Perinteet suoraan alkuperäisestä klassikosta
Mario vs. Donkey Kong on lähtökohtaisesti tuttu ja turvallinen uusinta perinteisestä kaavasta. Alkujaan 2004 julkaistu pulmapeliä ja tasohyppelyä yhdistelevä formaatti toimii yhä kuin junan vessa. Mitään olennaista ei ole muutettu, vaan pikemminkin hienosäädetty ja jalostettu entisestään. Uusia kenttiä löytyy kourallinen, ja visuaalinen ilme on saanut kasvojenkohotuksen.
Juoni on olemassa vain raakileena. Donkey Kong pöllii Marion lelutehtaalta putkimiehen nimikkohahmot ja sinipunaisen sankarin tehtäväksi jää etsiä nämä takaisin käsiinsä. Välillä otetaan nokkapokkaa apinan kanssa, toisaalla taas kisaillaan kelloa vastaan. Yksinkertainen on kaunista, eikä missään välissä voisi väittää, että kenttäsuunnittelu olisi mitään muuta kuin taivaallista.
Päivityksen myötä Nintendon tuttu visuaalinen tyylittely ja slapstick huumori saavat uuden tilaisuuden kukoistaa. Alkuperäiset staattiset kuvaesitykset ovat vaihtuneet erinomaisesti animoituihin lyhäreihin, joidin parissa saa naureskella useaan otteeseen. Sisällöltään ne ovat lyhyitä farsseja, joissa yleensä joku saa päähänsä esineestä jos toisesta. Mikäli hiukset alkavat olla harmaanpuoleisia, niin vuoden 2004 julkaisu on yhä mielessä, eikä meno varsinaisesti enää yllätä. Mutta se silti hymyilyttää, mikä on tärkeintä.
Kentät ovat laadukkaita, mutta tekemistä on rajoitetusti
Kentät on jaettu kahdeksan maailman halki, joista jokaisessa on kuusi haastetta selätettäväksi. Jokaisen maailman päätteeksi lyödään napit vastakkaisin Kongin kanssa alueelle sopivalla taistelukentällä.
Helpoimmat tasot ovat reilusti alta minuutin mittaisia, eikä vaikeissakaan kestä paria minuuttia kauempaa. Tästä pitää huolen jokaisesta kentästä löytyvä aikarajoitus, joka pakottaa nopeisiin ratkaisuihin. Perheen nuorimmille ja niille, jotka yksinkertaisesti haluavat vaan rentoutua, löytyy kasuaalimpi pelimuoto, joka antaa huomattavasti helpommin anteeksi virheet.
Tavoitteet pysyvät kuitenkin samoina. Jokaisesta kentästä pitää löytää avain, jolla avata ovi seuraavaan maailmaan. Matkan varrelta löytyy myös lahjoja, jotka sisältävät kadonneita Mario-nukkeja. Vaikka pelin läpäisemiseen riittää kentän suorittaminen, täydellinen suoritus vaatii, että kaikki nuket palautetaan putkimiehen tehtaalle lopussa.
Jopa heikoimmat kentät ovat hauskoja kokonaisuuksia, joiden parissa ei voi olla viihtymättä. Parhaimmillaan ne ovat oivaltavia ja ratkiriemukkaita pähkinöitä purtavaksi. On helppo nähdä, miksi tämän parivaljakon pelistä haluttiin tehdä uusintaversio. Sisällön suhteen laatu ei ole vanhentunut tippaakaan. Jahka kentät on kertaalleen suoritettu, niihin voi palata uusien haasteiden perässä.
Tämän päälle tarjoillaan vielä time attack -pelimuoto, joka tiukentaa aikarajoituksia entisestään, sekä 16 vaativampaa karttaa. Jälkimmäisten selvittäminen tasapainoilee palkitsevan ja turhauttavan rajamailla, eikä niitä ole onneksi pakko vilkaista kertaakaan, ellei oikeasti tahdo.
Hinta on korkea sisältöön nähden
Tyylipuhtaan pulmapelin suurimmaksi heikkoudeksi paljastuu kuitenkin ajan julma marssi. Kun Mario vs. Donkey Kong julkaistiin ensimmäistä kertaa Gameboy Advance -käsikonsolille, pelimaailma näytti hyvin erilaiselta. Kannettavalle pikkupelille löytyi paikka, jota harva pystyi täyttämään. Nyt Nintendo itse on julkaissut erinomaisia mobiilipelejä, kuten Super Mario Run, jotka tarjoavat ilmaiseksi laadukasta tasohyppelyä puhelimilla.
Näin ollen täyden hinnan pyytäminen muutaman tunnin viihdyttävästä pähkäilystä tuntuu auttamatta korkealta. Sisältö on täyttä Nintendo-laatua, mutta sitä on hyvin vähän ja se auttamatta vertautuu muuhun tarjontaan, jota on ylitsevuotavan paljon. Kokeneemmat pelaajat suorittavat päätarinan helposti alta viidessä tunnissa, eivätkä sivupolut ja uudet tehtävät lisää kestoa nimeksikään.
On vaikea olla miettimättä, minkälainen vastaanotto pelillä olisi ollut, jos se oltaisiin julkaistu Super Mario Runin tavoin ilmaiseksi mikromaksujen kera. Vaikka Nintendo Switch onkin käsi- ja kotikonsolin hybridinä parasta, mitä markkinoilta löytyy, joskus puhelimella pelaaminen on yksinkertaisesti se helpompi vaihtoehto.
Varsinkin, kun Nintendo on itse nostanut rimaa alkuvuodesta julkaistun Super Mario Wonderin keinoin. Huikean hurmaava tasohyppely osoittaa, miten alan vanha konkari voi vieläkin oppia uusia temppuja. Verrattuna siihen, Mario vs. Donkey Kong on kuin nostalgia-painotteisen radiokanavan vakiobiisi. Sen pariin palaa mielellään, eikä sen arvoa voi vähätellä. Mutta jos joku vaatisi, että tästä singlestä pitäisi maksaa uuden levyn verran, jopa vannoutuneet fanitkin alkavat kakistella.
Joskus hyvä voi olla hyvää ja silti liian vähän.
