Kaksikosta alun perin enemmän epäilyttänyt tapaus, eli RENNSPORT, osoittautui melkoiseksi pannukakuksi. Project Motor Racingin osalta toivo kimmelsi kirkkaampana. Koostuuhan sen kehittäjäporukka Straight4 Studios pitkän linjan simuveteraaneista Ian Bellin johdolla, ja peli edustaa vähintään henkistä jatkoa kahden ensimmäisen osan verran loistaneelle Project Cars -sarjalle.
Vaikka kyseessä on ehdottomasti parempi yritys näiden kahden väliltä, täytyy kaihoisalla kokemuksen rintaäänellä kuitenkin todeta, ettei tämäkään projekti täysin napakymppiin osu. Myös Project Motor Racingin yleistä habitusta ympäröi tietynlainen aneemisuus, ja etenkin ohjaimella pelaaville ohjaustuntuma aiheuttaa harmaita hiuksia.
Kelvollista, niin tuskaisen kelvollista
Teknistä toteutusta voisi kuvailla kelvolliseksi. Ulkonäkönsä osalta tulokas ei pääse haastamaan genren kärkinimiä. Testatun Xbox Series X -version ruudunpäivitys pysyy pääosin sulavana, mutta toisinaan mutkissa meno puuroutuu hieman. Vaikka ajamista tämä ei oikeastaan haittaa, kertoo se omaa kieltään optimoinnin tasosta. Sama koskee aavistuksen liian myöhään latautuvia yksityiskohtia ratojen reunustoilla esimerkiksi puiden varjostuksissa.
Rataympäristöt tunnistaa helposti esikuvikseen lievästä pahvisuudestaan huolimatta. Sama ”ihan ok” tuomio yltää automalleihin – menopelit näyttävät hyvältä, mutta eivät saa autofanaatikkoa ihastelemaan niiden komeutta tai etsimään valokuvausmoodia. Sadekelin toteutus vie mietteet parin konsolisukupolven taakse. Vaikka säätilojen aiheuttamat reaaliaikaiset muutokset ovat aina positiivinen lisä, vesiefektien visuaalinen toteutus jää itkettävän ja naurettavan välimaastoon.
Audiopuoli ansaitsee kehuja, kuten samaisen kehittäjäporukan tuotoksissa aiemminkin. Alustat ääntelevät hieman liioitellusti toisinaan, mutta aggressiivisiin moottorimurinoihin yhdistetyt nitinät ja natinat luovat uskottavaa mielikuvaa kisakireiden kiesien äärirajoille viemisestä. Volyymit kaakossa soppaan saadaan sitä kaivattua tunnetta.
Sisältöä ynnätään mukaan vallan mukava määrä. Kolmen eri GT-luokan lisäksi sekalainen kattaus muita virallisesti lisensoituja kiesejä nostaa tarjonnan noin 70 kappaleen tienoille. Ratoja julkaisuhetkellä on lähemmäs kolmisenkymmentä ympäri maailmaa.
Vaan entäs se ajaminen?
Project Motor Racingin ajettavuus ohjaimella nousee ehdottomasti sen suurimmaksi kompastuskiveksi. Hitaammat autot pysyvät sentään näpeissä, mutta niilläkin mutkiin taittaminen tuntuu oudon kankealta. Todellinen tilanne valkenee vasta ratti-poljinyhdistelmän puikoissa. Lyhyelläkin radalla erot ohjaintyylien välillä saattavat helposti revetä useiden sekuntien mittaisiksi jo laiskimpien kiesien kanssa.
Nopeimmilla GT1-kilpureilla ohjaimella kurvailu muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Luistonestoista ja muista avuista huolimatta menopelit lähtevät äärimmäisen helposti lapasesta niin kiihdytyksissä, jarrutuksissa kuin mutkissakin – toisin sanoen käytännössä aina. Kurvista lähdettäessä muutkin tehokkaamman pään autot vikuroivat arvaamattomasti joka suuntaan. Liian paljon energiaa kuluu alustavikaisilta romuilta tuntuvien koslien kaitsemiseen, ajolinjojen tai jarrutuspaikkojen hiomisen sijaan.
Ratilla fiilis on kuin pelaisi täysin eri peliä. Ohjaustuntuma on nopeusluokasta riippumatta pääosin looginen. Autoja uskaltaa puskea ihan eri lailla pelkäämättä, että pelin fysiikat yrittäisivät tahallaan sabotoida ajamista. Parhaat kokemukset syntyivät GT3-luokan kyydissä ja teknisillä radoilla, kuten kallistuksistaan ja korkeuseroistaan tunnetulla Mount Panorama Circuitilla. Tiukimmat väännöt sen kapean haastavilla osuuksilla näyttivät pilkahduksia, mihin Project Motor Racing voisi parhaimmillaan yltää.
Kirstunvartijan painajainen
Uramoodissa pelaaja toimii sekä tallinsa päällikkönä että kuljettajana. Aluksi valitaan missä päin maailmaa omaa tukikohtaansa haluaa pitää sekä ostetaan ensimmäinen auto. Tallipäällikön rooli koostuu lähinnä kustannusten tasapainottelusta tuloihin verrattuna, joten esimerkiksi Yhdysvaltojen autoista tai radoista pitävän ei kannata perustaa talliaan Eurooppaan logististen kulujen vuoksi. Turnausten osallistumismaksujen sekä uusien autojen hankkimisen ohella kassavarantoja kuluu kaluston korjaamiseen.
Ura kuulostaa paperilla mielenkiintoisemmalta kuin mitä todellisuudessa onkaan. Käytännössä alkujärjestelyiden jälkeen kalenterista napsitaan muutaman kisan mittaisia kisakokonaisuuksia yksi toisensa jälkeen vailla sen suurempaa punaista lankaa, ja rahapuolen managerointi jää melko marginaaliseksi puuhasteluksi. Toki korjauksiin upotettavat kymppitonnit alkavat jossain vaiheessa närästää, sillä aika iso siivu peltitöistä olisi vältettävissä paremman tekoälyn avulla.
Vaikeustasoa säätämällä konekuskien yleisen nopeusluokan saa vastaamaan melko tarkasti omia kykyjä. Pakka alkaa kuitenkin hajoamaan lähikontaktissa. On jokseenkin hämmentävää, että nykyään trendisanaksi noussut tekoäly pystyy huikeisiin suorituksiin muilla elämän saroilla, mutta niinkin yksinkertainen asia kuin moottoriradalla kisaaminen näennäisen uskottavasti ei vain vieläkään luonnistu.
Käytössä ovat kaikki genren raivostuttavimmat perinteet vuosikymmenten ajalta. Vastustajat jarruttelevat mutkiin etuajassa ja vastaavasti saavat luonnottoman ekstraboostin kiihdytyksissä, aika-ajojen sekä varsinaisen kisavauhdin välillä on häiritseviä epäloogisuuksia ja ehdottomasti ärsyttävimpänä puolena pelaajan päälle jyrätään armotta. Pienistäkin törmäyksistä seuraa usein suorituskyvyn tippuminen, rahalliset vahingot sekä parhaassa tapauksessa rangaistus oikomisesta, mikäli kontaktin vuoksi ajautuu ulos radalta. Jonomuodostelmassaan etenevät konekuskit ovat luonnollisesti immuuneja kyseisille harmeille, mikä entisestään piristää mielialaa.
Toimii tietyin edellytyksin
Onneksi verkkopuoli poistaa tekoälyttömyyden ongelmat ja toimii teknisesti hyvin. Rennompien sosiaalisten tapahtumien ohella taitojaan pääsee testaamaan myös ranked-puolella, jonne päästäkseen täytyy jopa suorittaa pienmuotoinen karsintakoe. Muodosta riippumatta uutta ajettavaa ilmaantuu muutaman minuutin välein, ja valinnanvaraa riittää niin pikakisojen kuin pidempien mittojen ystäville. Verkossa rattia tai ohjainta käyttäjien erot viimeistään konkretisoituvat. Harvoin näkee yhtä isoa tasokuilua häntäpään ja keulan välillä.
Project Motor Racing tarjoaa parhaina hetkinään erittäin tyydyttäviä ajokokemuksia. Peli kuitenkin ehdottomasti vaatii kaverikseen ratin ja vastustajikseen mieluiten kellon tai samanhenkistä seuraa. Kehitettäviä osa-alueita jää turhan paljon, että pakettia kehtaisi tällaisenaan suositella varauksetta.
On tavallaan hämmentävää, miten selkeästi kyseiseen genreen erikoistunut ja luultavasti ajopeleistä suuresti nauttiva tekijätiimi saa todella vähän konkreettista kehitystä aikaan vuosien takaisiin tuotoksiinsa verrattuna. Omalla toivelistalla olisi joko täydellisen hiottu kokemus nykyisellä virkamiestyylillä tai sitten jokin täysin uusi kulma mullistamaan konseptia. Tällä kertaa ei saada kumpaakaan, vaan lopputuloksena on harmillisen keskinkertainen esitys. Pelkällä ohjaimella autopelinsä nauttivat voivat napata vielä yhden tähden pois arvosanasta.
