Harjanteiden hurjapäät
Ridge Racer on Playstation-maailman veteraanipelejä, jonka kymmenen vuoden takainen inkarnaatio nähtiin heti ensimmäisen Playstationin julkaisupelinä 9.9.1995. Onkin siis hyvin sopivaa, että samaisen pelin uusin versio saadaan jo ensimmäisenä myyntipäivänä myös PSP:lle.
Ridge Racer (ei sukua Forresterille) on arcade-kaahailua tyylipuhtaimmassa muodossaan: autoja ei ostella, tuunailla, viritellä eikä romuteta. Tärkeintä on hirveä vauhti ja ensimmäisenä maaliin pääseminen, palkinnoksi saa uusia autoja ja mahdollisuuden kilpailla uusilla radoilla. Kymmenen vuotta sitten autopeliltä ei paljon enempää olisi vaadittukaan, mutta Burnout 3:n jälkeisessä maailmassa reseptin toimivuus ei olekaan niin itsestäänselvää.
Karvalakkimalli
Ridge Racerin tavaramerkki ovat huikeat sivuluisut: mutkiin on tarkoitus tulla mahdollisimman kovalla vauhdilla ja sopivassa kohdassa saada perä irti niin, että kurvi vedetään loppuun kylki edellä. Aiemmissa versioissa tämä on ollut välttämätöntä ainoastaan mutkista selviytymisen kannalta, mutta PSP:n Racerissä sladeista saa bonusta: nopeilla sivuluisuilla kartutetaan nitro-mittaria, jonka täytyttyä voidaan autolle saada ylimääräinen vauhti-boostaus. Koska nitrot täyttyvät sitä nopeammin, mitä kovemmalla vauhdilla mutkissa liu'utaan, on pelissä ylimääräinen taktinen elementti: kuinka pitkälle mutkassa kannattaa kiihdyttää ennen auton päästämistä liukuun.
Tilastotiedot pelistä eivät huimaa päätä: 58 autoa ja 24 rataa. Kärryt eroavat toisistaan tehojen puolesta ja myös siltä osin, miten auto käyttäytyy liu'ussa. Jotkin autot lähtevät liukuun helpommin, mutta oikaiseminen on vaikeampaa; toiset käyttäytyvät päinvastoin. Jokaisesta teholuokasta löytyy kolme liukuominaisuuksiltaan erilaista autoa.
Radat sijoittuvat kouralliseen erilaisia miljöitä, joissa vaihtelua on saatu vetelemällä tiet hiukan eri paikkoihin. Tunne on vähän samanlainen kuin Need for Speed Undergroundissa, jossa öiseen kaupunkiin on pistetty esteitä hiukan eri paikkoihin ja näin rakennettu uusi areena teiden ritareiden turnajaiskentäksi.
Deluxe-verhoilut
Yhdessä suhteessa Ridge Racer on ylivertainen: se on ehdoton ensimmäinen peli, jolla esitellä PSP:tä kavereille. Käynnistettäessä lyhyen latauksen jälkeen ruudulle ilmestyy mahdollisimman alkeellisen 80-luvun alusta revityn palikkagrafiikalla toteutetun pelin näkymä, jota säestää monotoninen piipitysmusiikki. Napinpainalluksella tämä vaihtuukin siihen oikeaan alkuvideoon, joka näyttää kerralla, mitä käsikonsolipelaamisen huippu on tänä päivänä: kuva ja ääni loksauttavat leuan pahimmaltakin epäilijältä.
Grafiikka on karkkia myös itse pelissä. Tosin tämä on ensimmäinen peli, jota PSP:llä pääsin pelaamaan, joten vertailupohjaa ei kauheasti vielä ole, mutta vertailut PS2:een eivät ole täysin kohtuuttomia. Maisemat ovat nättejä ja ruudunpäivitys nykimätöntä. Äänimaailma on myös hyvin toteutettu: kaikilla autoilla on omanlaisensa äänet ja esimerkiksi auton pohjan iskeytymisen asfalttiin voi joskus kuulla mäkisissä maastoissa kaahatessa.
Äänimaailman miinuspuolena - ja isona sellaisena - on järjettömän kamala musiikkivalikoima ja ärsyttävyydessään ylivertainen selostelija. Kappaleet ovat parhaimmillaan lievää närästystä aiheuttavia, pahimmillaan ne kuuluvat luokkaan "näitä eivät edes Abu Ghraibin vartijat viitsineet soittaa vangeille, koska se olisi ollut liian ilkeää".
Pellin alla
Ajaminen Ridge Racerilla on über-arcadea: tähän verrattuna Burnout 3 on simulaatio. Yhteenkään mutkaan tultaessa - edes tiukimpiin neulansilmiin - ei tarvitse vauhtia hillitä pätkääkään, sillä kun auto alkaa lähestyä ulkokaarteen aitoja tai seiniä, ei tarvitse muuta kuin hiukan hellittää kaasua ja auto onkin jo sivuluisussa.
Sladissa auto ottaa mutkat tarkemmin kuin ohjaamalla koskaan pystyisi. Itse asiassa edes sillä ei ole merkitystä, onko keulan kääntänyt ennen kaarretta oikeaan vai väärään suuntaan, auto seuraa tietä joka tapauksessa. Autolla voi tehdä liu'un aikana jopa täyden ympyrän, ja silti oikaistaessa ollaan tukevasti tiellä. Ei siis vähäisintäkään tekemistä realismin kanssa, mutta eipä PSP:n mitätöntä tikkuakaan voi varsinaisesti rattina pitää.
Ridge Racer ei juhli kisatyyppien runsaudella: jokaisessa kisassa on kaksitoista autoa. Jokaiseen kisaan pelaaja starttaa letkan hänniltä. Jokaisessa kisassa ajetaan kolme kierrosta. Eroa on vain siinä, missä ajetaan, ja monenneksiko pelaajan vähintään täytyy sijoittua. Kilpailu on aina sitä vaikeampi, mitä lyhyempi rata on, ja mitä korkeammalle palkintopallille täytyy tie raivata.
Pelimoodeja on kaksi: yksittäiset kilpa-ajot, ja maailmankiertue. Maailmankiertuetta suorittamalla avataan uusia ratoja ja tehokkaampia autoja yksittäisissä ajoissa käytettäväksi. Näiden lisäksi pelissä tulee ekstrana se alkuvideon alkeellinen 80-luvun palikkapeli, josta ei ole hupia kuin niille, joiden mielestä Pac-Man oli paska, koska siinä keskityttiin liikaa grafiikkaan.
Ridge Racer on siis keskinkertainen ajopeli, jonka heikkoudet tekevät siitä oikein hyvän käsikonsolipelin. Kaikki kisat kestävät kolmesta kuuteen minuuttia, joten peli on helppo kaivaa esiin vaikka välitunnilla tai palaverin alkua odotellessa. Kaikki kisat ovat samanlaisia, joten peli on helppo pistää sivuun tarpeen tullen. Toisaalta tätä peliä ei jaksa hakata kovin pitkää pätkää yhteen menoon, sillä monotoniset ajot yhdistettynä tuskastuttavan huonoon musiikkiin voivat aiheuttaa psykosomaattista jännetupintulehdusta.
Hyvä ensimmäinen peli PSP:lle, mutta toivottavasti tälle tulee kilpailijoita. Pian!
