Call of Juarez: Bound in Blood

Bigos-westerniä villiin länteen kaipaaville

Itä-Eurooppa ei ole vielä onnistunut niittämään mainetta konsolipelikehityksen mekkana, vaikka PC-puolella osaamista selvästi on, kuten The Witcher ja Operation Flashpoint ovat osoittaneet. Nyt puolalainen Techland on tarttunut härkää sarvista ja tuottanut konsoliversiot villin lännen pelistään. Call of Juarez: Bound in Blood onnistuu suurimmaksi osaksi hyvin, joskin jokunen särmä on jäänyt hiomatta.

Bound in Blood sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkimaininkeihin, etelävaltioiden ja Meksikon alueelle. McCallin veljessarja – Ray, Thomas ja William – lähtevät jahtaamaan kadonnutta atsteekkiaarretta voidakseen rahoittaa sodan aikana tuhoutuneen kotitilansa jälleenrakentamisen. Karskiluontoiset veljekset eivät voi olla hieromatta muutamaa pahansisuista kaveria vastakarvaan, mutta onneksi matkan varrelta löytyy uusia ystäviäkin.

Bound in Bloodin yksinpeli koostuu viidestätoista tehtävästä, joista suurimmassa osassa voi pelattavaksi valita joko Rayn tai Thomasin. Ray on veljeksistä vanhin, tyly ja tunteeton joukon johtaja. Thomas taas on enemmän tunteidensa varassa kulkeva ketterä hintelys. Kuopus-Williamin rooliksi on jäänyt tarinan kertojan osa, minkä lisäksi häntä saa muutamassa tehtävässä saattaa ja suojella.

Tarina on yllätyksetön länkkärisaaga, mutta sen elementit ovat tunteisiin vetoavia; viha ja veljeys, uskollisuus ja petturuus sekä itsekkyys ja uhrautuvuus. Romantiikkaa tarjoillaan kolmiodraaman muodossa ja nuoren Williamin puheenvuorot lukujen aluissa ennakoivat synkkää loppuratkaisua. Käsikirjoitus ei sinänsä ole poikkeuksellisen laadukas, mutta ääninäyttelijät saavat sen heräämään eloon. Vaikka päähenkilöistä ei pidäkään, heidän kohtalonsa alkaa kiinnostaa.

Veriveljet ja -viholliset

Kahta tehtävää lukuunottamatta Bound in Blood on tyypillistä putkijuoksuräiskintää. Luvun alussa valitaan, kumpaa veljeä ohjataan, ja useimmiten toinen veli on tietokoneen ohjaama apuri. Tämän ohjatun etenemisen keskellä törmätään yhtäkkiä pariin avoimen maailman osuuteen, joissa kummassakin voi suorittaa kolme sivutehtävää. Ratkaisu on hämmentävä; ikään kuin kehitystiimi ei olisi tiennyt, haluavatko tehdä lineaarisesti etenevän vai hiekkalaatikkopelin, ja päätyneet kompromissiksi molempiin.

Kummallakin pelattavista hahmoista on omat vahvuutensa. Ray kantaa kahta revolveria ja tekee niillä nopeasti selvää jälkeä vastaan kävelevistä vihollisista. Thomas sen sijaan luottaa kivääriinsä, jolla voi napsia pahoja poikia pois päiviltä pidemmän matkan päästä. Kummallakin on lisäksi oma erikoiskykynsä, jota käytettäessä aika hidastuu. Ray voi ruudulla näkyvällä tähtäinkuviolla merkata viholliset ja lopuksi räimiä näitä hengiltä sarjalla pääosumia. Thomas taas ei merkkaa mitään, vaan iskurin liikettä mukailevalla tatin heilautuksella poistaa pahikset päiviltä.

Tunnelman luomisessa auttaa pelin onnistunut ulkoasu. Graafiset yksityiskohdat ovat tuhruisia, mutta taiteellinen suunnittelu on aihepiiriin sopivaa. Välillä ruudunpäivitys notkahtelee, mutta pelattavuus ei kärsi. Häiritsevimpiä ovat lataustauot tarkistuspisteiden kohdalla, jolloin kuva jäätyy muutamaksi sekunniksi. Tämä tekee pahasti hallaa pelin maailmaan uppoutumiselle. Musiikki on hyvää, mutta äänisuunnittelu on muuten jätetty puolitiehen: tilaäänien perusteella ei esimerkiksi pysty lainkaan päättelemään, missä vihollinen piileskelee.

