Musiikkipelirintamalla on viime vuosina käynyt kova kuhina ja kilpailu. Todellinen buumi alkoi ensimmäisestä Guitar Herosta ja lukuisia jatko-osia saanut sarja taistelee edelleen musiikkipelien herruudesta uudemman Rock Bandin kanssa. Mukaan on kuitenkin mahtunut myös muita yrittäjiä, joista yksi on Disney Interactive Studiosin Wiille julkaisema Ultimate Band.

Perusohjaimilla pötkitään pitkälle

Ultimate Bandin juju piilee kontrolleissa. Useimmista musiikkipeleistä poiketen pelaamiseen ei tarvita ylimääräisiä muovisoittimia, vaan musisointi hoituu Wiin perusohjaimilla. Kapulakombo taipuu neljään eri instrumenttiin; valittavissa on kitara, basso, rummut ja lavaesiintyjä.

Viihdyttävintä ja toimivinta on rumpujen soittaminen Wiimoten ja Nunchukin hoitaessa kapuloiden virkaa. Ruudulla vierii tuttuun tapaan ylhäältä alas erilaisia ikoneita, joiden mukaan paukutetaan. Varsin mukavalta tuntuu myös kitaran kurittaminen, jossa Nunchukia pidetään ikään kuin kitaran kaulaa ja Wiimotella rämpytetään kieliä. Nunchukin eri näppäinyhdistelmillä muodostetaan neljänlaisia otteita sivuttain rullaavien ikoneiden mukaisesti, ja soittaminen tuntuu varsin autenttiselta. Vielä astetta mukavammaksi tämä oltaisiin saatu vaihtamalla ohjaimia päikseen, sillä raskaampaa Wiimotea heiluttamalla oikea käsi väsyy varsin nopeasti. Basistin pesti eroaa kitaran soitosta erilaisilla otteilla, jotka muodostetaan Nunchuk-ohjainta kallistelemalla ja Z- tai C-näppäintä painamalla. Tämä ei ole kuitenkaan yhtä tarkkaa eikä luonnollista kitarointiin verrattuna, vaan tuntuu lähinnä väkinäiseltä yritykseltä saada eroa näiden välille. Helpommilla vaikeusasteilla erilaisia otteita on vähemmän. Varsinaisten instrumenttien lisäksi kokoonpanoon kuuluu myös solisti, jonka liikevalikoima koostuu lyönneistä, käsien heiluttamisesta ja laulamisen imitoimisesta. Laulaa ei kuitenkaan tarvitse oikeasti, sillä ruudulla ei näy sanoja, eikä mikkiä ole käytössä.

Ilman oikeita soittimia muistuttavia muoviohjaimiakin pelatessa syntyy soittamisen fiilis. Rumpalina voi hyvin kuvitella eteensä rumpusetin jota mätkiä, ja kitaristina pääsee halutessaan revittelemään enemmänkin, mikäli biisit ovat hallussa. Instrumenttien toteutus on toimiva ja luo pohjan, jonka päälle voisi rakentaa oikeasti hyvän pelin. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan saatu.

Haaveet kaatuu

Ultimate Bandin suurin kompastuskivi on kappalevalikoima. Se koostuu noin neljästäkymmenestä enemmän tai vähemmän tunnetusta rock- ja pop-viisusta. Vastaan tuli vain harvoja hyviä biisejä. Nämäkin kaatuivat viimeistään tökeröön toteutukseen, sillä kaikki kappaleet ovat mitäänsanomattomia cover-versioita. Jokaisen kappaleen lauluraidat on tehty erikseen mies- ja naisäänellä, minkä ansiosta oman bändin laulajan sukupuoli vaikuttaa kuultavaan versioon. Cover-biisien huonon toteutuksen lisäksi tunnelmaa latistaa myös se, että musiikki soi muuttumattomana soittajan virheistä huolimatta. Biisilista voi ehkä kelvata nuorille pelaajille, joille itse musiikki ei näyttele kovin suurta osaa. Mikäli siltä kuitenkin odottaa jotain erityistä, on pettymykseltä vaikea välttyä.

Pelin ominaisuudet tuntuvat paperilla ihan hyviltä, mutta toteutus on jäänyt monella osaa puolitiehen. Tarinan lisäksi pelissä on muun muassa harjoittelutila, pelitila biisien vapaaseen soittamiseen sekä battle-moodi. Tarinatilassa eteneminen on tehty turhauttavaksi pakottamalla pelaaja soittamaan kappaleet kahteen kertaan läpi, ennen kuin päästään seuraavan kolmen biisin setin pariin. Myös eri pelitilojen välillä liikkuminen on hidasta latausaikojen takia.

Pelin alussa luodaan itselle oma bändi, jonka jäsenet voi muokata mieleisikseen kiitettävän monipuolisella editorilla, ja erilaisia asusteita ja muuta härpäkettä saa ostettua lisää kaupasta. Harmi vain, että hahmot näyttävät omaan silmään samanlaisilta – puki heidät miten tahansa. Nuoremmalle väelle suunnattu graafinen tyyli ei innosta leikkimään näillä ominaisuuksilla kokeilua enempää.

Ultimate Bandin tarina on mitäänsanomaton ja kliseinen. Kaveriporukka aloittaa bänditouhut kellarimeiningillä, kunnes huomaa ilmoituksen kilpailusta, jonka voittajalle on luvassa mainetta, mammonaa ja maailmankiertueita. Pelin edetessä päästään yhä isommille lavoille ja juotetaan lopuksi katkeraa kalkkia pahimmille kilpailijoille. Tarina ei kuitenkaan ole seuraamisen arvoinen – paitsi ehkä perheen pienimmille.

Menetetty mahdollisuus

Ultimate Band osoittaa soitinten toteutuksella, että hyvä bändipeli on mahdollista tehdä myös ilman erillisiä soitinohjaimia. Tällä kertaa on kuitenkin tavoiteltu liian helppoa yleisöä, eikä muuhun sisältöön ole panostettu tarpeeksi. Toimiva muttei mitenkään erikoinen moninpeli tuo pelille lisäarvoa, ja nettiin päivittyvät ranking-listat saattavat innostaa tulosten tavoitteluun yksinpelissä. Kovan kilpailun keskellä Ultimate Band jää vähemmälle huomiolle, ja syystä, mutta saattaa ainakin perheen pienimmille olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto.