Killzone: Liberation

Olohuoneen pleikkarilta saapuu jälleen kova nimi PSP:n talvitarjontaa vahvistamaan. Vuonna 2004 julkaistun Killzonen käsikonsoli-inkarnaatio Liberation jatkaa vanhalla tyylillä, mutta omin eväin. Kauas on siirtynyt kuvakulma ensimmäisen persoonan räiskinnästä: nyt hahmoa seurataan lähes lintuperspektiivistä ysäriklassikko Crusader-sarjaa mukaillen. Toiminta on silti pysynyt pitkälti ennallaan, kun kaasunaamaripäistä ylivoimaa vyörytetään tuttuun tapaan yksin ja vähän harvemmin tekoälykaverin kanssa. Elokuinen ennakkoversio antoi odottaa hyvää Guerrillalta Amsterdamista, ja hyväähän ’damista taas tuli.

Killzonen synkästä tulevaisuudesta muutama kuukausi eteenpäin ISA-joukot painivat yhä helgast-vastarinnan kanssa. Helgastien julmia sotatoimia johtaa kenraali Metrac, joka pitää panttivankeina korkea-arvoisia ISA-komentajia. Edellisosan sankarin, Jan Templarin, tehtävänä on pelastaa kaapatut, listiä Metrac ja tehdä sabotaasia tarpeeksi vihollisten karkottamiseksi. PS2-Killzonen tapahtumien tunteminen ei ole välttämätöntä mutta suositeltavaa, sillä aiemmalla kokemuksella Liberationissa esittelyittä jäävät hahmot eivät tunnu niin vierailta.

Alustanvaihdos näkyy harmillisesti tarinankuljetuksen puutteissa. Komeita CGI-videoita nähdään tasan yksi, alkuvideo. Näiden sijaan tehtäviä siivitetään tylsillä spiikkaamattomilla tekstipätkillä, joiden lukeminen ei ole kovin kaksista puuhaa. Sisältönä on kuitenkin aina yllätyksetön supersankarikerronta ”mitä Templarin täytyy tehdä seuraavaksi”. Tehtävien aikana sentään nähdään pelimoottorilla tehtyjä välinäytöksiä, joita tukee aiemmista osista tuttu vahvan särmikäs ääninäyttely. Muutoin PSP:een kytketyistä kuulokkeista kuulee uskottavaa ryminää ja ärjyntää sekä eeppisiä sinfoniasävellyksiä, joten PS2-osan toteutuksesta pitäneet ovat kuin kotonaan.

Pessimisti voisi myös sanoa, ettei Guerrilla Gamesin suunnittelijoilla ole Liberationin parissa juurikaan uusia konseptiarkkeja kulunut. Monet aseet, hahmot ja ympäristöt ovatkin pitkälti suoraan parin vuoden takaisesta PS2-versiosta. Vastapuolen helgastit ovat sentään saaneet muutaman eksoottisen vahvistuksen, kuten verenhimoiset kyborgikoirat ja hämähäkkimiinat. Mekaanisista elukoista jälkimmäiset ovat pienestä koostaan huolimatta pääsyy toistuvalle henkensä edestä pakenemiselle.

Rajoittunutta meininkiä maalla, merellä ja ilmassa

Yksi sankari. Kaksi apuria. Neljä ympäristöä. Kahdeksan asetta. 16 kenttää. Nämä sekä pari huvittelukohtaa ajoneuvoilla ja jetpackilla ovat Liberationin aseet kahdeksantuntiseen yksinpelikampanjaan. Apureiden esiintymisestä huolimatta tiimitoimintapelistä ei oikein sovi puhua – yksinpeli on yksinäinen kokemus. Joka tapauksessa kahdestaan kulkiessa kaveria voi komentaa muun muassa seuraamaan, tulittamaan ja nappeja painelemaan. Homma toimii mukavan vaivattomasti, ja etenkin toiminnan hidastava komentonäkymä tuntuu järkevältä ratkaisulta käskyttämiseen.

