Splinter Cell: Double Agent

Splinter Cell on ollut yksi viime vuosien kultakaivoksista Ubisoftille. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuoden 2002 syksyllä ja nyt julkaistu Double Agent on vuorossaan jo neljäs. Neljä peliä neljässä vuodessa. Monella firmalla ei riittäisi tarpeeksi ideoita tällaisen tahdin ylläpitämiseksi, mutta Ubisoft on onnistunut pitämään sarjassaan laadun korkealla pelien kerätessä arvostelumenestystä vuodesta toiseen.

Sankarista rikolliseksi

Sam Fisherin uusimman seikkailun lähtökohta vaikuttaa suorastaan herkulliselta. Tämän vapaan maailman varjoissa pysyvän sankarin tehtävä vie tällä kertaa syvälle terroristijärjestön uumeniin kaksoisagentin roolissa. Ensimmäistä kertaa käskyjä tuleekin aidan molemmilta puolilta.

Pelin ensimmäinen heikko lenkki on tarjotut harjoitustehtävät. Vain kaksi opetustehtävää käyvät lähinnä sekoittavasta aloituksesta peliin, eikä sarjaan ensimmäistä kertaa tutustuvalle ole tiedossa kovin helppo laskeutuminen. Alkuperäisen Splinter Cellin harjoitusrataa tuleekin ikävä, mutta onneksi pelin aloitustehtävä vielä tutustuttaa pelaajaa kontrolleihin. Samalla kyseinen tehtävä tarjoaa lyhyen johdatuksen itse pelin tapahtumiin ja vasta tämän jälkeen alkaa itse kaksoisagenttina toimiminen.

Yksinpelin jatkuessa pelaaja suorittaa tehtäviä ympäri maailman terroristijärjestö JBA:n palkkalistoilla, mutta vakoilua harrastetaan tehtävien välissä myös JBA:n tukikohdassa. Nämä tukikohtaan sijoittuvat tehtävät ovatkin pelin parasta antia. Terroristien asioilla juostessaan pelaaja joutuu valitsemaan tekeekö kaiken mitä käsketään? Samanaikaisesti vaakalaudalla on uskottavuus sekä JBA:n että NSA:n riveissä, joten aivan täysin pahaksi ei pääse heittäytymään, joskaan kaikkea ei voi pelata hyvienkään pussiin. Uskottavuuden kanssa painiessa pohtii myös moraalisia ratkaisuja. Teloittaako epäonnisesti paikalle joutunut siviili? Oma uskottavuus on vaakalaudalla ja pelaaja tietää, ettei siviili selviydy hengissä ulos. Päättääkö silti olla ampumatta eikä välitä seurauksista? Tässä pelissä liipaisimen painaminen voi oikeasti nostattaa niskakarvoja pystyyn, varsinkin jos äänentoisto on kunnossa ja riittävän lujalla.

Terroristien tehtävien suorittaminen on myös tuonut peliin aivan uuden räiskintätyylisen vaihteen. Siinä missä osassa tehtäviä pitää selvästi keskittyä hiippailuun ja piileksimiseen, myös kovien laulattaminen piipusta on nyt vaihtoehto. Vaikka NSA ei siviiliuhreista pidäkään, JBA ei katso pahalla sopivaa aggressiivisuutta.

Täysin kasassa paketti ei tälläkään kertaa kestä, mikä lienee se seikka joka on erottanut Splinter Cellit kirkkaimmasta tähtisikermästä jo ensimmäisestä osasta alkaen. Heikkojen kohtien jälkeen tarina alkaa kuitenkin loppua kohti parantua, vaikka usko koko peliin on hetkittäin koetuksella. Lopetus myös jättää yllättävän paljon auki, mutta se lienee selvää jokaiselle ettei tämäkään ole Sam Fisherin viimeinen seikkailu. Ja hyvä niin.

Hämärän rajamailla

Splinter Cellit ovat aina olleet upean näköisiä, eikä Double Agent tee sarjaan poikkeusta. Xbox 360:n ensimmäinen SC on ottanut kokonaisuudessaan isoja harppauksia edellisen sukupolven grafiikoista. Ulkotilojen toteutus on varsinkin ilmastoltaan kylmemmissä kentissä upeaa. Etenkin kohtaus Jäämerellä jäihin juuttuneen tankkerin kannella jäi mieleen positiivisesti.

Eniten pelissä häiritsee valon ja varjon eron hämärtyminen. Väkisinkin pelaajalle tulee tunne, että varjot eivät ole tarpeeksi tummia, jotta niissä voisi oikeasti lymyillä turvallisesti. Onneksi asetuksien säätämisellä pääsee pitkälle, koska vakioasetuksilla immersio meinasi hukkua useammin kuin kerran. Osittain tämä menee myös tekoälyn sokeuden piikkiin, sillä vartija voi kävellä vaikka Sam Fisherin edestä huomaamatta tätä. Tekoäly ei muutenkaan loista. Välillä se huomaa pelaajan yllättävän helposti ja toisaalta se ei ihmettele aukeavan oven ääntä tai vastaavia epäilyttäviä tekijöitä. Osa vartijoista on myös ”sidottu” tietyn päätteen ääreen niin tiukasti, että Sam voi käydä vaikka saman pöydän laatikostosta etsimässä dokumentteja vierustoverin huomaamatta.

Ympäristöt ovat mielenkiintoisia. Niissä on useita eri etenemisreittejä ja tarkkaavainen pelaaja osaa hyödyntää sen mahdollisuuksia hyvin. Telttakankaasta pääsee läpi veitsellä, ohuemman jään läpi on hyvä hukuttaa odottamaton vartija ja kaiteen vieressä päivystävä vartija on helppo tempaista pitkälle pudotukselle. Myös kiipeily seinustoilla sujuu hyvin, mutta harmittavasti tavaramerkiksi muodostunut haarahyppy ei tullut kertaakaan kohdalle. Lieneekö poistunut koko pelistä vai eikö ikääntyvä agentti enää veny moisiin temppuihin.

Äänipuolella pelistä ei löydy moitittavaa. Dialogi on tehty ajatuksella ja ääninäyttely on kunnossa. Iso kiitos tästä menee tietysti edelleen Sam Fisherin roolia näyttelevälle Michael Ironsidelle. Myös muut suoriutuvat hahmosuorituksistaan kiitettävästi.

Hakkerihippaa

Double Agentin moninpelipuolelta löytyy niin yhteistyötehtäviä kuin perinteisempiä otteluita vastakkain. Pelaamaan pääsee sekä Livessä että system linkillä. Jos yksinpelin opetustila on kärsinyt laihdutuskuurista, samoin on käynyt moninpelin puolella. Pelaajalle tarjottava opastus verkkopeliin kun rajoittuu pelkkiin videoihin, jotka toki ovat parempi kuin ei mitään.

Itse moninpeliin pääsee mukaan maksimissaan kuusi pelaajaa, jotka jaetaan kahteen tiimiin. Vakoojien tehtävänä on hakkeroitua kentissä sijaitseviin terminaaleihin ja ladata niissä sijaitsevat tiedot parempaan talteen. Toisen joukkueen, Upsilon Forcen, tehtävänä puolestaan on estää tämän tapahtuminen. Riippuen siitä kummalla puolella on, peli muuttuu melkoisesti. Vakoojat pystyvät liikkumaan huomattavasti näppärämmin, mutta mitään varsinaista aseistusta niillä ei ole. Upsilonilla pelaavilla puolestaan on käytössä rynnäkkökiväärit, taskulamput ja vastaavia työkaluja, joilla vakoojien jahtaamisen pitäisi sujua tehokkaammin.

Moninpeli on teknisesti ihan kelvollista, mutta koukutusta siihen ei tunnu syntyvän. Peleihin pääsee pienellä sinnikkyydellä sisään, ja vasta julkaistun päivityksen pitäisi parantaa teknistä puolta entisestään. Itse erät peleissä ovat pitkiä, kentät suhteellisen isoja pienelle pelaajamäärälle ja muutenkin koko moninpeli on aloittelijan näkökulmasta melkoista sohimista. Hyvässä porukassa peli voisi maistua paremmalta, mutta ainakin ventovieraita vastaan pelatessa alkaa kummasti hakeutua pelihyllyn suuntaan, josko sieltä löytyisi jotain mielenkiintoisempaa. Splinterin moninpelin kunniaksi laskettakoon, että se erottuu tyyliltään positiivisesti muista. Ehkä se joihinkin iskee.

NSA 2 – JBA 0

Loppupeleissä Splinter Cell: Double Agent on laatuviihdettä varsinkin yksinpelin puolelta. Heikoista kohdista huolimatta se jätti hyvän mielikuvan ja sai odottamaan tulevaa. Nettipeliä voinee suositella vain yksinpelin kaveriksi. Jos peli kiinnostaa muutoin, ehkä moninpelikin nappaa mukaansa.

Synkkä tunnelma ja uusi asetelma nostavat Splinter Cellin kuitenkin kaikkien ongelmien summaamisen jälkeenkin plussan puolelle. Pelin raakuus on pitkälti psykologista, pelaajan pään sisällä tapahtuvaa pohdintaa kuin visuaalista mässäilyä. Juuri tämä erottaa Double Agentin massasta ja tekee pelistä varteenotettavan merkinnän vanhempien pelaajien joululahjalistalle. Ei ehkä vuoden kirkkain timantti, mutta silti hienosti hiottu.

Galleria: 

Kommentit

Hieno pelihän tämä on, mutta xbox versio on selvästi parempi (ei xbox360!). Xbox-versio oli omaksi yllätyksekseni aivan erilainen ja paljon parempi. Xbox-versio toimii myös xbox360:llä eli xboxin versio kannattaa ennemmin ostaa, jos on valinnan varaa.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi