WRC numero yksi oli kovasti odotettu, mutta tuotti joillekin melkoisen pettymyksen. Peli oli aivan liian helppo ja maailmanmestaruuden siinä voitti miltei silmät kiinni. Nyt ennen kaikkea vaikeusasteeseen on puututtu kovalla kädellä ja nimeen lisätty Extreme-sana tiivistääkin pelin olemuksen napakasti.
Täyteen pakattu
Pelattavaa riittää. Tärkein on tietenkin täysi rallin MM-sarja, mutta mukaan mahtuu myös tutut haastekisat (4 kpl), aika-ajot ja jaetun ruudun kaksinpeli kuski kuskia vastaan. Lisäksi voi muokata itselleen oman kilpailun tai MM-sarjan kaikista erikoiskokeista tai osakilpailuista. Itse luodut kilpailut ja sarjat voi tallentaa muistikortille myöhempää käyttöä varten. Kaikkia pelimuotoja haastekisaa lukuunottamatta voi tahkota myös kahden, kolmen tai neljän pelaajan voimin, kukin omalla vuorollaan. Kaikesta huomaa, että pelin suunnitteluun on käytetty ajan lisäksi myös aivoja.
Virallinen lisenssi takaa kaikki kauden 2002 osakilpailut, tallit ja kuljettajat poislukien Colin McRae, jonka nimen käyttöoikeudet ovat eräässä aivan muussa pelissä. Mieluummin ilman Colinia kuin Colinin kera ilman muita. Jos McRaen tarve on akuutti, pikkuveli Alister kelvatkoon. Syystä tai toisesta myös legendaarinen Juha Kankkunen puuttuu. Kuljettajat ja kartturit ovat täysin itsensä näköisiä. Suoritus ei kovin vaativa ole ollut, koska kasvoja ei ole lainkaan animoitu. Tuloslista näyttää kilpailun jälkeen kuin teksti-tv:stä tulostetulta sillä oikeat nimet porskuttavat kärjessä, kuitenkin realistisesti kilpailusta riippuen. Esimerkiksi Gilles Panizzi vei kaudellani Ranskan osakilpailun voiton, kuten oikeastikin viime kaudella.
Osakilpailut ovat neljäpäiväisiä; ensimmäinen päivä säätöjen testausta varten ja kolme (aloittelijatasolla kaksi) kahden erikoiskokeen kilpailupäivää. Jotkut pätkät ovat pelaajan mielipiteestä riippuen ilahduttavan tai rasittavan pitkiä, parhaimmillaan 15 kilometrin luokkaa. Aloittelijatasolla säätöihin ei pääse edes käsiksi, mikä tuntuu melko omituiselta. Ammattilaistasolla aikasakot estävät ylenmääräisen auton kopeloinnin, sillä huoltotauolla aikaa on vain viisi minuuttia ja sekin juoksee reaaliajassa. Auton mahdollisen korjauksen jälkeen ei aikaa juuri muille säädöille jää. Aikarajan ylittäminen tietää ylityksen verran lisäystä tuloksiin. Myös kilpailussa jaetaan viiden sekunnin sakkoja väliaikapisteen ohittamisesta ja auton katoltaan palauttamisesta.
Vauhdin hurmaa
Suurin muutos WRC1:stä on selvästi lisääntynyt vauhti. Nopeus tuo automaattisesti myös vaikeutta, mutta myös radat ovat mutkistuneet ja tiet kaventuneet noin puoleen entisistä. Colinin ajotuntumaan tottuneille on myös luvassa yllätyksiä. Ajaminen ei ole samanlaista sladittelua vaan tuntuma on huomattavasti hillitympi, mikä ei suinkaan tee siitä huonoa vaan vain erilaisen ja kieltämättä aidomman tuntuisen. Etenkin asfaltilla ajelu on huomattavasti mukavampaa kuin Colinin ajomallilla. Yleensä vauhdintunne on sitä luokkaa, että auto todella tuntuu WRC-ohjukselta eikä golfkärryltä. Jaetun ruudun kaksinpelissä meno äityy jostain syystä vielä kovemmaksi, silloin jo tiellä pysyminen on paljolti tuurista tai ratojen ennalta tuntemisesta kiinni kun nuottejakaan ei lueta ääneen.
Pari häiritsevää seikkaa pelattavuudesta löytyy ja niistä ehdottomasti ärsyttävin on auton tarttuminen reunavalleihin ja yleisöaitoihin. Törmääminen seiniin heittää auton heti poikittain, mistä pääsee jatkamaan tietenkin vain peruuttamalla. Ominaisuus onnistuu hetkellisesti pilaamaan nautinnon esimerkiksi Monte Carlon ja Korsikan ralleista, koska niissä tiet on lähes kokonaan reunustettu valleilla. Toisaalta, jos puikoissa on kunnon kuski niin seinistähän pysytään erossa. Eikä tarttumisilmiötä tapahdu, jos seinään tulee kahva edellä, vain lähellä seinää sen suuntaisesti ajaminen on riskialtista. Muuten rataa reunustavat kevyemmän luokan esineet eivät liikennemerkkejä lukuunottamatta auton kulkua estä.
Toinen vika ajotuntumassa on auton osittain huono fysiikanmallinnus. Vaikka tuntuma on muuten sopivan raskas, ajokki vaikuttaa ilmassa höyhenenkevyeltä. Hypyissä tämä ei vielä niinkään pahasti tunnu, mutta kaadot kovassa vauhdissa ovat usein monen sekunnin holtitonta kieppumista ilmassa, mikä näyttää ja tuntuu sanalla sanoen naurettavalta. Varsinaista ajamistahan se ei tietenkään kohtuuttomasti häiritse. Vauriomallinnus on muuten mainio, mutta keskeytyskuntoon ei autoa tunnu tässäkään pelissä saavan edes yrittämällä, tosin konekuskit jättävät kyllä kisoja kesken. Edellä mainittu auton keveys saattaa vaikuttaa myös siihen, ettei auto kärsi kaadoista ja hurjista ilmalennoista metsikköön juuri ollenkaan. Mikäköhän rallipeli keksisi tarjota ensimmäisenä pelaajan säädettävän herkkyyden vauriomallinnukselle? Ainakaan kohdalleni ei moista ole vielä eksynyt.
Komiaa krafiikkaa
Grafiikkaa on pantu uuteen uskoon, eikä suotta, sillä peli näyttää erittäin hienolta ja pyörii silti täysin takkuilematta. Kaksinpelissä tutusti piirtoetäisyys lyhenee rajusti, jotta ruudunpäivitys saadaan pysymään sulavana. Näyttäviä uusintoja katselee mielellään, kuvakulmat vaihtelevat kaukaa helikopterista aina auton sisälle. Niitä voi myös itse vaihdella ja uusinnat voi tallentaa, ainoastaan kelaustoiminto puuttuu.
Rattiohjauksessa on mukavalta tuntuvat tärinät, jotka voimistuvat sitä mukaa kun auto ottaa osumaa. Sama pätee tietenkin myös padilla pelatessa. Harmittavasti nappeja ei voi määrittää uudestaan sen enempää Dualshockille kuin ratillekaan. Tämä ei välttämättä haittaa virallisesti tuettujen rattien eli Driving Forcen ja Speedsterin käyttäjiä, mutta MOMO:ssa ei esimerkiksi Select-nappia ole, joten auton tielle palauttamiseen tarvittava valikko ei ratilla ole käytettävissä. Padin käpälöiminen tuottaa arvatenkin lisää tappiota ajassa. Lisäksi käsijarru on oikean puolen keskimmäisessä napissa, kun se lähes kaikissa muissa ajopeleissä löytyy ylemmästä, punaisesta napista, joka onkin paljon paremmassa paikassa. Toinen pikku lapsus on se, että samanaikaista kaksinpeliä varten tarvitaan kaksi sellaista ohjainta, joilla voi liikkua valikoissa. Sitä ei voi rattia kääntämällä tehdä, vain tavallinen padi tai suuntaohjaimen sisältävä ratti kuten Driving Force sopivat tarkoitukseen. Eteenpäin valikoissa kyllä pääsee ratin perusnapeilla, mutta auton valitseminen jää haaveeksi.
Autojen äänet kuulostavat ainakin maallikon korvaan aidoilta. Kartanlukijalta puolestaan tulee tekstiä siihen tahtiin, että hitaampaa hirvittää. Osansa tähän on luonnollisesti mutkaisilla radoilla. Meneekin hetken aikaa totutellessa ennen kuin nuotteja oppii päässään käsittelemään tarvittavalla nopeudella, sitä ennen pahimmillaan puolet kaverin sanoista menee täysin ohi ja jälki on sen mukaista. Jälleen Coliniin tottuneet ovat kulttuurishokin edessä kun mutkien jyrkkyys merkitään päinvastoin, eli kuutonen onkin nyt jyrkkä eikä täysillä paahdettava mutka. Suomenkielinen apukuski on todella vakuuttavan kuuloinen, mutta toisinaan nuotit tulevat rallipeleille harmittavan yleiseen tapaan niin myöhässä, että tämäkin Rautiaisen Timo alkaa tarvita Niskalaukausta, tosin vähän eri merkityksessä kuin tunnetumpi kaimansa. Tällä kertaa ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään suomenkielisen kartanlukijan syytä. Muilta osin nuotit ovat luotettavia ja monipuolisia ja ennen kaikkea autenttisen kuuloisia, joten ne ansaitsevat kehut.
Taisteluni
Se, pitääkö enemmän Colin McRae Rallyn vai WRCII:n ajotuntumasta, on täysin makuasia. Omakohtaiset kokemukseni puolsivat aluksi Colinia, mutta kun WRCII alkoi sujua, tilanne tasoittui. Selvää on, että pelimuodoillaan, lisenssillään ja yleisellä pelisuunnittelun tasokkuudella WRCII vie kirkkaasti pisteet. Pieniä omituisuuksia muun muassa valikkojen kielenkäännöksissä ei viitsi edes noteerata.
Colin on aloittelijalle helpompi lähestyä kun taas tässä pelissä ote on realistisempi. WRCII yksinkertaisesti tuottaa haastavuudellaan ja vauhdikkuudellaan suuremman jännityselementin ja viimeisen sinetin sielläolon tunteelle lyö tietenkin ehta WRC-lisenssi. Erinomainen peli.
