Marvel vs. Capcom 2 todistaa sen, että peli voi olla hyvä ilman kolmatta ulottuvuutta. Kun toimivaan kokonaisuuteen lisätään vielä roppakaupalla tuttuja sankareita ja pahiksia, on soppa valmis nautittavaksi.
Reilusti sankareita
Hahmoja pelissä on valtavasti. 56 hahmosta jokainen löytää varmasti mieleisensä. Aluksi hahmoista on valittavissa reilusti yli puolet. Ikäväksi puoleksi koostuu kuitenkin hahmojen liikkeiden samankaltaisuus. Jokaiselta hahmolta löytyy toki omat erikoisliikkeet ja pari liikeyhdistelmää, mutta siihen se jääkin. Tässäkin tapauksessa on todettava, ettei määrä korvaa laatua.
Hahmojen vahvuus ja nopeus määräytyy koon mukaan. Mitä isompi jässikkä, sitä hitaammat ja voimakkaammat iskut. Hahmoja on Marvelin Spidermanista ja Dr. Doomista aina Capcomin omiin tuttuihin supersankareihin. Taistelijat on mallinnettu uskollisesti esikuvilleen. Hämis näyttää hämikseltä, ja Marvelin hahmojen perusliikkeitä on lainattu peliin. Hämähäkkimieheltä onnistuu verkkojen heittely, ja muilta hahmoilta jokin vastaava liike, esimerkiksi tulipallojen taikomista.
Itse taistelut käydään kolmen hahmon joukkueella, jota voi taktisesti tasapainottaa sekä nopeilla että vahvoilla sankareilla. Lukittujen hahmojen ja kenttien avaaminen onnistuu etenemällä Arcade- ja Score Attack -pelimuodoissa. Myös harjoitustila löytyy, tosin useammat liikkeet oppii ilman erillistä treenaamista.
Retroilijan unelma
Vuosien varrella grafiikka ei ole juuri kehittynyt Street Fighter -peleistä. Tietenkin grafiikka on tarkempaa ja väreiltään rikkaampaa, mutta perusilmeeltään peli on samaa kuin ennenkin. Melkein kyynel pääsee pirahtamaan vanhan Street Fighter -veteraanin silmäkulmaan nähdessään tutut hahmot rökittämässä Marvelin ilkeitä mutantteja. Totuus on, että pelin vanhentunut ulkonäkö palvelee Street Fighter ja Marvel -sankareita parhaiten, sarjakuvasankareista kun kerran on kyse. Vaikea kuvitella Guile ja Ken tappelemassa Tekken-tyylisissä ympäristöissä lähes aidonnäköisinä ihmisinä. Pelin kentistä löytyy iloisia valonpilkahduksia. Taustoilla häärii ihmisiä ja jokaisessa kentässä on hienoja yksityiskohtia.
Taistelun tuoksinassa musiikkia ei monesti edes huomaa. Suurimmaksi osaksi eri kappaleet on mitätöntä luritusta, mutta parhaimmillaan melodia jää päähän soimaan. Taistelijoiden ääntelyt ja vaikeroinnit ovat huvittavan kuuloisia. Resident Evil -peleistä tutun Jillin kirkuessa kuin kidutettava sika, rupeaa pelaaja väkisinkin hapuilemaan volyyminappulan suuntaan. Iskujen napakat läiskähdykset kuulostavat sopivan teennäisiltä ja ilkeät rasahdukset saavat välillä puistattamaan. Kokonaisuutena äänet palvelevat hyvin paikallaan, vaikka musiikillista puolta olisi saanut parantaa paria hyvää kipaletta lukuunottamatta.
Viihdyttävä ja hauska kokonaisuus
Taisteluiden nopeatempoisuuden vuoksi pelaaminen muuttuu välillä naurettavaksi sähläämiseksi. Lopputuloksena tässä yleensä on joko pelaaja aitiossa tai ohjain seinässä. Kaverin kanssa käydyt ottelut loppuvat onneksi yleensä pelkkään naurunrämäkkään ja olalle taputteluun. Erikoisliikkeet oppii helposti, mutta pelkällä nappien sokealla rämpyttelylläkin pärjää. Aloituskynnys pelaamiseen olisi paljon matalampi, jos hahmojen reaktionopeus pelaajan käskytyksiin olisi sutjakkaampaa. Jo näinkin peli on viihdyttävää ja etenkin hauskaa viihdettä. Yksinpelillä peliä pelaa muutaman illan, mutta vasta kaverin kanssa pelaamisesta tulee oikeasti hauskaa.
Pikkuvirheistä huolimatta Marvel vs. Capcom tarjoaa aimo paketin tiukkaa mättöä. Vanhentunut ulkonäkö palvelee peliä edukseen pelin sarjakuvahahmojen ansiosta. Alussa tappeleminen voi vaikuttaa päättömältä sekasorrolta, mutta pelaajan päästessä sisään nopeaan rytmiin on pelaaminen nautittavaa. 3D-kuorrutusten jättäminen pelistä antaa nostalgisen ja piristävän ilmeen kolmiulotteisten pelien kuormittamaan pelitarjontaan.
