Wario Land: The Shake Dimension

Kaksiulotteisella tasohyppelyllä menee nyt lujaa. Mega Man 9:n ja Bionic Commando Rearmedin lisäksi loikkapelien kunniaa uuden sukupolven koneilla puolustaa upouusi jatko-osa alun perin GameBoy-koneilla nähtyyn Wario Land -sarjaan. Kyllä kelpaa!

Kuten nokkelimmatpokkelimmat saattoivat jo arvata, johdattaa Wario Land: The Shake Dimensionin köykäinen tarina Nintendon virallisen antisankarin Warion ravistelu-ulottuvuuteen pelastamaan pohjatonta rahasäkkiä itseään Ravistelukuninkaaksi kutsuvan piraattipahiksen kynsistä. Oli se likainen merirosvo kuulemma jonkun prinsessankin kidnapannut, mutta miksipä Warion kaltaiset tosimiehet moisista sivuseikoista välittäisivät. Peli itse käyttää kahteen virkkeeseen mahtuvan juonen esittelyyn tuskaisen pitkää ja häiritsevästi tökkivää anime-videota, mutta onneksi meno paranee välittömästi pelaajan päästessä pomputtamaan Wariota.

Ravisuttava seikkailu

Vaikka sarjan alusta onkin vaihtunut GameBoysta pikkuisen tehokkaampaan pelivärkkiin, ovat Wario Landin perustekijät silti vahvasti läsnä. Wario juoksee, hyppii, ryömii ja rynnii kyynärpää edellä läpi lukuisien tasojen, kahmien matkan varrella mukaan niin paljon rahaa ja muinaisaarteita kuin mahdollista. Kevyt ongelmanratkaisu ja liuta pomotaisteluja rytmittävät näppärästi seikkailun kulkua. Shake Dimensionin merkittävin pelillinen lisä sarjaan on Wii Remoten vatkaaminen, joka tilanteesta riippuen saa aikaan erilaisia asioita. Osa heiluttelutempuista on mielekkäämpiä kuin muut; sukellusveneen ohjaaminen Wii-kapulaa kallistelemalla on jännää puuhaa ja koko ruutua vavisuttavan megatällin mäjäyttäminen saa joka kerta hykertelemään mielihyvästä, mutta jatkuva rahasäkkien ja vihollisten ravistelu taas muuttuu äkkiä vähän hölmöksi pakkopullaksi.

Aivan pikkuriikkistä pakkopullan hajua pelissä on muutenkin havaittavissa. Ravistelu-ulottuvuuden 20 perustasoa ovat kaikki vaikeusasteeltaan sen verran aloittelijaystävällisiä, ettei meininki missään vaiheessa kehity erityisen jännittäväksi. Kenttäsuunnittelu on kuitenkin sen verran toimivaa ja vaihtelevaa, ettei varsinainen tylsistyminenkään pääse missään vaiheessa iskemään, vaan meno pysyy tasaisen mukavana koko ajan. Tasot eivät useimmiten ole viivasuoria putkia, vaan ne suosivat pienimuotoista tutkimusmatkailua. Tässä porkkanana ovat jokaisessa kentässä sijaitsevat kolme aarretta, olkoonkin että niillä ei varsinaisesti tee mitään – pelin valikoista löytyvän jukeboxin biisivalikoiman laajentamisen lisäksi ne vain näyttävät kivalta Warion hyllyssä. Useimmat aarteet on piilotettu melko ovelasti; päästessäni lopputaisteluun en ollut löytänyt edes puolia rikkauksia sisältävistä arkuista. Tästä seurasi aika voimakas halu pelata aiempia kenttiä toiseen kertaan läpi.

Kenttien uudelleensahaamiseen kannustaminen onkin Shake Dimensionille jotakuinkin pakollista, sillä simppelillä läpijuoksutaktiikalla pelin vetää läpi muutamassa tunnissa. Seikkailun todelliset haasteet löytyvätkin aarteenmetsästyksestä, piilotettujen kenttien etsimisestä ja jokaisen tason lisätehtävien suorittamisesta. Näiden kanssa puuhastellessa pelikello alkaa voida todella paksusti, varsinkin kun kaikkia kunkin tason haasteista ei voi mitenkään läpäistä yhden kierroksen aikana. Eräs syy tähän on, että jokainen pelin tasoista päättyy prinsessan tonttuapulaisen vapauttamiseen, jota seuraa villi pakomatka aikaa vastaan takaisin kentän lähtöpisteeseen. Normaalisti pelatessa kiirettä ei juuri tule, mutta tehtäväsuoritetta halajavien pitäisi saada Sonic the Hedgehog -henkiset vauhtipätkät hoidettua todella tiukan aikarajan puitteissa. Tämä taas on melko suoraan ristiriidassa ”kerää ihan tolkuton läjä kolikoita”- ja ”älä ota vahinkoa”-tyylisten tehtävien kanssa.

Sheikki sheikki

Shake Dimension näyttää aivan erinomaisen upealta. Pelin jokainen kenttä suorastaan hehkuu käsin piirretyissä karkkiväreissä ja hahmokaarti Wariosta loppupomoihin on animoitu todella huolellisesti. Ainoa särö huikeassa visuaalisessa annissa ovat ruutua reunustavat paksut infopalkit, joilla paikataan laajakuvanäkymän puutetta. Alkujärkytyksen jälkeen tosin niihinkin tottuu melko nopeasti. Äänipuolella sen sijaan ei mennä ihan niin kovaa vauhtia. Suurin osa kappalevalikoimasta on vähän mitäänsanomatonta hissimusiikkiläpsyttelyä, mutta esimerkiksi luola- ja kasinokenttien biisit ovat tämän vastapainoksi todella tarttuvaa kamaa. Lisäplussaa musapuolelle tuovat pakomatkaosuuksien aikana kentän teemaralleista soivat uudet, useimmiten todella vinkeät sovitukset. Ääniefektit taas ovat peruskauraa, josta ei paljon juttua irtoa – paitsi että päähahmon itsensä ääntely käy rasittavaksi aika äkkiä. Miksi ihmeessä Wario hokee koko ajan omaa nimeään?

Wario Land: The Shake Dimensionista toden teolla nauttiminen vaatii pelaajalta hieman taipumusta keräilyyn ja perfektionismiin: Mikäli aarteiden ja tehtävien perässä juokseminen ei nappaa, pelistä jää jäljelle lähinnä lyhyt ja helppo tuulahdus wanhoilta hyviltä ajoilta. Tuo tuulahdus on kyllä asenteeltaan rento, ulkoasultaan kaunis, ja noin kokonaisuutena ihan perusmukava seikkailu, mutta ei loppujen lopuksi kuitenkaan ihan sellainen tasoloikkaherkkupala, jollaista Wario Landin vanhempien osien perusteella olisi voinut odottaa.

Galleria: 

Kommentit

Hyvä arvostelu. Tosin vanhan konsolifinin numero arvosanat olivat tarkempia kuin nua tähdet..

Nyt haluan entistä enemmän ostaa tämän hienouden. Tosiaan itsekin sanoisin, että numero arvosanat olivat tarkempia, kuin nämä nykyiset.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi