Street Fighter EX3

Katujen kahinoitsijat

Street
Fighter-pelien sarja on poikinut jo lähes toista kymmentä
peliä lukuisille eri alustoille, alkaen Super Nintendon
SF2:sta. Vuosien varrella Ryu, Ken ja muut kumppanit ovat
loikkineet konsolilta konsolille toinen toistaan samankaltaisemmissa
peleissä, ja nyt on siis viimein PS2:n vuoro. Näistä
2d-taistelupeleistä joko pitää tai ei pidä.
Itse kyllä pidän, mutta tuoko Street Fighter EX3
sarjaan mitään uutta?

Uusin osa on taistelusysteemiltään uskollinen
sarjalle, eikä peliä ole mitenkään olennaisesti
muutettu sitten Street Fighter 2:n. Mukana on toki paljon
uusia hahmoja ja uusia liikkeitä, mutta pelaaminen
on sitä samaa yksinkertaista naputtelua, perusideana
vihollisen peittoaminen mahdollisimman odottamattomilla
liikkeillä. Jos pitää Street Fighter-peleistä
yleensäkin, on varmasti jo tottunut itseään
toistaviin matseihin ja tuttuun pelisysteemiin, joka on
yhä sama kuin aikojen alussa. Vaikka sarja on haiskahtanut
puhtaalta rahastukselta jo vuosia, jaksaa tämä
peli silti innostaa. Ainakin hetken.

Näennäisen kolmiulotteinen

Kaikki
varmasti tietävät, mikä on 3d- ja 2d-taistelupelien
ero. EX3 on jälleen kerran kaksiulotteinen mättö,
joskin polygoneista rakennetuilla hahmoilla ja ympäristöillä.
Se, pitääkö enemmän kaksi- vai kolmiulotteisista
taistelupeleistä, on selkeä makuasia josta ei
voi kiistellä. Mutta täytyy sanoa, että paluu
Street Fightereiden pariin tuntui hieman oudolta totuteltuani
jo vuosien ajan realistisempiin ja syvempiin mätkintöihin
kuten Tekken-sarjaan. Street Fighter tuntui heti alkuun
rajoittuneen yksinkertaiselta, ja kuten aina välillä
käy, ensivaikutelma paljastui olevan lähellä
totuutta.

Ulkoasu on toimiva, joskaan ei täydellinen. Muutama
polygoni lisää olisi tehnyt hahmoille hyvää,
mutta ei peli ruma ole. Taistelijat ovat ulkonäöltään
ja tyyliltään sopivan erilaisia, vaikkakin aivan
liian jäykästi animoituja. Tosin jos hahmojen
liikkeet olisi tehty realistisen hitaiksi, ei tämä
olisi enää sama tuttu Street Fighter. Grafiikan
olisi mielestäni voinut jättää kokonaan
kaksiulotteiseksi piirroskuvaksi, silloin ainakin peli olisi
tuntunut yhtenäisemmältä ja olisi varmasti
ollut paljon näyttävämpi. Vaikka on tätä
tällaisenaankin ihan hyvä katsella. Mättö
on vauhdikasta, liikkeet akrobaattisia ja energiaefektit
tekevät taistelun melskeestä värikkään
näyttävää.

Äänimaailma
loistaa lukuun ottamatta tunteetonta ääninäyttelyä.
Taustamusiikkien taso vaihtelee skaalalla mitäänsanomattomasta
erittäin kauniiseen, ja ääniefektit ovat
mainion jykeviä. Erilaisia mäiskeitä, räiskeitä
ja viuhahduksia on yksinkertaisesti miellyttävä
kuunnella. Pelissä todella tuntee, kun isku menee läpi.
Ja kuten jo mainitsin, ääninäyttelyssä
olisi vielä parantamisen varaa. Onhan japaninkieli
kaunista, mutta näyttelijöiltä puuttuu into
kokonaan. On hieman tunnelmaa latistavaa suorittaa superturbomega-erikoisisku
ja kuulla kuinka hahmo murahtaa liikkeen nimen apaattisimmalla
mahdollisella äänellä.

Street Fighterissa ei ole loppudemoja saati välianimaatioita.
Pelin läpäistyään saa palkkioksi hahmoa
kuvaavan tekstinpätkän, jota seuraa mielenkiintoinen
alipeli: lopputekstejä seuratessa ykköshahmon
kimppuun hyökkää loputon massa vihollisia,
joita täytyisi yrittää löylyttää
mahdollisimman monta ennen tekstien päättymistä.
Ihan hyvä idea, joskaan se ei jaksa kauaa innostaa.

Kokemuspisteitä ja hippaa

Tällä
kertaa sarjaan on tuotu uusiakin ominaisuuksia. Street Fighter
EX3 esittelee nykyään niin muodikkaan Tag Team
Battlen, mikä tarkoittaa että pelissä voi
valita kaksi tai useammankin hahmon, joita voi vaihdella
kesken taistelun. Tai sitten kaikkia hahmoja voi pitää
samaan aikaan taistelussa mukana, jolloin toista hahmoa
ohjaa joko itse (mikä tarkoittaa että molemmat
hahmot tekevät aina samat liikkeet) taikka antaa toisen
hahmoista koneen tai kaverin hallittavaksi. Arcade-modea
pelatessa aloitetaan yhdellä taistelijalla, joka saa
lisää seuralaisia päihitetyistä vihollisista,
jotka tahtovat luonnollisesti liittyä voittajan puolelle.
Kaksinpeli on ihan hauskaa, ja se kasvattaa pelin elinikää
hivenen verran.

Toinen
erikoisempi uudistus on mahdollisuus kehittää
omaa tee-se-itse-hahmoa nimeltään Ace. Tällä
neutraalin näköisellä miekkosella ei alussa
ole lainkaan erikoisliikkeitä, vaan niitä on kerättävä
ankaralla harjoittelulla. Ace voi valita suoritettavakseen
kymmeniä pikkutehtäviä, joiden läpäiseminen
tuottaa kokemuspisteitä. Tehtävät ovat yleensä
vaikeahkojen liikkeiden suorittamista tai iskusarjojen torjumista.
Kokemuspisteillä ostetaan näyttäviä
erikoisliikkeitä, heittoja ja komboja. Uusista liikkeistä
voi olla samaan aikaan käytössä vain muutama,
joten hahmosta voi rakentaa mieleisensä tappokoneen.
Kehittämällään Acellä voi sitten
mitellä voimiaan konetta tai kaverin hahmoa vastaan.
Oman hahmon kehittäminen on kohtalaisen hauskaa ja
myös ehdottomasti parhaita puolia tässä pelissä.

Toisin
kuin esimerkiksi Tekken-sarja, tämä peli ei perusta
syvään taistelusysteemiin ja lähes rajattoman
tuntuiseen liikemäärään, vaan vauhdikkaaseen
mäiskintään ja räikeän näyttäviin
tehosteisiin. Ei siinä mitään, on peliä
ihan viihdyttävä hakata silloin tällöin,
mutta ei koskaan suuria määriä kerralla.
Street Fighter EX3 on parhaimmillaan vain hyvä stressilelu,
jonka pariin on hauska palata aina kun ei ole parempaakaan
tekemistä ja tekee mieli heittää parit tulipallot
vihollisten tuskanhuutoja kuunnellessa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi