3-ulotteinen grafiikka on jo käytännössä vallannut pelit, silti markkinoille tulee pelejä jotka luottavat vanhaan kunnon 2-ulotteiseen grafiikkaan. Eikä syyttä, tämä retromaisuus on yksi näiden pelien viehätysvoimasta. Tuorein vanhaa grafiikka-tyyliä hyödyntävä peli Xboxilla on Capcomin juuri Xboxille julkaisema Marvel vs. Capcom 2.

Sarjakuvasankarit + pelisankarit =

Marvel vs. Capcom 2:n viehätysvoimasta osa siis perustuu 2-ulotteiseen grafiikkaan, mutta tähän ei tarvitse tyytyä sillä pelistä löytyy myös läjäpäin hahmoja joilla olet aina halunnut päästä ottamaan mittaa kaveristasi. Nimensä mukaisesti pelistä löytyy hahmoja Marvelin sarjakuvista, aina Spidermanista Hulkkiin ja Venomista Wolverineen, Capcomin peleistä, kuten Resident Evilin Jillistä Street Fightereiden taistelijoihin, sekä muutamia tätä peliä varten kehitettyjä hahmoja.

Pelistä löytyy yhteensä 56 nimekästä tai vähemmän nimekästä taistelijaa joilla voi kamppailla paremmuudesta niin konetta kuin kaveriakin vastaan. Perinteisten potkujen, lyöntien ja heittojen lisäksi jokaiselta hahmolta löyty omat erikoisliikkeensä sekä "hyper combot". Hahmojen eroavaisuuksia lisää myös niiden taitojen painottuminen eriosa-alueille. Toisinsanoen toiset hahmot loistavat lähitaistelussa, osalla heitot ja "runttaukset" ovat täysin omaa luokkaansa ja muutamat loistavat pienen välimatkan päästä käydyssä taistelussa. Joten jokaiselle löytyy varmasti omansa tai oikeastaan kolme omaa, sillä pelissä pelataan kolmen taistelijan tiimeillä.

Varsinaista juonta peliin ei ole edes yritetty ympätä vaan yksinpelin idea piilee lähinnä pisteiden keruussa sekä omien taitojen hiomisessa, joten ihan aivottomaksi mätkinnäksi peliä ei voi haukkua sillä näppäimiä epämääräisesti rämpyttämällä ei pitkälle pötkitä. Tähän perustuu myös yksinpelin viehätys sillä osa pelin hahmoista,kentistä ja muista grafiikoista täytyy avata ja tämä onnistuu lähinnä Arcade ja Score Attack pelimuodoissa kerätyillä pisteillä. Toinen yksinpelin viehätys, eli omien taitojen hiominen onnistuu varsinaisten pelimuotojen lisäksi myös Training modessa jossa voi hioa erillaisia tekniikoita ja liikkeitä joko paikallaan seisovaa tai koneen ohjaamaa vastustajaa vastaan. Training mode tuleekin hyödylliseksi siinä vaiheessa kun jokin liike ei ota sujuakseen sillä tässä pelimuodossa ei ole lainkaan aikaa ja myös kuoleminen on mahdotonta. Mutta kuten aina tappelupelien kohdalla, on tämäkin peli parasta viihdettä kaverin kanssa pelattuna.

Taistelun käydessä kiivaimmillaan...

Hahmot tottelevat käskyjä kuten pitääkin ja peliä onkin nautittavaa pelata Xboxin vakiopadillakin. Tosin eihän tämä ole yllätys kun kyse on tappelupelien perinteiseisistä toiminnoista. Hahmoa voikin ohjailla ristiohjaimen lisäksi vasemmalla tatilla ja muiden näppäimien konfiguroinnin voi suorittaa täysin omien mieltymysten mukaan. Peli tukee myös padin tärinöitä, mutta ainakin omien testailujeni mukaan pelin tärinät olivat todella hiljaisia enkä siksi jäänytkään ihmettelemään sitä että tärinät oli vakiona kytketty pois päältä.

Ensimmäisellä peluukerralla peli aiheutti pienen shokin grafiikallaan, mutta myös yllätti myönteisesti. Grafiikan piirrosmaisuus näytti vilkaisulta sekavalta, mutta toisaalta siihen tottui erittäin nopeasti. Kun grafiikkaan oli päässyt sisälle huomasi välittömästi kuinka hyvin grafiikka istuu peliin, osaltaan ehkä juuri siksi että suuri osa hahmoista on sarjakuvahahmoja. Näin jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä noita ensireaktioita ja ennakkoluuloja joita minullakin oli peliä ja ennenkaikkea sen grafiikkaa kohtaan. Pelin grafiikka ja animointi ei ole mitään erikoisen loistavaa, mutta ehdottomasti riittävää ja hyvin pelin istuvaa. Etenkin hyper combojen aikana ruudulla on pahimmillaan todellinen sekamelska jota ei hyvällä tahdollakkaan voi sanoa kovin selkeäksi, toisaalta hyper combojen luonteesta johtuen tämä ei ole häiritsevää.

Pelin hahmojen luonti esikuviensa kaltaiseksi niin grafiikaltaan, liikkeiltään kuin ääniltääkin on onnistunut erinomaisesti. Suurin harmaita hiuksia aiheuttanut asia pelissä onkin koneen ohjaamien taistelijoiden tietyntyyppinen raukkamaisuus yksinpelin edetessä joko Arcade tai Score Attack -modeissa. Mikään muu ei pelissä ottanut niin päähän kuin taistelijoiden, joiden erikoisliikkeet toimivat parhaiten pienen tai suuren välimatkan päästä, innostuessa pelin loppupuolella vain ampumaan jääsuihkeitaan, ääniaaltojaan tai laasersäteitään puolen sekunnin viiveellä niin ilmasta kuin maasta suoraan eteenpäin, alaviistoon tai yläviistoon. Toinen seikka oli lähitaistelijoiden innostus komboihin niin kiivaalla tahdilla ettei torjuntaa saanut väliin. Koita siinä sitten pitää hauskaa ja pelata peliä jossa vastustajat toimivat kuin teollisuusrobotit toistaen kokoajan samaa sitä kiivaammalla tahdilla mitä vähemmän heillä on energiaa jäljellä.

FINAL JUSTICE!

Yksinpeli pelissä menettelee ja sen suosio pysyykin lähinnä vain pisteiden keruun ansiosta. Mutta pelin todellinen viehätysvoima piilee kaksinpelissä kaveria vastaan ja pienen lisän pelielämykseen tuo retromainen grafiikka. Näillä sanoilla peliä voikin huoletta suositella pelihyllyyn hankittavaksi mikäli se on yhtä hyvää tappelupeliä vajaa.