Tammikuussa 2007 elettiin joulun jälkeistä peliähkyä, jolloin erikoinen Lost Planet: Extreme Condition sai enemmän pelaajien huomiota kuin olisi ansainnut. Tekijät eivät kuitenkaan ymmärtäneet, mikä heidän pelistään teki menestyksen, joten vuonna 2010 julkaistua jatko-osaa pystyi luonnehtimaan sanaparilla ”veristä ripulia”. Jostain syystä Capcom edelleen uskoi tuotteeseensa ja antoi kalifornialaiselle Spark Unlimitedille nakin kehittää seuraava Lost Planet. Arvostan jenkkipoikien yritystä suuresti ja haluaisin siksi antaa pelille täydet viisi tähteä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Tarinallisesti valtaosa Lost Planet 3:sta sijoittuu aikaan vuosikymmeniä ennen ensimmäisen pelin tapahtumia. Vakavasti haavoittunut Jim Peyton haluaa kertoa pojantyttärelleen tarinan siitä, miksi moiseen tilanteeseen päädyttiin. Tämän jälkeen siirretään huomio 32-vuotiaaseen Jimiin, joka saapuu insinöörinä jäiselle E.D.N. III -planeetalle. Vastuullisena aviomiehenä ja tuoreena isänä mies pitää Maahan jääneeseen vaimoonsa yhteyttä videoäänitteillä. Nämä pätkät ovat avainasemassa luomassa pelaajalle kuvaa Jimin persoonasta ja elämänarvoista. Päivät kuluvat työtehtävissä, jotka vuorottelevat tavallisista huoltotehtävistä hyvinkin vaarallisiin kohtaamisiin planeetan eliöiden kanssa. Varsin yllätyksetön alku saattaa tuntua joistakin tylsältä, mutta tarinallisesti se on mitä oivallisin tapa tutustuttaa pelaaja Lost Planet 3:n maailmaan, henkilöihin ja ennen kaikkea pelimekaanisiin ratkaisuihin. Alussa luotu tunnelma ja tarina kantavat muutenkin pitkälle.

Rakenteellisesti maailma on jaettu pieniin palasiin, joiden välissä on aina pitkähkö lataustauko. Näiden paikkojen välillä seilataan jatkuvasti, joten lataustaukoja tulee ärsyttävän usein. Yllättäen samoissa maisemissa pyöriminen ei tylsistytä, sillä niissä suoritettavat tehtävät eivät ole samanlaisia. Lisäksi ajan kuluessa saa käyttöönsä uusia välineitä, joilla pääsee tutkimaan aiemmin saavuttamattomia alueita. Maailma siis laajenee hienovaraisesti samalla tavalla kuin Nintendon Metroideissa. Graafisesti Lost Planet näyttää sarjakuvamaiselta, mutta se johtuu vain ja ainoastaan yksityiskohtien puutteesta eikä tietoisesti tehdystä tyylivalinnasta. Maisemat eivät myöskään ole kovin vaihtelevia aivan pelin loppua lukuun ottamatta, joten valkoiseen ja siniseen jääympäristöön on syytä tottua. Toisaalta se auttaa välittämään pelaajalle eristyneisyyden tunnetta, mikä sopii pelin luomaan fiilikseen hyvin.

Toiminta vaihtelee jalkaisin kolmannesta persoonasta pelattavan Jimin ja ensimmäisestä persoonasta pelattavan suuren huoltorobotin ohjaamisen välillä. Vaihto kahden eri pelitavan välillä on saumaton. Ensin tehdään suuremmat raivaustyöt koneella ja ehkä piestään suurikokoinen olio. Tämän jälkeen jalkaudutaan siivoamaan jäljet ja hankkiudutaan viimeisistä pahiksista eroon käsiasein. Taukovalikko on lainattu suoraan EA:n Dead Spacesta, joten mukana kulkevien tavaroiden selailu ei pysäytä peliä. Myös Epicin Gears of Warista lainattu suojamekanismi on mukana, mutta sitä ei useinkaan tarvitse käyttää. Lost Planet 3:n ohjaus on toimiva ja jopa nautittava silloin, kun Jim liikkuu jalkaisin. Huoltorobotin käyttö ei sitten olekaan yhtä ongelmatonta. Masiina takertuu ajoittain ärsyttävästi nurkkiin ja on muutenkin kömpelö käyttää. Harmillisimpia ovat robotin puikoissa suoritettavat pomotaistot, joita on yksinkertaisesti liikaa. Kohtaamiset koostuvat poikkeuksetta oikea-aikaisesta nappien painelusta. Ajatus vaihtelusta huoltorobon ja jalkaväkitaistelun välillä on hyvä, mutta Transformers-kähinät kaipaavat vielä hiomista.

Pelaaminen jakautuu tarinallisiin päätehtäviin ja ”ihan kiva tietää” -tason sivutehtäviin. Päämissioissa on helppo suunnistaa maahan piirtyvän suunnistusvanan ansiosta á la Dead Space, mutta sivutehtävät ovat ärsyttävällä tavalla hankalampia. Pelaajalle kerrotaan sanallisesti suorituspaikka, mutta ei neuvota kulkureittiä. Sanallinen selitys riittäisi muuten, koska ajan myötä käyttöön avautuu pikamatkustusmahdollisuus. Jostain kumman syystä vain osaan alueita pääsee pikakonstilla eikä peli kerro, miltä alueelta pääsee siirtymään jalkaisin sille osalle karttaa, johon ei pikana pääse. Pelialueet ovat varsin kookkaita ja etsittävä paikka usein pieni pinta-alaltaan, joten umpimähkäinen haravoiminen ei innosta. Lost Planet 3:n maailma on kiinnostava, joten erilaisia ääninauhoitteita ja tekstitiedostoja keräisi mielellään. Harvapa silti jaksaa ryhtyä tappelemaan pelin suunnistusongelmien kanssa sivutehtäviä suorittaakseen.

Jo aiemmin mainittujen teknisten ongelmien lisäksi ruudunpäivitys notkahtelee diashow’ksi varsinkin huoltorobottitaisteluissa. Nämä taistot eivät muutenkaan ole pelin parasta antia, joten ruudun häiritsevä pätkiminen ei varsinaisesti auta asiaa. Lisäksi ympäristöissä on alueita, joiden toteutuksessa ei ole järkeä. Esimerkiksi joskus jääseinää ei voi kalauttaa lyömällä hajalle, mutta poraamalla kyllä. Toisaalla taas iso jääseinä hajoaa lyömällä, mutta katosta roikkuva jääpuikko ei ole moksiskaan sen enempää lyönneistä, poraamisesta kuin luodeistakaan. Vaikka välivideoiden ääninäyttely on sujuvaa ja dialogi onnistunutta, ovat puhe ja huulten liike ajoittain pahasti epätahdissa. Lisäksi tekstityksessä on ajoittain selviä kirjoitusvirheitä. Robotin ohjaksissa kuunneltava soittolista radion korvikkeena luo leppoisan länkkäritunnelman insinööritehtäviin. Taistelubiisit kamppailujen taustalla taas ovat suorastaan ärsyttäviä, koska ne apinoivat aivan selvästi TV-sarjaa Salaiset kansiot ja ovat lisäksi aivan liian päällekäyviä. Myös niiden ajoitus on usein pielessä: lukuisia kertoja etsin nurkista sitä viimeistä, kantapäällä tapettavaa pikkupahista teatraalisen suurtaistelumusiikin mylviessä taustalla.

Vihollisia on yhteensä 17 erilaista, ja yhtenä sivutehtävänä on jokaisen näiden ”skannaaminen” erityisellä DNA-aseella Metroid Primesta opitun mallin mukaisesti. Vihulaiset ovat saaneet innoituksensa lähinnä hyönteisistä. Suurin haaste muodostuu yleensä niiden fyysisestä koosta tai lukumäärästä. Pikkupaholaiset ovat lähinnä hidasteita, mutta suurikokoiset pomot vaativat jo hieman ajoitusta ja hoksottimia. Pienen kompastelun jälkeen pelaaja kuitenkin oppii, että aina kannattaa ampua oranssina hohtavaan kohtaan parhaiden tulosten saamiseksi. Käytössä olevat aseet ovat perushuttua haulikoineen ja rynnäkkökivääreineen, mutta ajan myötä pelaaja pääsee käpistelemään myös futuristista jalkajousta ja tieteiselokuvista tuttua pulssikivääriä. Aseiden äänissä on runsaasti sitä kuuluisaa munaa, mikä tekee tulitaisteluista varsin nautittavia.

Kilpailullinen moninpeli on typistetty, mutta osaa kuitenkin keskittyä olennaiseen. Hektinen verkkomättö tuntuu aivan eri peliltä kampanjaan verrattuna. Mielenkiintoisin pelimuoto on Akrid Survival, jossa ensin koetetaan selviytyä aaltoina hyökkääviä pahiksia vastaan. Tämän vaiheen päätyttyä alkaa varsinainen taisto eli kukkulan kuningas, jossa kumpikin kolmihenkinen joukkue pyrkii pitämään hallussaan määrätyn alueen. Pelimuoto on oiva mahdollisuus niille, jotka eivät muuten tappotilastoissa loista. Muut pelimuodot ovat perinteisempiä kohtaamisia viisihenkisten joukkueiden kesken: tappomatsi, tiettyjen pisteiden hallintaa ja vaiheittain etenevä Scenario, jossa hyökkääjä suorittaa tehtäviä ja puolustaja pyrkii ne estämään. Kokemuksen karttuessa avataan uusia aseita ja apuvälineitä, mikä antaa kokeneille pelaajille etulyöntiaseman ainakin siihen saakka, kunnes keltanokka oppii talon tavoille ja saa itse avattua parempaa arsenaalia. Kokonaisuutena moninpeli on toimiva lisä osoittaen, että kalifornian pojat ovat onnistuneet siinä missä Capcom ei: luomaan Lost Planetiin toimivan ohjauksen, jolla pärjää vähän tiukemmissakin tilanteissa.

Lost Planet 3 on vuoden yllättäjä: kaksi aiempaa osaa olivat enemmän tai vähemmän kuraa, joten uskoin vakaasti kolmannen olevan se viimeinen naula ei-niin-kummoisen pelisarjan arkkuun. Toisin kävi. Tarina ehkä aukeaa hitaasti mutta onnistuu viimeinkin tekemään pelin maailmasta mielenkiintoisen ja sen henkilöistä inhimillisiä. Tunnelma onnistutaan luomaan hyvin, ja ajan kuluessa avautuvat uudet alueet on ideana onnistunut. Valitettavasti pelin ongelmat ovat sen verran mittavia, ettei niitä kykene täysin ohittamaan parhaalla tahdollakaan. Kaikesta huolimatta Lost Planet 3 on nautittava pelikokemus, mikäli osaa asettaa ennakko-odotuksensa oikeaan asentoon.