Taas yksi tavallinen keikka Sampalle
Sam Fisher järisytti ensi esiintymisellään lähes puolitoista vuotta sitten Tom Clancy’s Splinter Cellin merkeissä. Ensimmäinen Splinter Cell tarjosi uskomattoman kaunista grafiikkaa valoefekteillä höystettynä, sekä osoitti mihin kustomoidulla Unreal-enginellä kyetään.
Splinter Cell tarjosi kunnollista stealth-toimintaa, eikä vertailua kulttiklassikko Metal Gear Solidiin voitu välttää. Molempien suuntaus on sama, mutta esitystapa tekee niistä kuin yön ja päivän. Siinä missä Metal Gear Solid painottuu elokuvamaiseen tarinankerrotaan ja toimintaan kikkaillen samalla varjoilla, Splinter Cell tarjoaa puhdasta hiiviskelyä käyttäen hyväkseen varjoja ja pitäen pakan samalla kasassa taatulla Tom Clancy –tason juonen avulla. Molemmat ovat genrensä kermaa, eikä yksikään ole vielä onnistunut syrjäyttämään kuningasta palliltaan.
Läpi Indonesian, halki maailman
Kenttäsuunnittelu on samaa kauraa kuin edellisessäkin, niin hyvässä kuin pahassa. Kentät ovat edelleen putkimaisia ja oikeita reittejä etenemiselle on tasan yksi. Mitä kenttiin on tullut huomattavasti enemmän, on korkeuksissa liikkuminen. Kiipeilyä ja roikkumista katon rajalla on mukavasti edelliseen osaan verrattuna, määrä on kuitenkin sopivassa balanssissa, joten liiallisuuksilta on vältytty. Pelin kohokohtana mainittakoon yksi Samin kentistä, joka on liikkuva juna, jossa liikutaan niin junan ulkopuolella kuin sisällä.
Edeltäjässä kentät olivat suhteellisen tiiviitä ja lyhyitä, joten pelissä ei tarvittu latausvälipisteitä, toisin kuin Pandora Tomorrow’ssa. Pandora Tomorrow’ssa jotkin kentät on pätkitty kahteen tai kolmeen osaan, jolloin siirryttäessä toiselle tulee latauspiste. Varsinaisesti tauot eivät suuremmin haittaa ja tauot ovat hyväksyttäviä, ottaen huomioon kenttien massiiviset koot.
Nimi on enne
Kun kannessa komeilee nimi Tom Clancy, on odotettavissa A-luokan tason juoni, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tompan juonet kun ovat aina olleet suoraviivaisia, niin kirjoissa kuin peleissä. Koukeroinnit ovat jätetty elokuville. Edellisessä osassa Sam Fisher laitettiin pelastamaan maailma terroristeilta, eikä Pandora Tomorrow tee poikkeusta tässä. Indonesialainen terroristijoukko, Darah Dan Doa, uhkaa muita maita viruksella, joka on jäänyt muistiin yhdeksi ihmiskunnan historian tappavimmista vitsauksista, eli isorokolla. CIA:n ’Third Echelon’ niminen järjestö pistetään töihin ja tämä tietää Samille jälleen rauhoittavaa turistilomaa Lähi-Idästä aina Etelä-Amerikkaan asti.
Tekoälyn poukkoilut ja oikkuilut on onnistuttu minimoimaan, mutta silti rikkaruoho jos toinen pilkistää nurkan takaa. Oikut tulevat esiin parhaiten silloin, kun Sam on huomattu ja vartijat säntäilevät Samin luokse. Ei siinä mitään, mutta jos yksi vartija on huomannut Samin, se tarkoittaa että kaikki muutkin ovat nähneet hänet. Useimmiten pakoon pääseminen ei ole ongelma, mutta tekoälyn ihmettely ei ota lakatakseen. Jos Samin varjomittari on aivan mustassa päässä, viholliset eivät näe neutraalitilassa Samia vaikka kulkisivat juuri ja juuri ohitse. Muilta osin homma on saatu pelaamaan niin kuin pitääkin.
