Rise of Iron

Rautaa pumppaamassa

Bungien Destiny muistuttaa kosolti studion aikaisempaa Halo-sarjaa, mutta legendojen mukaan se sai alkunsa perinteisenä fantasiaroolipelinä. Miekat ja magia paistavat edelleen läpi avaruusoopperan fiktiosta ja toiminnasta: kalmankatkuisia velhoja kuritetaan paitsi konekivääreillä myös avaruustaioilla ja myyttisillä meloilla.

Fantasiataustaa ilmentävät muun muassa salaperäiset Rautaherrat, jotka ovat kutsuneet pelaajia moninpelikentille teematapahtumaansa jo kahden vuoden ajan. Samat loordit ovat Destinyn uusimman lisäosan, Rise of Ironin, keskiössä. Venäjän jättömailta kuuluu kummia, kun vanha nanoteknologia on päätymässä Fallen-kerhon moninaisiin kätösiin. Rautaherrojen viimeinen vartija, Saladin, kutsuu pelaajan apurikseen uusille partiointimaille, jolloin pelattavaksi avautuu uuden pelialueen mukana uusi sosiaalinen keskus, rypäs moninpelikenttiä, pari strike-toimeksiantoa, railakas raidi ja tietenkin uusia aseita ja muuta kivaa. Sisällön laadun puolesta tarjolla on perusvarma suoritus, ei sen enempää.

Rauta rankaisee

Rise of Ironin tarinallinen anti jää lupaavasta alkurummutuksesta huolimatta köykäiseksi. Susien kanssa vuorilla tarpovista soturilegendoista saadaan irti mehevää kuvamateriaalia, mutta kontektista ei puristeta lähellekään kaikkia mehuja. Rautalordin tittelin eteen ei tarvitse hikoilla, sillä suoraviivaiset juonitehtävät on tahkottu läpi muutamassa tunnissa. Parhaiten mieleen jäävät päätarinan käänteiden sijaan sivuseikkailujen kumarrukset aikaisempien kohellusten suuntaan, kuten uuden Gjallarhornin kokoaminen tai kuolleista heränneen Sepikin kohtaaminen uudelleen. Paketin kliimaksi koetaan tietenkin uudessa raidissa, joka uskaltaa muusta lisäosasta poiketen tehdä jotakin erilaista.

Uudet pelialueet tai viholliset eivät nimittäin eroa merkittävästi aikaisemmista. Muukalaisten ja käsistä karanneen nanoteknologian riivaama Plaguelands muistuttaa lumisine maisemineen turhankin tuttua Cosmodromea, vaikka yleistunnelma on värikkäämpi lämpöä hohkaavien laavapurojen ansiosta. Viritetyt Fallen-vihulaiset eivät anna serkkujaan kummoisempaa vastusta muutamista päivityksistä huolimatta. Kolmas sosiaalinen alue taasen näyttää komealta vuorenhuippuineen ja pitää sisällään hauskoja ylläreitä, mutta samalla se lisää pelaamiseen ylimääräistä ravaamista kiertoradalla.

Destinyn ydinsisältö pohjautuu kuitenkin toistoon. Rise of Iron ei muuta emopelin peruskaavaa: nopeasti läpäistyjen juonitehtävien jälkeen hypätään takaisin oravanpyörään eli hamstraamaan aina vain parempia ja parempia varusteita. Edellisissä päivityksissä lisätyt valikkorakenteet ja selkiytetyt palkkiot helpottavat tarjolla olevan tekemisen hahmottamista. Parempia paitoja ja housuja ripotellaan reppuun etanamaisen hitaaseen tahtiin tietyn kynnysarvon ylityttyä, joten tuttuja maisemia päästään taas tuijottamaan riittämiin, sillä Rise of Ironin uusi sisältö ei toistoa merkittävästi vähennä.

Destinyn onneksi taistelukentällä rellestäminen on edelleen hämmentävän tyydyttävää ja koukuttavaa puuhaa. Perustoiminnot kuten ampuminen ja loikkiminen tuntuvat äärimmäisen hyvältä. Tauon jälkeen pelin pariin palanneena olo oli kuin narahtaneella narkkarilla, kun lutuisen lilahtava lootti mätkähti ensimmäisen kerran maahan.

Kenties merkittävin muutos peruspeliin piilee Rautaherrojen uusissa taianomaisissa muistoesineissä. Niiden erityisominaisuudet esimerkiksi vaihtavat hahmon erikoisiskun toiseen kranaattiin ja lyöntivoimaan tai poistavat juoksemiseen liittyvän hengähdystauon kokonaan. Muutokset antavat hahmojen ja varusteiden ominaisuuksia optimoiville kivasti lisää pelivaraa. Rise of Ironissa muistoesineitä nähdään vain kahdeksan, mutta ehkä tulevaisuudessa Bungie sekoittaa pakkaa enemmänkin.

Rau...

Kilpailullisen moninpelin olennaisin uudistus saatiin Rise of Ironia valmistelevassa päivityksessä, kun pelaajille annettiin mahdollisuus luoda privaattimatseja. Näin esimerkiksi klaanien välisten mittelöiden järjestäminen ja uusiin ympäristöihin tutustuminen helpottuivat huomattavasti. Säätömahdollisuudet ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Pelaajien keskinäisiä kahinoita vaivaa edelleen kilpailullisuuden puute, jota hienostuneemmilla sääntömuutoksilla olisi voitu yrittää korjata erityisesti turnauksia ja klaanimatseja ajatellen.

Sisällön puolesta moninpeli on jo pidempään ollut hyvällä tolalla. Rise of Ironin neljä uutta kenttää ovat tervetullut lisä karttakiertoon, joskin taistelutantereita oli kertynyt kahden vuoden aikana jo valmiiksi melkoinen läjä. Uusi pelimuoto Supremacy suosii tavallista tappomatsia enemmän tiimitoimintaa, kun pelkkä vihollisen listiminen ei riitä vaan pisteet saa kotiin vasta ruumiilta putoavan palluran keräämällä. Mistään mullistavasta uudistuksesta ei siis tälläkään saralla voida puhua, mutta kaikki lasketaan.

Bungie pelaa Rise of Ironilla varman päälle eikä yritä mitään ylimääräistä. Viime vuoden Taken Kingin jälkeen uusin laajennus on pettymys, joskin odotettu sellainen studion kulisseista valuneiden tietojen valossa. Suurin osa Bungien väestä työstää täyttä päätä Destiny 2:ta, jonka olisi pitänyt ilmestyä jo tänä syksynä. Rise of Iron haiskahtaa pienellä tiimillä ja rivakalla aikataululla kootulta pakolliselta panostukselta. Tämä asetelma heijastuu myös laajennuksen jälkeiseen aikaan: katseet on suunnattu sekä Bungien sisä- että ulkopuolella ensi vuonna ilmestyvään jatko-osaan, joten luvassa lienee Destiny-aktiiveja koetteleva kuiva kausi.

Galleria: 

Kommentit

Hyvä arvostelu. Huomaahan tästä lisäosasta, ettei tämä ollut aivan loppuun saakka suunniteltu, mutta silti ihan kiva välipala ennen jatko-osaa. Muuttaisin ehkä tuon kohdan neljästä moninpelikartasta kolmeen, koska yksi niistä on saatavilla vain pleikkarin puolella.

Yksin pelattuna Destiny alkaa maistua parinkymmenen tunnin jälkeen toistolta, mutta jos löytää aktiivisen kaveriporukan tai peräti klaanin tunnit vain katoavat. Kannustan siis etsimään jonkun suomalaisen porukan mihin voi hypätä mukaan kokeilemaan eri aktiviteetteja. Toki aina voi aloittaa LFG porukoilla, mutta siinä vaaditaan tietynlaista kärsivällisyyttä. 

Tuli tästä arvostelusta se mieleen, että onneksi Destinyä ei ole lokalisoitu. Olisi varmaan kädet naamalla puolet ajasta. 

Ai niin, unhoittuu aina nuo yksinoikeushässäkät. Mutta ehdottomasti Destiny on parhaimmillaan, jos sitä pelaa oman porukan kanssa. Pelaahan tuota yksinkin, mutta sekä Striket, Raidit että kilpailullinen moninpeli toimivat paremmin, kun on porukkaa, joiden kanssa jutustella ja koordinoida.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi