran kuvan 80-luvun painikulttuurista, jota tämä peli kuvaa ilmeisen onnistuneesti ja hartaudella. Huolimatta siitä, että painialan tuntemukseni on heikko, tunnistan kyllä hyvän pelin kun näen sellaisen. Legend of Wrestling ei sitä todellakaan ole.

Kun ensimmäisen kerran astuin ahtaaseen painikehään satunnaisesti valitun hahmon ohjaimissa, tökerön spriteyleisön hurratessa ja juontajan puhkuessa innosta, en voinut olla panematta merkille pelin ankeaa ulkoasua ja vaikeaa ohjattavuutta. Hahmot paitsi näyttävät kulmikkaan lelumaisilta ja yksityiskohdattomilta, myös liikkuvat käsittämättömän hitaasti ja kankeasti. Pelin idea alkoi valjeta minulle vasta pitkällisen totuttelun jälkeen. Korkea kynnys johtui lähinnä siitä, ettei arvostelukappaleen mukana ollut ohjekirjaa laisinkaan, mitä nyt kotelon sisäkannessa oli lyhyesti selitetty perusliikkeet ja iskut.

Hikeä ja lihaksia

Peliin on poimittu painimaailman legendoja kaiken kaikkiaan 42 kappaletta, joten ainakin karjuja on mistä valita. Ikävästi vain hahmot eivät käytännössä eroa toisistaan muuten kuin tyylillisesti. Kaikki toki näyttävät erilaisilta, mutta liikkeet eroavat toisistaan vain ulkoisesti. Lähes jokaisen sankarin heitot näyttävät erilaisilta, mutta ne toteutetaan samoilla näppäinkomennoilla ja ne ovat miltei yhtä tehokkaita, eli ne ovat käytännössä aivan samoja liikkeitä eri näköisinä. Ainoat hahmojen väliset eroavaisuudet ovat hiuksenhienoja, eivätkä vaikuta peliin huomattavasti. Eri hahmoilla on erisuuruiset arvot sellaisissa ominaisuuksissa kuin Karisma, Voima, Kesto tai vaikkapa Toipumiskyky, mutta siihen erot jäävätkin, eikä loppujen lopuksi ole juuri väliä minkä painijan valitsee.

Hahmoilla (vai sanoisinko sen yhden ja saman hahmon eri versioilla) on kolme perusheittoa, kolme perusiskua, sekä erilaisia liikeyhdistelmiä, joita voi suorittaa perussidonnasta käsin. Sidonta on toteutettu melko mielenkiintoisella tavalla, ja siitä voikin suorittaa suurimman osan pelin voimakkaimmista liikkeistä. Se toimii siten, että hallitseva osapuoli, eli se joka sidonnan on aloittanut, voi valita yhden neljästä vakioheitosta. Heiton valitseminen loihtii ruudulle golfpelimäisen mittarin, jonka avustamana on mahdollista jatkaa heitosta pitempiäkin komboja. Mittari auttaa oikean napin painalluksen sopivassa ajoittamisessa, sillä se näyttää tismalleen millä aikavälillä on painettava mitäkin nappia, jotta vastustajan voisi pitää otteessaan. Vastaavasti mittari auttaa myös sidonnan uhria, sillä hän voi kääntää tilanteen omaksi edukseen ajoittamalla painalluksensa dominoivaa osapuolta paremmin.

Sidonnasta voi toki tehdä muutakin kuin pelkkiä heittoja ja vääntöjä. Vastustajan voi esimerkiksi työntää epäedulliseen asemaan, joka mahdollistaa entistä julmempien heittojen suorittamisen, tai pahimmassa tapauksessa vaikkapa sotkea tämän köysiin, jolloin vihulaisparka on hetken totaalisesti pelaajan armoilla. Pelissä on myös muutamia muitakin äärimmäisen epärehellisiä ja törkeitä temppuja. Sankarit voivat koska tahansa noutaa kehän alta itselleen mukavaa kättä pidempää, kuten roskapöntön, kitaran tai vanhan kunnon kakkosnelosen. Tietokoneen ohjaamat viholliset turvautuivat tähän katalaan temppuun lähes joka kerta kun pelaajan hahmo oli hetkeksi kanveesissa. Ja mikäpä sen ärsyttävämpää (positiivisessa mielessä), kuin oman valmentajan kutsuminen tuomaria harhauttamaan. Reilu peli ja urheilullinen toverihenki ovat Legends of Wrestlingistä kaukana, mikä miellytti minua suuresti.

Maassa makaavalle vastustajalle vasta onkin mukava tehdä jäynää. Reilun meiningin mukaisesti avutonta uhria voi potkia ruumiin vähemmän kipua sietäville alueille, sekä väännellä, ruhjoa ja murjoa julmimmilla mahdollisilla tavoilla.

Kellarista kuninkuuteen

Hahmon ohjaaminen tuntuu aluksi käsittämättömän kankealta ja monimutkaiselta. Pitemmän harjoittelusession jälkeen systeemi kuitenkin alkoi tuntumaan loogiselta, ja havaitsin siinä jonkinlaista hohtoa, joka yllättäen veti minut monta kertaa pelin pariin. Valitettavasti vain hohto katoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun pelaaja tajuaa systeemin rajoittuneisuuden. Erilaisia liikkeitä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi, ja ottelut alkavat hyvin pian toistaa itseään.

Pelimoodeja on muutamia. Kehässä voi olla samaan aikaan kahdesta viiteen painimestaria, joko pelaajien ohjaamina tai ilman. Yksi pelin lukuisista ongelmista piilee siinä, että kun porukkaa on ruudulla vähänkin enemmän, toiminta muuttuu kaoottisen sekavaksi. Sen lisäksi toisiinsa lukkiutuneet painijat ovat hetken aikaa immuuneja kaikille ulkopuolisille vaaratekijöille, kuten ilman partneria oleville urhoille, jotka mahdollisesti tahtovat puuttua kaksikon taistoon. Eli vaikka porukkaa voikin olla näennäisesti enemmän kuin kaksi, kaikki ottelut käydään loppujen lopuksi yksi yhtä vastaan. On mukana tosin pari kimppaheittoa, mutta ne eivät paljoa auta asiaa.

Peli uramoodi olisi sinänsä ihan kiinnostava, ellei sekin alkaisi liian pian toistamaan itseään. Siinä pelaaja valitsee itselleen yhden painin legendoista, jonka trikoissa sitten lähdetään Amerikkaa valloittamaan. Menestykseen vaikuttaa voittojen määrän lisäksi yleisön suosio, jota voi kasvattaa vain tekemällä otteluista mahdollisimman jännittäviä. Monipuoliset ja kivuliaat liikkeet ovat tie massojen sydämeen, kun taas itsensä toistaminen ja yleinen laimeus saavat yleisön vain haukottelemaan. Uramoodi avaa joitakin uusia hahmoja, sekä kiinnostavan Create-A-Legendin, eli moden, jolla voi rakentaa itselleen ihka oman vapaapainijan. Painijan ulkonäöstä voi muokata täysin mieleisensä, lähtien sukupuolesta ja ruumiinrakenteesta aina pienempiin yksityiskohtiin kuten tatuointeihin ja nyrkkirautoihin. Hahmolleen voi valita liikkeitä lukemattomista eri vaihtoehdoista, mutta käytännössä ne eroavat toisistaan vain ulkoisesti. Mukavana lisänä Create-A-Legend mahdollistaa myös pelin valmiiden hahmojen editoinnin.

Kankeuden ankeus

Muutamista hyvistä ideoista huolimatta peli on hidas, ontuva ja ruma. Otetaan esimerkiksi vaikka yleisö. Karkea sekoitus simppeleitä polygoniukkeleita ja spriteanimaatioita muistuttaa lähinnä PSOne-ajoilta tuttua pikselimössöä. Urhojen liikkeet näyttävät ihan mukavan kivuliailta, mutta silti animointi on tönkön oloista ja ennen kaikkea aivan liian hidasta. Hitaus ja kankeus ulottuvat aina valikoihin ja lataustaukoihin asti. Ennen jokaista matsia pelaajan on haukoteltava tiensä läpi kahden pitkän lataustauon, joista toinen tulee ennen juontajan kommentteja ja hahmojen "näyttävää" sisääntuloa, ja toinen ennen itse varsinaista ottelua.

Eli toisin sanoen suurin osa ajasta kuluu haukotellessa. Hitauden ja tönkkömäisyyden vielä voisi antaa anteeksi, mikäli itse pelissä olisi edes hiukan enemmän imua. Alun salaperäinen viehätys kuitenkin haihtuu pian, kun peli alkaa toistaa itseään niin pahasti, että jatkaminen on täyttä tuskaa. Legends of Wrestling tarjoaa rahansa arvosta hupia vain niille, jotka ovat vapaapainin innokkaita ystäviä ja tuntevat olonsa kotoisaksi karjuvien apinoiden keskuudessa. Tai niille, joille raha ei ole syljenkään arvoista.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvostelussa: 
Arvosteltu versio: 

Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Egmont Entertainmentille.

Tähän liittyvää