Stranglehold

Yksi asia syntikkapopin ja muotikatastrofien kyllästämällä 80-luvulla taidettiin kertaluokkaa paremmin kuin jälkeisinä vuosikymmeninä: action. Kultaisimmissa kasarileffoissa miehet olivat rautaa, naiset vahaa, veri näkymätöntä ja dialogi puujalkaa, eikä sankari ollut karju eikä mikään, ellei lopputekstien rullatessa taakse ollut jäänyt vähintään Itä-Vantaan verran ruumiita.

Tästä riehakkaan estottomasta estetiikasta inspiraationsa ammentava Stranglehold on kuin pari vuosikymmentä takapakkia siinä kuulussa DeLorean-autossa. Ei tokikaan tekniseltä kantilta, vaan tarinan ja tunnelatauksen puolelta. Peli lainaa maineikkaan honkongilaisohjaaja John Woon Hard-Boiled -elokuvasta niin sankarin (ääneltään ja olemukseltaan Chow Yun-Fat) kuin perusasetelman, jossa yakuzan ja mafian hämäräbisneksiin sekaantuva kovaksikeitetty komisario "Tequila" Yuen vedetään mukaan veriseen kissa-hiiri -leikkiin, jossa pantiksi nousee sankarin tyttären henki. Oman pillinsä mukaan tanssiva urho ei ohjesäännöistä perusta, ja yksin maailmaa vastaan asettuva Tequila lähtee rei'ittämään pahiksia Tyynenmeren molemmille puolille ulottuvalla ruudinkatkuisella kuolonmarssillaan.

Ympyrä sulkeutuu

Suomalaisen Remedyn maailmankartalle nostanut Max Payne oli pelitekninen hatunnosto Woon hidastettujen kamera-ajojen dominoimalle kuvaustyylille, ja peli muokkasi ohjaajan visuaalisesta tavaramerkistä pelattavuuden määräävän elementin. Elokuvat kuten The Killer, Bullet in the Head ja Hard-Boiled nostivat Woon 80-luvun merkittävimpien ei-amerikkalaisten toimintaohjaajien kastiin, ja miehen hidastuksia viljelevistä, millintarkkaa koreografiaa noudattavista toimintakohtauksista tuli elokuvateknisiä merkkipaaluja.

Liekö siis ironista vai osuvaa, että Woon nimellä ratsastava Stranglehold on lainannut suurimman osan hepenistään suoraan Paynen Masalta. Kun vihu on tähtäimessä ja pelaaja heittäytyy haluamaansa suuntaan, ruutu peseytyy seepiansävyiseksi ja aika hidastuu. Ajanhidastuksen voi myös näpäyttää itse päälle, mutta heittäytymisiin ja kentän arkkitehtuuriin nojaaviin erikoisliikkeisiin perustuva bullet time - anteeksi, siis Tequila Time - on omimmillaan pelimekaniikan suomissa puitteissa. Viisarien hidasteluun vaadittava polttoaine latautuu pahiksia napsimalla ja omia aikojaan.

Strangleholdin pelattavuuden tukevin peruspilari on tyyli. Kun kylmää vihun suorilta jaloilta metrin päästä, pelin sisäinen tuomaristo ojentaa hyvällä lykyllä yhden tähden suorituksesta. Vaan kun hyppää portaikon kaiteelle, surffaa alas piiput laulaen, tekee mahalaskun ruokakärryn päälle ja jatkaa matkaa eteenpäin kitkuttavan kärryn päällä lisää vihollisia nirhaten, on viiden tähden nappisuoritus ansaittu. Akrobaattista sompailua halkovat valopyssyräikinnöistä lainaavat staattiset tulitaistelut, joissa vihollisten ympäröimäksi joutuva pelaaja räiskii kumoon vastustajan kerrallaan luoteja väistellen.

Toinen tärkeä osa-alue on neljän erikoiskyvyn valikoima. Kyvyt aktivoituvat yksi kerrallaan tarinan edetessä, ja kaikki toimivat sekä pinteestä pelastajana että muutoin yksioikoisen pelikokemuksen mausteena. Etenkin pelin loppupuolella tarpeelliseksi nouseva elinvoiman palauttaja liittyy repertuaariin ensimmäisenä. Perässä hiihtää muun muassa Penny Arcaden kuvaamia riemun hetkiä mahdollistava tähtäysmoodi. (Ei, moista saavutusta ei ole olemassa.) Kolmas ja käytännöllisin muuttaa Tequilan hetkellisesti luodeista piittaamattomaksi käveleväksi kuolemaksi, jonka tykeistä eivät luodit ehdy. Viimeisenä tarjollaan Woon tyylille syvimpään kumartava automaattihyökkäys, joka kauniin kamera-ajon siivittämä putsaa lähimmät viholliset saman tien haudan lepoon. Kikka on elokuvamaisuudessaan komea mutta samalla tylsin käyttää, sillä se siirtää pelaajan liipasinsormen käskyttäjästä sivustakatsojaksi.

Täysremontti ysimillisellä

Visuaalisesti Stranglehold on Xbox 360:n parempaa keskitasoa. Hahmomallit ovat kohtuullisen näköisiä ja pelimoottorilla luodut välipätkät tunnelmallisia, pääasiallisesti kiitos virtuaalisten kameramiesten. Ympäristöissä riittää vaihtelua ja aisteja hellitään ennen kaikkea vaihtelevien maisemien myötä. Väriloistossa kylpevät Hong Kongin sivukadut, lasin ja teräksen kylmyyttä hohkaava pilvenpiirtäjä, sateen vihmassa uhkaavana eteen levittyvä ghetto, feodaaliajan kauneutta esittelevä museo...

Parasta komeissa puitteissa on tietysti se, että paikat laitetaan vauhdilla remonttiin. Seinät lohkeilevat, tukipuut napsahtelevat ja lasimurska lentää kuin rankkasade, ja ruudun täyttävän tuhosinfonian keskellä on helppo eläytyä toimintaspektaakkelin vietäväksi. Ympäristön tuhoaminen ei ole pelkkä tehokeino, sillä viholliset on usein helpompi nirhata vaikkapa tiputtamalla yläpuolella huojuva mainoskyltti niskaan tarkalla laukauksella. Jokaisen toimintapelien ystävän sisällä asuva Tasmanian Tuholainen kiittää ja kumartaa.

Jollain oudolla nostalgisella tavalla Strangleholdin parasta antia ovat tarina ja hahmot. Itse Tequila on nahkatakkiin verhottu irvistelevä alfaäijä, joka kuittaa osapuilleen joka toisen eteen lakoavan vihollisen kuivalla one-linerilla. Taustavoimina on luonnollisesti äreä, jatkuvasti lätkän menetyksellä uhkaileva poliisikomisario, kiiltävälle käärmeennahalle persoja huumekauppiaita ja liuhoja mafiapomoja Frank Millerin kuvista karanneine ykköskätyreineen. Ehtaan kasarityyliin pahimman limanuljaskan tunnistaa rumista silmälaseista. Ennalta-arvattavuudesta ja kierrätysmielisyydestä huolimatta Strangleholdin tarina on hyvin kirjoitettu ja hahmoilla lihaa luidensa ympärillä.

Putkeen sujahtaa

Elokuvamaisista puitteista huolimatta Stranglehold on äärimmäisen suoraviivainen, typistetty kokemus. Pelaaja räiskii tiensä suppeiden putkien yhdistämille aukeammille alueille, lähettää ovista ja ikkunoista puskevat viholliskavalkadit manalan majoille ja toistaa saman kaavan seuraavan putkenpätkän päässä. Monotonisuus ei käy kunnon päälle, sillä taistelun intensiivisyys, erikoiskyvyt ja tyylipisteiden metsästys tarjoavat riittävästi vaihtelua vajaan 10 tunnin taipaleella. Rivimiesten ohella niitataan kourallinen kovanahkaisia pomovihollisia, joiden ylitehokas luodinsietokyky ei oikein tahdo sopia pelin realismin sävyttämään ilmeeseen.

Pelin läpäisyn jälkeen käteen ei jää montaakaan syytä toistaa kokemusta, vaikka kovimman vaikeustason avaaminen yhden läpäisykerran vaatiikin. Mukaan ympätty deathmatchiin painottuva moninpeli on paperilla hyvä idea, sillä ajanhidastus ja muut jipot ovat myös moninpelissä mukana. Kokonaisuus ei vain oikein istu moninpelimuottiin, vaan matseista tulee samaa kaavaa toistavia ruljansseja, joissa pelaajat juoksevat ympäri kenttää täyttämässä Tequila Bomb -mittaria ja sen jälkeen pompitaan ympäriinsä kuin ampiaispesä housuissa. Arvostelun kirjoitushetkellä serverit kaikuvat tyhjyyttään, mikä kertonee moninpelistä kaiken tarpeellisen.

Stranglehold on pintakorea, suoraviivaisuutensa kikkakepposilla maskeeraava putkijuoksu, jossa tyyliseikat ovat sisällöllistä lihaa tärkeämpiä - ja entäs sitten. Peli lunastaa sen minkä lupaa, tarjoten yksioikoisen viihdyttävää, läpeensä tyylikästä luotisateessa paistattelua alusta loppuun. Mikä tärkeintä, peli myös loppuu juuri niillä näppäimillä, kun meno alkaa käydä puuduttavaksi.

Galleria: 

Kommentit

Melko tuore peli arvostelussa. :p

Noh parempi myöhään kuin ei milloinkaan, saahan tätä varmaan jo monesta alelaarista jos arvostelun perusteella kolahti. :)

Hyvä viikonloppu pelihän tuo oli. Hard tasolla vedin viikonloppuna eli melko lyhyt, mutta kyllä tuli monessa kohtaan kiroiltua. Varsinkin viimeinen pomo oli aika hankala. Moninpeli oli ihan ok, muttei mitenkään vakavasti voi sitä pelata.

Decap:in kanssa samaa mieltä, ei näköjään mikään älytön vauhti ollut saada tämä arvosteltua.

Eipä taida olla kyseessä edes maahantuojan antama kappale? Eli varmaan ihan arvostelijan oma peli, jonka on tarjoutunut arvostelemaan.

Pahoittelut myöhäisarvostelusta, menee omaan piikkiin.

Decapia kompaten, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. :)

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi