Guitar Hero -sarja herätti konsolipelaajien uinuvat rokkitähdet antaessaan mahdollisuuden vinguttaa muovikitaraa musiikin tahtiin. Tunne lasten leikkisoitin kädessä oli parhaimmillaan humalluttava, mutta kaukana oikeasta kitaransoitosta. Nyt Rocksmith pyrkii yhdistämään huvin ja hyödyn, sillä kämäisen kiinavalmisteen sijaan pelaajat pääsevät revittelemään oikeaa Stratocasteria – tai mitä tahansa muuta merkkiä.

Rokkikukon oppikoulu

Rocksmith ei ole varsinainen peli vaan pikemmin helppokäyttöinen opastus kitaransoiton ihmeelliseen maailmaan. Paketin mukana tulevan USB-sovittimen avulla konsoliinsa saa liitettyä minkä tahansa 6,3 millisellä plugilla varustetun kitaran tai basson. Ensimmäisellä käynnistyskerralla testataan soittimen toimivuus, viritetään kielet ja harjoitellaan muutaman nuotin avulla. Oma Epiphoneni tunnistautui kytkennän jälkeen kiltisti ilman ongelmia.

Alustuksen jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Orjallisen raadannan sijaan Rocksmith antaa vapauden pelaajalle. Kattavahkoon sisältöön pääsee lähes suoriltaan sisään, joten oman urasuunnitelman voi käynnistää joko opetusvideoilla, yksinkertaisilla harjoitteilla tai kokeilla suoriltaan taitojaan reilun 50 kappaleen parissa. Valinnanvaraa riittää muun muassa Red Hot Chili Peppersiltä, The Rolling Stonesilta, Muselta ja Jarvis Cockerilta. Lisää soitettavaa pystyy ostamaan pelinsisäisestä kaupasta.

Heppoista yksinpelin virkaa hoitaa Journey-tila, jossa pelaaja saa ensin muutamia biisejä harjoiteltavaksi ja lopulta peräjälkeen soitettavaksi ”liveyleisön” edessä. Keikalle pääsee vasta, kun tietty kappalekohtainen pistemäärä on saavutettu. Epäonnistumisesta ei rokoteta, ja turhautumisen välttämiseksi peli ehdottaa rajan laskemista, mikäli pelaaja epäonnistuu toistuvasti tavoitteessa. Lisäkivaa tuovat Guitararcadeen avautuvat minipelit, jotka kehittävät lihasmuistia treenaamalla hauskalla tavalla muun muassa tremoloa, liu’untaa ja sointuja. Nämä tilastoidaan myös verkkoon, joten kilpailuviettisille Guitararcade on paikallisen kaksinpelin ohella ainoa paikka päästä pätemään.

Sormiväreilyä

Varsinainen peliosuus on tuttu kaikille kitarasankaria pelanneille. Viiden napin sijaan ruudulla näkyy kuusi eriväristä kieltä ja 21 osaan jaettu otelauta. Kielet näkyvät vakioasetuksella peilikuvana, mutta tabulatuureihin tottuneet pystyvät kääntämään näkymän myös ”oikein” päin. Soitettavat nuotit tai soinnut valuvat tuttuun tapaan ylhäältä alas, ja selkeyttääkseen näkymää kamera näyttää vain osan kaulasta kerrallaan. Värikoodit ja numeroilla merkattu otelauta helpottavat sormien paikannusta oikeaan kohtaan kitaralla. Viive kitaran ja nuottien välillä on olematon.

Pelin uniikki piirre on pelaajan osaamisen mukaan suoraan lennosta skaalautuva vaikeustaso. Osiin jaetut kappaleet muuttuvat sitä aidommiksi, mitä paremmin soittaa, ja päinvastoin helpottuvat, jos nuotit ennättävät valua ohi. Ylimääräisestä neppailusta ei sakoteta. Alussa biiseissä onkin vain muutamia hassuja nuotteja, mutta taidon karttuessa niiden määrä lisääntyy, ruudulle ilmestyy sointuja, venytyksiä ja muita kitaransoiton ihmeellisyyksiä. Vaikeustaso siirtyy sellaisenaan kaikkiin ralleihin, mutta halutessaan pelaaja voi nollata yksittäisen renkutuksen sen helpoimpaan tai oikeimpaan muotoonsa. Vapaa vaikeustason säätö on ainoastaan harjoitustilassa, jossa soitettavana on pelkästään pieni pätkä kappaleesta kerrallaan.

Vapaampaa soittoa haluaville Rocksmith sisältää erinomaisen Amp-tilan, jonka avulla oman kotiteatterin pystyy muuttamaan täysveriseksi vahvistimeksi. Uratilassa avatut kitarat, vahvistimet ja pedaalit pääsevät hyötykäyttöön nimenomaan tässä tilassa. Soittimensa soundia pystyy muokkaamaan lukuisilla säädettävillä tehosteilla, joihin lukeutuvat muun muassa erilaiset säröt, kaiut ja muut synteettiset äänet. Mieluisan äänen pystyy tallentamaan yhteen kolmesta esivalitusta paikasta. Mielenkiintoisena lisävivahteena nämä pystyy pistämään päälle myös kappaleiden aikana, joten kokeellisen musiikin ystävät voivat tuoda oman värinsä lempiviisuihin.

Kohti unelmia

Visuaalinen ilme on jäänyt tekijöiltä selkeästi toissijaiseksi. Valikkorakenne ja nuotisto ovat selkeitä ja toimivia, mutta vastapainoksi taustat ovat useimmiten pelkistetyn rujoja. On sitten asia erikseen, tarvitseeko peli edes prameamman ulkoasun. Moottoria olisi tosin sen verran voinut rukata toimivammaksi, että lataustauot olisi saatu tiputettua inhimillisempiin lukemiin. Pelin jatkuva tarve tarkastaa kitaran vireystila jokaista kappaletta ennen vain lisää odotuksen tuottamaa tuskaa.

Rocksmith on toimiva kitaransoiton opetusväline. Se opettaa aloittelevia rokkareita innostavalla tavalla yhä pätevämmiksi soittajiksi, mutta ei tee sitä suinkaan yhdessä yössä. Lukuisat harjoitukset sekä opettavaiset minipelit auttavat lihasmuistin suhteen, ja pelaajan taitoihin sopeutuva vaikeustaso ei sakota virheistä. Kitarapeliä metsästävien musisoijien kannattanee kiertää Rocksmith suosiolla, mutta halpaa kielitreeniä kaipaavien sooloartistien kannattaa ehdottomasti tutustua Ubisoftin viritelmään.