Graafisesti peli on samaa tasoa edeltäjänsä kanssa, sillä toimiihan moottorina edelleen kustomoitu Unreal-engine. Moottoria on tosin hiottu viidakolle ja juna kentille sopivammaksi, josta päästäänkin varsin häkellyttävään ilmestykseen. Koska kentät ovat putkimaisia ja moottorille sopivia, ei ongelmia tuota juna-kohtaus, vaan yllättäen viidakko. Loogisesti pelaajan tutkimusmatka viidakon uumeniin on estetty tietynasteisilla näkymättömillä seinillä. Varjoilla kikkailu on edelleenkin todella tyylikkään näköistä ja empimättä yksi pelin valttikorteista. Harmillisesti peli ei ole kokenut loppujen lopuksi suuria muutoksia edeltäjäänsä nähden, eli tämä on jo nähty.
Joitakin animaatioita on paranneltu huomattavasti, myös efektit ovat saaneet uutta pintaa, elleivät ole uusia. Palkkasoturien kyborgi-puvuilla on tapana mennä solmuun vakoojien sähköammuksista ja kun tämä tapahtuu, alkaa palkkasoturin pisin kymmensekuntinen. Kaikki muut osoittimet ja avut menevät pimeiksi, taskulamppua ja asetta lukuun ottamatta.
Kuin sudenpentu ”Aina valmis”
Samin varustelaari ja valikot ovat kokeneet radikaalin muutoksen, uuden järjestelyn ja lajittelun myötä. Valikot ovat yksinkertaiset, eikä yhdelle valikolle enää avaudu tusinaa muuta valikkoa. Käytettävissä on nyt myös pikavalikko, joten periaatteessa vanhaa valikkosysteemiä ei edes tarvitsisi käyttää. Uusia aseita tai tarvikkeita ei ole valitettavasti tullut, mutta vanhoillakin pärjää vallan mainiosti. Myös Samin liikearsenaaliin on tullut viitisen uutta liikettä, mm. SWAT-pyrähdys, puolikas Split Jump, jaloista roikkuminen.
Yksi Splinter Cellin vahvuuksista oli elävä äänimaailma. Pelaaja saa tosissaan katsoa kuinka nopeasti tepastelee, miten tepastelee ja ennen kaikkea missä. Kyyryssä kulkeminen on kaikkein varminta ja äänettömintä, maan pinnasta riippumatta. Ubi Soft kuitenkin tajusi SC:ssä, että erilaiset ääntä päästävät esteet olivat este pelin sopivan nopealle tempolle, siispä vastaan tuleekin vain muutama kohta, joissa lattialla on jotain varottavaa tai katosta roikkuu jotakin kettingin tapaista. Pelin musiikillinen anti on myös kokenut pieniä ennalta-arvattavia, mutta peliin sopivan muutoksia. Hälytyksen iskiessä päälle alkaa kevyt rock-painotteinen ryminä. Kentissä kierrätetään samantyylistä taustamusiikkia kuin Splinter Cellissäkin, mutta vain hieman kaunistellummin.
Shadownetistä iltaa
Moninpeli on se miksi useat ovat edes pelistä innostuneet. Splinter Cell: PT tukee moninpelaamista Liven lisäksi lähiverkossa, maksimissaan neljän pelaajan voimin. Karttoja on yhdeksän ja jokaisessa on ainakin Neutralization pelimoodi, joka tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että Spy (vakoojien) tehtävänä on neutralisoida kaksi tai kolme ND133 virusasemaa – kartasta riippuen. Muita pelimoodeja on Sabotage ja Extraction; Sabotagessa on periaatteessa sama idea kuin Neutralizationissa, mutta päätteelle hakkeroidaan vakoojan modeemin avustuksella. Extractionissa täytyy kaapata kahdesta kolmeen ND133-putkiloa ja toimittaa ne sitten aloituspisteelle.
Pelaajamäärä kuulostaa pieneltä, mutta muutaman pelikierroksen jälkeen alkaa ymmärtää kehittäjien idean siitä, miksi näin on. Vaikka kentät ovat suhteellisen massiivisia, ei yhdeltä palkkasoturin ketkulta kestä kauaa rientää paikalle, jossa vakooja hakkeroi adrenaliinin kangistamana päätettä. Tämän lisäksi alueet ovat, kentästä riippuen, ansoitettu täysin. Tällöin kuvaan astuu vakoojien paras ystävä, sähkökivääri. Aseella ei voi tappaa, mutta sillä voi sotkea ansojen mekanismit ja antaa hetkistä sähköshokkihoitoa palkkatappajille. Aseen käyttö onkin suorastaan pakollista, mikäli halajaa onnistua tehtävässään. Perusaseen lisäksi vakoojilla ja palkkasotureilla on liuta erilaisia varusteita, kuten silppu-, savu- ja valokranaatteja, miinoja, kranaatteja. Ainoa tapa tappaa vihollinen vakoojana, on ottaa tämä syleilyyn, sillä tappavat aseistukset kuuluvat palkkasoturin arsenaaliin.
Vakoojilla on käytössään samat liikkeet kuin Samilla yksinpelissä, mutta liikkuvat huomattavasti hitaammin kyyryssä. Heillä on myös yksi ässä hihassa, mitä edes Sam ei osaa. Vakoojat pystyvät juoksemaan seinää ylös ja hyppäämään voltin takaperin. Varsin kätevä liike pyrkiessä korkeilla oleviin paikkoihin tai jos palkkasoturi sattuu hännystämään, niin niskaan loikkaaminen on varma tainnutuskeino.
Palkkasoturien rooli onkin sitten jossain määrin mielekkäämpää kuin vakoojien. Toisin kuin vakoojat, palkkasoturien kuvakulma on silmistä katsottuna, kun taas vakoojilla kolmannesta persoonasta. Tasoituksen nimeen sotureilla ei ole yö- tai lämpökiikareita, sillä ne on korvattu liikkeentunnistavilla kiikareilla ja sähkömagneetti kiikareilla. Oikein käytettynä hyöty on huomattava. Liikkeentunnistavien kiikarien toiminta on selvää jo nimestä päätellen, mutta sähköaallot haistava kiikari onkin sitten astetta vieraampi. Vakoojien sähköaktiivisuuden voi nähdä selvänä kuin lampun pimeässä huoneessa, mikäli he ovat käyttäneet asettaan, jonka kiikarit ”haistavat”.
Yhteenveto
Splinter Cell: Pandora Tomorrow on sitä mitä lupaa ja ennen kaikkea sitä mitä toivottiin. Jo pitkään olen huolissani katsellut Live-pelien tilannetta, joissa pelin panostus on pistetty moninpeliin. Pandora Tomorrow osoittaa, että peliä ei ole vielä menetetty. Splinter Celliä jaksaa pelata yksinpelinä alusta loppuun, siinä ohessa moninpeliä testaillen. Kun peli on koluttu läpi yksinpelin osalta, on aika perehtyä moninpelin saloihin ja tauon jälkeen uusi pelikerta vaikeammalla tasolla antaa pientä lisähaastetta. Pelin testauksen aikana bugeja ei suuremmin esiintynyt. Yhden kerran moninpelissä, jossa Spy oli juuri napannut syleilyyn Mercenaryn, nielaisi maa palkkamurhaajan uumeniinsa.
Samin, Shadownetin vakoojien ja Argus corp.:in palkkasoturien hallinta on optimoitu prikulleen, eikä melkein. Sam ja vakoojat toimivat pääasiassa samoin, mutta palkkasoturit, jotka liikkuva eri kuvakulmaa käyttäen, ovat positiivinen yllätys. Hommaan pääsee nopeasti sisään, eikä ongelmia kontrollien kanssa synny lainkaan. Tosin Samilla ja vakoojilla on toisinaan vaikeuksia päästä ilmastointikanavaan ensimmäisellä yrittämällä.
Splinter Cell: Pandora Tomorrow on enemmänkin lisäosa, kuin täysin uusi jatko-osa. Graafinen päivitys on lähes olematon ja Samilla on vain muutama liike enemmän. Ainoa mikä tekeekin pesäeroa, on moninpeli Livessä tai lähiverkossa ja viimeistään se osoittaa pelin kannattavaksi hankinnaksi. Omituista kyllä pelillä on joskus tapana lagia lyhyen ajan, jonka jälkeen toiminta jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muutamat pienet kauneusvirheet, kuten paikoittainen nytkähtely, kuuluvat Clancyn uusimman vitsauksiin, mutta sitäkin ilmenee vain, jos ruudulla melskaa runsaasti efektejä. Mutta toisaalta pelissä on paljon jo SC:ssä nähtyä ja siksipä Livettömien kannattaa harkita tarkkaan pelin hankintaa koskevaa päätöstä. Jos edellinen kiinnosti ja lisää halajaa, on Pandora Tomorrow lääke. Kaikille Liven omistajille päätös on ilmiselvä: Peli on pakko saada hyllyyn hinnalla millä hyvänsä.
