Ridge Racer 2

Ridge Racer -sarja on japanilaisen videopelijätti Namcon tunnetuimpia Tekkenien ja Soulcaliburien ohella. Pelihalleista Pleikkarille ja sitä kautta muille alustoille levinnyt kaahailu on porskuttanut jo vuosia, mutta eniten huomiota sarja on kerännyt Sonyn konsoleilla. Konsepti on kuitenkin pysynyt hyvin samanlaisena osasta toiseen.

Taas mennään kylki edellä

Heti alkuun on tehtävä pesäero Ridge Racereiden ja totisten ajopelien välillä. Ridge Racereiden ydinominaisuus on driftaus eli sivuluisussa ajaminen. Se paitsi näyttää hyvältä myös auttaa selvittämään neulansilmämutkat parinsadan kilometrin tuntinopeudella vauhtia menettämättä. PSP:n ensimmäisestä Ridge Racerista lähtien se on myös kasvattanut vauhdin kannalta oleellista nitrous-boostia.

Pääpointit ovat vauhdikkuus ja tunnelma, eivätkä fysiikka ja realismi ole Ridge Racereille kuin tylsiä sivistyssanoja. Autoissa on analogitikulla ohjatessa hyvä tuntuma, ja grafiikka säväyttää vauhdikkuudellaan ja näyttävyydellään. Erityisesti auringolaskuissa kurvailu vetää suupielet vaikuttuneeseen hymyyn. Realismia ei ole edes lähdetty tavoittelemaan, ja niinpä esimerkiksi vauriomallinnus on jätetty täysin pois. Kosketus seinään huimissa nopeuksissa korkeintaan pudottaa vauhtia hieman, ja autot kimpoilevat toisistaan kuin flipperikuulat. Tietokonekuskit eivät liiemmin pelaajan toimista välitä, vaan ajelevat kiltisti jonossa omia polkujaan.

Taustalla pauhaava musiikki on vähintään yhtä vauhdikasta kuin ajelu. Rytmikäs, energinen ja nopeatempoinen musiikkivalikoima säestää vauhdintäytteistä tykitystä mainiosti. Jotkin kappaleet katoavat mielestä heti kun kisa on ohi, toiset taas jäävät päähän paukkumaan pidemmäksikin aikaa. Yleisesti ottaen ääniraita hoitaa homman kotiin.

Déjà vu

PSP:n julkaisussa nähty Ridge Racer oli kooste sarjan aiemmista peleistä, ja nyt reilua vuotta myöhemmin Ridge Racer 2 jatkaa miltei täysin samoilla linjoilla. Tällä kertaa ilmassa kuitenkin haisee kumin käryn sijaan silkka rahastus.

Ridge Racer 2 perustuu ilmiselvästi edelliseen versioon, sillä koko runko aina valikoita ja selostusta myöten on kierrätystä vanhasta. On nimen perään sentään muistettu se kakkonen laittaa. Yli puolet radoista on edellisestä pelistä, ja sama pätee musiikkipuolella. Uusia pelimuotoja on kaksi, mutta ne eivät paljon pelasta.

Yksinpelin pääpaino on World Tour -turnauksissa, joita pelaamalla avataan uusia ratoja ja autoja. Turnaukset on jaettu vaikeustasoluokkiin, mutta vasta toisella tasolla äkillisesti kasvava haaste pysäyttää etenemisen hetkeksi. Tätä ennen peli on parinkymmenen ensimmäisen kisan ajan melkein järjestään tylsää ja yllätyksetöntä paalupaikalla ajelua. Custom Tour -tila arpoo halutun pituisia kisoja kolmesta minuutista tuntiin, ja vieläpä yllättävän hyvällä menestyksellä.

Kaksi onkin puolitoista

Muista pelitiloista on vain lyhytaikaista hupia. Arcadessa kiiruhdetaan tarkastuspisteiden välillä aikaa vastaan, time attackissa hierotaan kierrosaikoja kuntoon ja uusissa pelimuodoissa – Survivalissa ja Duelissa – kilpaillaan tietokonevastustajien kanssa. Survivalissa joka kierroksen viimeinen tipahtaa pelistä pois, Duel taas on nimensä mukaisesti yksi-yhtä-vastaan-kisa. Kavereita vastaan voi pelata lähiverkossa, mutta nettipeli on vain märkä päiväuni.

PSP:n ensimmäinen Ridge Racer oli jo oikein mainio ja laadukas kaahailu. Kymmenisen uutta rataa, hieman laajempi musiikkivalikoima ja kaksi uutta pelimuotoa eivät ole tarpeeksi oikeuttamaan täysihintaista jatko-osaa. Ridge Racer 2 voisi paremminkin olla edellisen pelin lisälevy. Ei voi kun ihmetellä, miten miltei samaa peliä yritetään myydä uudelleen näinkin häpeilemättömästi. Jollei täydellinen Ridge Racer -kokoelma välttämättä vaadi tämän hankkimista, kannattaa suunnata katse kohti PSP:n ensimmäistä Ridge Raceria, jolla kaahailukuumeen saa taltutettua aivan yhtä hyvin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi