Oma maa mansikka
Teoksen päätähti on pikkuinen hiiri, joka palaa takaisin kotikonnuilleen kaupunkielämän käytyä liian ankeaksi. Taustatarina on oikeastaan melko synkkä: hiiren perhe muutti kotimetsästä kaupunkiin paremman elämän toivossa, mutta vanhemmat joutuivat halvaksi työvoimaksi raskaisiin tehtäviin ja näännyttivät itsensä pikkuhiljaa puhki. Ennen kuolemaansa vanhemmat ehtivät juuri ja juuri kerätä tarpeeksi rahaa lapselleen, jotta sankarimme pääsee matkustamaan takaisin vanhaan kotiinsa.
Mutta kas kummaa, vanha kotikolo onkin ränsistynyt ja paikat ovat täysin rempallaan. Päähahmon tädin olisi kuulunut pitää paikasta huolta, mutta hänkin on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hiirulaisen täytyy alkaa pistämään paikkoja kuntoon, jotta tämä pääsee rentoutumaan nojatuoliinsa takkatulen ääreen. Ja toki se täti pitäisi myös löytää.
Selviytymispelinä teos on todella lempeä, eikä liian kova vaikeusaste pääse häiritsemään kevytmielistä söpöilyä. Hiirulainen kerää kotinsa ympäriltä ruohonkorsia, kiviä, oksia ynnä muita tarpeita, joista voi tehdä työkaluja ja materiaaleja paikkojen kunnostukseen. Pakkanen on toki kova, ja jotta ympäristöä päästäisi tutkimaan laajemmin, täytyy veitikkamme ensin korjata takka ja nojatuoli, jotta tämä voi istua kutomaan itselleen lämpimämpää vaatekertaa.
Pelin piirretty graafinen ilme vain ruokkii suloisuutta entisestään. Hiiri jättää pikkuruisia jalanjälkiä taakseen hangessa porhaltaessaan, ja myös äänet ja musiikki sopivat tunnelmaan loistavasti.
Teos toimii yhtä hienosti kuin villasukat
Maastosta sankarimme löytää muitakin otuksia, niin ystäviä kuin vihollisiakin. Vihulaisina toimivat ötökät ja muut öttiäiset eivät ole kuitenkaan kovin vaarallisia, ja taistot sujuvat varmasti helposti kaikenikäisiltä. Kylmyys ja ruoka ovat tutkimusmatkoilla ne rajoittavimmat tekijät. Hiirulaisen kannattaa lämpimien vaatteiden lisäksi kunnostaa kotinsa hella, jotta tämä pääsee kokkailemaan evästä reissuilleen.
Ystävällisissä sivuhahmoissa on kivasti persoonaa, ja heidän kanssaan rupatellessaan hiirelle selviää pikkuhiljaa mitä kotimetsässä on tapahtunut. Toki monet hahmot kaipaavat pikkuhiiren apua ja antavat tälle erilaisia tehtäviä. Tässä piilee kuitenkin ehkä se pelin isoin miinuspuoli, sillä todella monet tehtävät ovat vanhanaikaisia hakutehtäviä. Loppuunkulutettu tehtävämalli ei kuitenkaan onnistu latistamaan tunnelmaa liiaksi, ja tarina rullaa sivuhahmojen kautta kivasti eteenpäin. Kertomus itsessään lämmittää sydäntä jatkuvasti aina loppuun asti.
Winter Burrow on todella lämminhenkinen ja mukava pikkupeli, josta on todella vähän pahaa sanottavaa. Päinvastoin: suloinen graafinen ilme ja tarina tuottavat varmasti iloa ja riemunvingahduksia jopa karskeimmille pelaajille. Pienenä soraäänenä voisin kai sanoa pelin käyvän välillä kaikessa letkeydessään vähän tylsäksi, mutta se toimii hyvin varsinkin pienissä pätkissä koettuna.
Vaikkei reaalimaailmassa ulkona paljon lunta olisikaan, tämän teoksen kautta käyttäjä pääsee kokemaan leppoisan talviseikkailun ja nauttimaan valkeasta maasta. Winter Burrow on ehdottomasti yksi vuoden 2025 parhaista indiepeleistä.