Kenttäsuunnittelu noudattaa tutun toimivaa kaavaa. Pientä edestakaisin kulkemista lukuun ottamatta edetään melko selkeää putkea pitkin. Tämä seikka korostuu erityisesti vuoristoisessa jetpack-lentelykentässä, jossa ei anneta juuri lainkaan vapautta suunnan valinnassa. Toisaalta juuri selkeyden ansiosta suvantovaiheita ei pääse syntymään, joten aina tietää minne mennä ja mitä tehdä. Ennakkoversiossa nähdyt ja tarpeettomiksi todetut suuntanuolet loistavat onneksi poissaolollaan. Ympäristöjä nähdään käytännössä neljä erilaista, yksi kutakin episodia kohden. Maisemat eroavat sopivasti toisistaan, mutta kenttien yleisilmeet ovat pitkälti vanhoja tuttavuuksia edellisosasta.

Killzone: Liberationin isometrinen näkymä on sekä suurin että paras uudistus PSP-versiossa. Toteutustapa sopii yksitattisen konsolin pelille kuin nokka linnulle, eikä muita kuvakulmia jää kaipaamaan. Alustan parhaimpiin kameraratkaisuihin kuuluva kuvaus toimii suurimman osan ajasta mallikkaasti, mutta täysin ongelmaton se ei ole. Esimerkiksi taaksepäin palatessa saattaa ruudulla näkyä vähiten sitä suuntaa, jonne ollaan matkalla. Pahemmin tämä pikkuerhe ei häiritse, sillä vihollisia kohdatessa näkymä laajenee ja summittainen tulitus saa jatkua rauhattomaan malliinsa. Välillä voi myös olla ongelmallista hahmottaa, mistä kohtaa ympäristössä pääsee kulkemaan. Toisaalta pitää muistaa, etteivät hahmot vieläkään osaa hyppiä, joten pienetkin kynnykset on kierrettävä.

Korkean kuvakulman vuoksi tähtäys hoituu automaattisesti. Hahmon suuntaamisesta joutuu silti huolehtimaan, koska kohteiden on oltava näköpiirissä. Silloin tällöin Templar tähtäilee useasta vaihtoehdosta vähiten uhkaavaa vihollista, mutta olkanäppäinpainalluksilla näistäkin hätätilanteista selviää. Puolestaan veikeä oivallus on mahdollisuus tähdätä erikseen ympäristön hajoaviin objekteihin, kuten laatikoihin ja eritoten räjähtäviin tynnyreihin.

Pelimekaniikka tuo hieman mieleen tuoreen Xbox 360 -menestyspeli Gears of Warin suojasta suojaan sykkimisen. Liberationissakin jatkuvalta luotisateelta suojautuminen on enemmän kuin pakollista, joten sille on pyhitetty oikeanpuoleinen olkanäppäin, jota pidetään pohjassa useampi tovi. Harmi vain, ettei kyyryssä voi liikkua, sillä kommandoltamme luonnistuu ainoastaan taktinen vauhtikuperkeikka. Suojaus on viisaan valinta, jossa pelaaja ei suinkaan rynni väijytyksiin liipaisin pohjassa, vaan napsii vihut yksi kerrallaan suojista. Välillä taistelut hieman seisahtavat, kun vihollisetkin osaavat suojautumisen jalon taidon. Siinä sitten odotellaan, että tekoälyllinen osapuoli päättää ladata aseensa seisaaltaan ikään kuin luotisuihkua kaivaten. Myös mainiosti toteutettu kranaattisysteemi lisää oman mausteensa mättöihin, nimittäin havok-lisensoidusti kaaressa lentäviä räsynukkeja kelpaa katsella.

Hittoako helpottamaan

Killzone oli jo PS2:lla kohtalaisen vaikea, mutta PSP-versio vie kiperyyden uusiin sfääreihin. Helpoimmalla peli on pelattava ja ensimmäisellä läpipeluukerralla jopa mielekkäämpi kuin Normalilla. Haastavimmillaan Liberation lähentelee turhauttavimpien retropelien vaikeustasoa. Lukuisat kerrasta vainaa -kohdat osaavat puhisuttaa ja hyydyttää hymyä, kun se kirotun hämähäkkimiina tai sinkomies räjäyttää pelaajan kymmenet kerrat peräkkäin. Peli piiskaa piiskaamistaan, eivätkä etäälle toisistaan asetetut checkpointit auta asiaa lainkaan. Kaiken kukkuraksi kaksi vastaan asettuvaa pomovastusta ovat aivan oma lukunsa sieltä pahimmasta päästä.