Bound in Bloodin ärsyttävin pelimekaaninen yksityiskohta ovat toistuvat kaksintaistelut. Näissä kuvan etualalla näkyy Rayn tai Thomasin oikea pakara, revolverikotelo ja käsi. Taustalla taas väijyy sivuaskelin liikkuva paha setä. Tarkoituksena on pitää vastustaja mahdollisimman keskellä kuvaa ja samalla käsi mahdollisimman lähellä pyssyä. Taustamusiikin tauottua ja aloitusmerkkinä soivan gongin kajahdettua täytyy käsi viedä revolverinkahvalle, vetää ase ja ampua vihollinen. Kaksintaistelut eivät tuo ensimmäisen kerran jälkeen peliin mitään uutta, niistä selviää vain sitkeästi yrittämällä ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ne voittaa osumalla vastustajaa kasseihin.

Hurja joukko

Luonnollisesti Bound in Blood tarjoaa myös moninpelimahdollisuuden. Tappomatsien ja vastaavien perinteisten pelimuotojen lisäksi nähdään hyvin villin lännen teemaan sopiva Wild West Legends. Legendoissa kerrotaan kahdeksasta eri historiallisesta episodista. Kamppailu kulminoituu kolmeen kohteeseen, ja yhden joukkueen tavoitteena on räjäyttää vuorollaan kukin kohde toisen joukkueen pyrkiessä suojelemaan niitä. Kartat ovat laajoja, ja vaihtuvat tavoitteet pakottavat liikkumaan.

Legendsissä pelataan aina kaksi kierrosta, molemmat joukkueet pelaavat yhden kierroksen kummallakin puolella. Voittajajoukkue on se, joka onnistuu joko voittamaan molemmat kierrokset, tai – kierrosten mennessä tasan – on onnistunut saavuttamaan omat tavoitteensa lyhyemmässä ajassa.

Hauska idea on se, että pisteiden sijaan peleissä kerätään rahaa. Tappoja keräämällä omasta nupista maksettava palkkiosumma nousee, joten matsissa hyvin pärjänneen vihollisen niittaamisesta voi tienata moninkertaisesti jostain satunnaisesta nyypiöstä netottavan summan. Pelin päätteeksi rahat jäävät tilille, ja niillä voi ostaa uusia pelattavia hahmoluokkia.

Moninpeli on hauskaa, mutta se kärsii huonosta suunnittelusta. Ensinnäkään minkäänlaista tukea kaveriporukalla pelaamiselle ei ole: seurueita ei voi perustaa, eikä kaveria voi kutsua samaan peliin, jossa itse on. Onneksi oman pelin voi luoda, ja palvelinlistasta voi etsiä pelejä perustajan nimimerkin perusteella. Tämä ei kuitenkaan vastaa jatkuvasti kasassa pysyvää ryhmää.

Lisäksi jokaisen matsin jälkeen palataan takaisin pelin päävalikkoon, ei siis edes mihinkään moninpeliaulaan. Uuteen matsiin osallistuminen on kyllä nopeaa, mutta vaatii jokusen ylimääräisen napinpainalluksen. Tilastosivut ovat kehnot: listalla on mahdollista selata vain tuhatta parasta pelaajaa, eikä omien saavutusten vertaaminen kavereiden kanssa ole mahdollista.

Verkkoviive piinaa myös. Tämä ei näy omassa liikkumisessa tai ruudunpäivityksessä, mutta välillä vastustajaa voi ampua kaksi kertaa lähietäisyydeltä haulikolla päähän huomatakseen vain itse kuolleensa. Huonosta yhteydestä varoittava erittäin havaittava ikoni on sijoitettu keskelle ruutua, missä se haittaa näkyvyyttä mutta ei palvele mitään tarkoitusta.

Oikeutta villin lännen tyyliin

Call of Juarez: Bound in Blood onnistuu osittain hyvin, osittain vähän huonommin. Mikään pelissä ei ole mullistavaa, toisaalta nöyryyttäviä mahalaskujakaan ei nähdä. Yksinpeli on lyhyt ja tiivis, eikä se käy pitkästyttäväksi. Vastaavasti moninpeli ei uudista verkkoräiskintöjä, vaikka onkin riittävän kiinnostava muutaman illan huviksi. Bound in Blood tarjoaa oivaa viihdettä kesähelteillä aurinkoa pakoileville, mutta se ei tule vakavasti kilpailemaan vuoden parhaan pelin tittelistä missään kategoriassa.