Käsi liikkeelle

Wiin kanssa samassa paketissa ilmestyvä Wii Sports ei suinkaan ole konsolin julkaisun ainoa minipelikokoelma. Nintendon tavoite opettaa kädestä pitäen uutuuskonsolinsa toimintoja jatkuu yhdeksän pikkupeliä sisältävällä Wii Playllä, jonka kylkiäisenä on puoli-ilmainen kauko-ohjain. Play seuraa Sportsin viitoittamaa tietä, jossa yksinkertaisuus ja hauskuus ovat valtteja.

Pelit opettavat pelaajalle kerta toisensa jälkeen uusia piirteitä ohjaimen liikkeentunnistusteknologiasta ja sen hyödyntämisestä. Alkuun aloitetaan pelkällä tähtäyksellä, kun pidemmälle edetessä kuvioihin tulevat ohjaimen kääntelyt, pyöräyttelyt sekä heiluttelut. Pelissä kannustetaan taitojen hiomista aina täydellisyyteen asti, jotta perusteet varmasti luonnistuvat vaativimpienkin pelien parissa. Ennen varsinaisen pelaamisen aloittamista kannattaa luoda konsolin päävalikossa Mii-hahmo itselleen ja mahdolliselle pelitoverilleen ennätyspisteiden taltioimista varten. 

Ensi metreiltä asti on huomattavissa, että Wii Play on erittäin käyttäjäystävällinen paketti. Minipelien kulku selostetaan selkeästi vaikka useimmiten pelaamiseen pääsee sisälle jo pelkällä silmäyksellä. Helpon lähestymistavan myötä Nintendo on uhrannut tuotosten pitkäikäisyyden, sillä yhdeksästä pelistä vain harva aiheuttaa jonkinasteisia riippuvuusoireita. 

Ranneliikettä mukaan

Kokoelman ensimmäinen koitos on NES-konsolin klassisen Duck Hunt -pelin henkeen toteutettu ampumarata. Ruudulle ilmaantuu useita eri maalitauluja ilmapalloista ufoihin, joista osasta pistetili karttuu ja osasta hupenee, joten liipaisinsormen on oltava koko ajan valppaana. Jatkuvasti näkyvissä olevan tähtäimen myötä kohteita ei tarvitse paukutella aivan käsituntumalta, mikä helpottaa etenkin tiheimpiä tauluryppäitä ammuskellessa. Viisivaiheinen peli vaikeutuu kierros kierrokselta, mikä ajan mittaan harjoittaa tähtäyskäden nopeutta ja tarkkuutta. Harmi vain, ettei mukana ole useampia tasoja, sillä kerran niksit opittuaan rata ei enää tarjoa kovinkaan paljoa haastetta.

Samoja taitoja voi hioa mukavasti myös pöytätenniksen parissa. Lajin erittäin yksinkertaistetussa versiossa ei tarvitse kuin liikuttaa maila tarpeeksi nopeasti pallon eteen, eli kyseessä on oikeastaan liikkeentunnistuksella varustettu Pong. Samankaltaisia piirteitä löytyy myös laserlätkästä, jossa lyöntien latomista varten on rutkasti enemmän liikkumavaraa. Mukaan saadaan myös aivan uusi ulottuvuus, kun c-kirjaimen muotoista mailaa voi vapaasti kääntää akselinsa ympäri pyöräyttämällä kauko-ohjainta sivuttain.

Pyöräyttelyllä on sitäkin tärkeämpi rooli Mii Pose -pelissä, jossa kursorina toimivan Mii-hahmon on rikottava alaspäin leijailevat saippuakuplat ennen niiden uppoamista mereen. Jokaisessa pallukassa on poseeraavan Miin ääriviivat, joiden kohdalle oma Mii on siirrettävä. Poseerauksia on kolme kappaletta, mutta oikean asennon lisäksi hahmo on pyöräytettävä oikeaan kulmaan, jotta kupla lasketaan puhkaistuksi. 

Vielä ripaus keskittymistä

Seuraavana on vuorossa Miin etsintää, joka tuo mieleen Nintendo DS:n Mario-seikkailuiden minipeligallerioista tutun Wanted-hulluttelun. Useimmiten ruudulta etsitään temmeltävästä Mii-parvesta identtisiä tai joukosta poikkeavia yksilöitä. Kuulostaa melko simppeliltä, mutta aluksi paikallaan seisovat Miit ryhtyvät vaikeustason kasvaessa liikkumaan, uimaan ja jopa leijailemaan avaruudessa hankaloittaakseen tehtävää. Vaikeimmillaan oikeiden Mii-hahmojen metsästäminen tuntuu melkeinpä neulan etsimiseltä heinäsuovasta.

Hieman rennompaa meininkiä hakiessa kannattaa turvautua kalastukseen, joka ei Wii Playssa ole ymmärrettävistä syistä yhtä monipuolista kuin kalojen narraaminen esimerkiksi Legend of Zelda: Twilight Princessissä. Onkivapaa liikutellaan rauhallisesti ympäri lampea odotellen kalojen nappaavan syötin. Kun siima ryhtyy nykimään, on ohjainta heilautettava nopeasti ylöspäin kiskaistakseen kalan kuiville. Ja mitä suuremman saaliin onnistuu nappaamaan, sitä mojovammaksi pistesaldokin kasvaa.

Wii Playssa on toki astetta syvällisempiä ja haastavampia pelejä, kuten ysipallon säännöillä pelattava biljardi, jossa mekaniikka toimii kuten lajin useimmissa virtuaaliversioissa. Ensin määritetään perinteikkäästi suunta ja lyömäkohta, mutta tällä kertaa kepin lyöntiliike tehdään kauko-ohjaimen liikkeentunnistuksen voimin. Pienellä lisäviilauksella ja useammilla pelimuodoilla laji olisi olla oiva lisä jopa Wii Sportsiin.

Lopuksi annos ohjattavuutta

Erikoisempia tuotoksia edustavat Charge!- ja Tanks!-pelit. Näistä ensimmäisessä Mii-hahmo istutetaan lehmän kyytiin ja kauko-ohjain käännetään kätösissä poikittain perinteisemmän ohjaimen tapaan. Kyseessä on yksinkertaista kilpa-ajoa, mutta matkan varrella on kaadettava linnunpelättimiä lisäpisteiden toivossa. Lehmä reagoi ohjaimen kääntelyyn, joten eteen- ja taaksepäin kallistaessa elikko juoksee eteenpäin tai hidastaa vauhtiaan. Vasemmalle ja oikealle kallistaminen vastaavasti kääntää otusta määrättyyn suuntaan. Ohjaus toimii suhteellisen hyvin, mutta hyppäämisen lisäksi lehmä ei erinäisiä äkkiliikkeitä kykene suorittamaan.

Tankkien sota on Wii Playn ainoa nunchuck-lisäohjainta tukeva tuotos, mutta kapistuksen käyttö ei ole mitenkään pakollista. Se kuitenkin helpottaa oman pikkuruisen tankin liikuttamista, kun toinen käsi keskittyy ohjaamiseen ja toinen tähtäämiseen sekä ampumiseen. Tehtävänä on klassisen Battle Cityn tyyliin puikkelehtia läpi sokkeloisten alueiden ja tuhota vastapuolen tankit. Kyseessä onkin pelilevyn haastavin peli, ainakin siinä mielessä, että pelaajan on samanaikaisesti pysyttävä liikkeessä ja vastattava vihollistuleen kauko-ohjaimella tähdäten. 

Wii Play ajaa asiansa opetusmateriaalina, mutta syvälliseksi pelikokemukseksi siitä ei ole. Se jää jopa kaksinpelin suhteen erittäin vaisuksi, sillä korkeammasta pistetilistä kilpaileminen on hauskaa vain kerran tai pari, eikä varsinaista bilearvoa ole kuin biljardissa ja tankkisodassa. Ottaessa huomioon mukana tulevan lisäohjaimen Wii Play on kuitenkin hintansa väärti. Pelkkä ohjainhan kun maksaa pyöreästi noin kymmenisen euroa vähemmän.