Liberationin eduksi on kuitenkin luettava, kuinka pahamaineisen tunnin turpasaunankaan jälkeen PSP:a ei tohdi laskemaan räpylöistään. Tästä kuuluu kiitos mainiolle ohjaukselle. Toiminta tuntuu turhauttavimmillaankin mielekkäältä, kunhan taktisen liikkumisen kanssa tulee sujuiksi. Vasemmalla olkanäppäimellä käytettävä lukitusliikkuminen välttää monet kuolemat ja lunastaa hyvissä käsissä eniten tappoja. Se yksinkertaisesti toimii ja saa kylmän tappokoneenkin liikkumaan sivuaskeleineen tangotanssijan elkein.

Sotaa pala kerrallaan

Teknisesti Liberation tarjoaa huikeaa antia PSP:llä. Killzonen rujon komea ulkoasu on siirtynyt kannettavalle laitteelle muuttumattomana kaikessa harmahtavassa näyttävyydessään. Hahmomallien pikselitarkkuudella ei tosin rehvastelemaan pääse, mutta tunnistettavia nekin ovat. Kaiken kaikkiaan ilme on todella toimiva, PSP:n ehdotonta parhaimmistoa. Ensiluokkaisista grafiikoista huolimatta ruudunpäivitysongelmia esiintyy harvoin ja ainoastaan muutamassa kentässä. Näissäkin melkeinpä vain, jos kamera näyttää maisemia pitkälti ja toimintaa tapahtuu monessa tasossa.

Ennakossani kirjoitin loppuun ”alkuperäistä Killzonea heikompaa tästä ei ainakaan tunnu saavan”, mikä pitää valmiinkin version kohdalla kutinsa. Nykymittapuulla PSP-tulokas tuntuu tuoreemmalta, mutta samalla se häviää sisällön määrässä ja yksipuolisuudessa. Pelikokemusta pitkittävät ainoastaan lukuisat uusintayritykset, joiden sijaan muutama lisäkartta olisi tehnyt terää. Haasteosio minipeleineen on mukava lisä, muttei mikään välttämättömyys kampanjassa menestymiselle.

Killzone Liberationiin pitäisi pettyä monesta syystä. Tiimitoimintaa pääsee harjoittamaan odotettua niukemmin, ja vain kahdessa kentässä mahdollinen ajoneuvoilla ajelu on ainoastaan suoraviivaisempi vaihtoehto jalan etenemiselle. Vähemmästäkin kokee tulleensa huijatuksi. Yllättäen avainominaisuuksien tarjonnan pihtailu ei laske Killzonen viihdearvoa lainkaan, mutta vaihtelulla peli ei tuntuisi vain pintaa raapaisevalta kokeilulta. Näin siis, vaikka sen pitäisi toimia päinvastoin eli jatko-osana. Pientä toivoa herättää huhu Guerrilla Gamesin aikeista tarjota myöhemmin Half-Life 2:n lisäepisodien tapaisia ladattavia yksinpeliosuuksia, joista soisi löytyvän tiimitoimintaa ja tankeilla ajelua enemmän kuin alkuperäisissä kentissä.

Arvosteluversio sisälsi ainoastaan ad hoc -moninpelin kahden pelaajan yhteistyönä tai kuuden osanottajan tappomatsina. Mahdollisuutta näiden testaamiseen ei kuitenkaan ollut. Lupailtua infrastructure-verkkopeliä uumoillaan lisättäväksi päivityksellä ensi vuoden puolella.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvostelussa: 
Arvosteltu versio: 

Arvostelukappale oli lehdistöversio, josta kiitokset Nordisk Filmille.