WWE Wrestlemania XIX

Kipu iskee jälleen

Amerikan mantereella suurta suosiota nauttivat World Wrestling Entertainmentin showpainiohjelmat ovat tätä nykyä jo tuttuja useimmille kaapelitaloudessa asuville suomalaisille. Suosio on noussut jopa niihin mittoihin, että lafkan suuret trikoosankarit ovat muutamaan otteeseen raahautuneet myös tänne Suomen kamaralle pieksemään toisiaan henkihieverissä. GameCuben omistajille voi olla tuttu myös WWE Wrestlemania X8 -tapahtuman nimeä kantava peli, joka herätti ennen ilmestymistään melkoista ennakkokohua, tosin aiheetta; tuotos osoittautui pettymykseksi ja sai melkoista satikutia monilta arvostelijoilta. Kehittäjänä toiminut pelitalo Yukes ei kuitenkaan lannistunut kritiikistä, vaan ryhtyi työstämään nyt jo kauppojen hyllyiltä löytyvää jatko-osaa. Edeltäjänsä tavoin WWE Wrestlemania XIX on pettymys täydellistä painipeliä odottaville, mutta silti sen parissa viihtyy lukuisia pelikertoja.

Yhdeksännentoista Wrestlemanian syövereistä löytyy kaikenlaisia ottelumuotoja, joita painimaailman kummallisessa maailmassa on totuttu näkemään. Perinteisempien mittelöiden ohella tarjolla on melkein kaikkea häkki- ja pöytäotteluista Royal Rumblen suurimittaiseen massapieksentään. Tietenkään aivan kaikki painimuodot eivät ole päässeet mukaan, mutta sentään tunnetuimmat. Oman vivahteen kahakoihin tuovat suuntaan taikka toiseen rukattavat sääntöasetukset, eli halutessa diskauksesta tai uloslaskennasta ei tarvitse huolehtia. Myös kehässä olevien painijoiden määrä antaa lisäpotkua, etenkin kun erilaisissa tiimijaoissa joudutaan turvautumaan toisenlaisiin taktiikoihin kuin otellessa yhdellä yhtä vastaan.

Yksittäisten otteluiden ja mestaruustaisteluiden rinnalle on kehitetty erityinen Revenge-niminen tarinamoodi, jossa jokin WWE-tähti yrittää potkut saatuaan päästä takaisin entiseen virkaansa. Tämä tietenkin onnistuu parhaiten iskemällä johtoportaan lompakkoon, eli sabotoimalla edessä häämöttävän WWE Wrestlemania XIX -turnauksen järjestyspuuhia. Tämä tarkoittaa etupäässä sitä, että kierrellään ympäriinsä pelikenttiä suorittaen lukuisia tehtäviä – ostoskeskuksessa käydään rikkomassa Wrestlemanian mainoksia ja rakennustyömaalla mukiloidaan areenaa kokoavia työmiehiä. Vahinkoa voidaan kylvää myös satamassa ja parkkipaikalla, kunnes lopulta päästään riehumaan itse turnauksen maisemiin.

Rasvaamaton, mutta toimii kuitenkin

WWE:n Smackdown- ja Raw-painiohjelmien ystävät tulevat olemaan kutakuinkin tyytyväisiä Wrestlemania XIX:n hahmovalikoimaan, vaikka show’ta aktiivisesti seuraavat varmasti osaisivat luetella myös joukon puuttuvia kasvoja. The Rockin, Hulk Hoganin ja Undertakerin kaltaiset isot ja tärkeät tykit ovat kuitenkin mukana, ja valikoima ylittää heti alkuunsa reilun neljänkymmenen painijan rajan. Toki piilotettuja hahmoja löytyy jonkin verran, mutta nämä eivät ole varsinaisia WWE-tähtiä. Mikäli nämäkään eivät tunnu riittävän, on viimeiseksi oljenkorreksi turvauduttava oman supertähden kehittämiseen. Pelin hahmoeditori on yllättävän monipuolinen, sillä oman miekkosen ulkonäköön ja liikkeisiin voidaan vaikuttaa hyvin pitkälti, varsinkin kun tarjontaa voi kasvattaa entisestään Revenge-moodista ansaituilla dollareilla. Myös välianimaatio, jossa hahmo astelee kehään, voidaan tehdä itse sekoittamalla jo olemassa olevien painijoiden vastaavia.

Kuten odottaa saattaa, hahmot poikkeavat toisistaan ulkonäön lisäksi myös muutamilla muilla osa-alueilla. Big Show’n kaltainen kolossi nauttii kokonsa puolesta runsaasta voimasta ja kestävyydestä, kun vaikkapa huomattavasti pienempi Rey Mysterio on vikkelä ja jopa akrobaattinen veijari. Myös sukupuolten väliset vahvuuserot ovat havaittavissa, sillä naispainijat jäävät taisteluissa helposti alakynteen. Suurimmat erot ovat tietenkin liikkeissä, joita on televisiossa totuttu näkemään melkoisesti. Tavallisemmat otteet luonnistuvat pienillä näppäinyhdistelmillä, mutta hahmojen nimikkoliikkeet onnistuvat vasta, kun ruudun laidassa oleva mittari on saatu täyteen. Sen tapahduttua on painettava A- ja B-nappeja samanaikaisesti siirtyäkseen lyhyeksi ajaksi erikoistilaan, jossa samaisia nappeja uudestaan painamalla suoritetaan vaikkapa Brock Lesnarin musertavan tehokas F5-heitto.

Ikävä kyllä kontrollipuoli ei toimi täysin niin kuin toivoisi. Itse hyökkäykset onnistuvat varsin mukavasti, mutta ongelman ydin on liikkuminen. Oma pelihahmo nimittäin kiinnittää huomionsa aina vastustajaan, joten käveleminen tapahtuu koko ajan kasvot tätä kohden. Kyseistä lukitusta ei voi mitenkään ottaa pois käytöstä, se ainoastaan siirtyy vastustajasta toiseen Z-näppäimellä. Täten esimerkiksi Revenge-moodissa, jossa pitäisi mukiloida myös erilaisia esineitä, syntyy asian takia harmaita hiuksia moneen otteeseen. Ainoa tapa pinkaista haluttuun paikkaan on painaa Y-näppäintä samalla, kun määrää juoksusuunnan ohjainsauvalla. Lukitussysteemissä on myös sellainen pieni ongelma, että se kohdistaa automaattisesti huomionsa viimeksi pelaajan kimppuun käyneeseen vastustajaan, mikä useamman hengen otteluissa synnyttää turhauttavia tilanteita. Heitot ja erilaiset otteet eivät onneksi ole samassa jamassa, vaan hoituvat mukavasti A-napin ja ohjainsauvan eri variaatioilla. Iskuja ja potkuja päästään latelemaan B:llä, sekä vihollishyökkäysten blokkaus käy aivan yhtä luontevasti L- ja R-olkanäppäinten avulla. Mikäli homma ei ota tulta alleen omatoimisesti, löytyy pelistä Al Snown isännöimä harjoitusmoodi, jossa käydään kaikki mahdolliset liikkeet lävitse yksi kerrallaan.

Heikoimmat lenkit astuvat kehään

Showpainimaailma ei saa arvoistaan kohtelua ainakaan WWE Wrestlemania XIX:n graafisen puolen osalta. Melkeinpä ainoa osa-alue, josta voi jonkinlaista kehua antaa, on hahmojen mallinnukset. Useat miespuoliset painijat on saatu muistuttamaan hyvinkin paljon esikuviaan, mutta epäilyttäviinkin räpellyksiin törmätään pelin melskeessä. Etupäässä neitokaiset ovat jotakin niin järkyttävää katseltavaa, että tekisi usein mieli kääntää katse pois televisioruudusta. Vaikka hyviäkin mallinnuksia löytyy, hahmot liikkuvat erittäin jäykänoloisesti, mikä tekee pelin katselemisesta paikkapaikoin jopa tragikoomista. Itse taistelutantereet olisivat muutoin kohtalaista jälkeä, mutta ympärillä meuhkaava paperimassayleisö on säälittävä näky. Lisäksi interaktiivisuuden puute perinteisemmillä painiareenoilla pistää silmään – yleisön sekaan ei edelleenkään pääse riehumaan, mutta kehän alta pystyy sentään noukkimaan tuoleja, rautatankoja ja muita esineitä kättä pidemmäksi.

Revenge-moodin pelialueet eivät sentään kärsi karuakin karummasta yleisöstä, mutta sen sijaan erittäin surkeasta kameratyöskentelystä. Toisin kuin kehässä käytävissä otteluissa, kuvakulmaa voi liikutella oman mielensä mukaan C-tatilla, mutta jostakin syystä kameramiehen saaminen haluttuun kohtaan on usein työn ja tuskan takana. Myös interaktiivisuutta on astetta enemmän rikottavien esineiden ansiosta, ja pelialueiden koko on saatu tasapainotettua sopivaksi sekä isoille, että pienille turpajuhlille. Koska kyseessä on eräänlainen tarinamoodi, matkan varrella törmätään jopa muutamiin juonta kuljettaviin välianimaatioihin, joiden ulkoasu on vain hieman pelin varsinaista grafiikkamoottoria näyttävämpi. Toisin sanoen kehittäjiltä ei ole vaadittu paljoakaan, että he ovat saaneet pelin pyörimään sentään tasaisesti, kun GameCubesta irtoavia tehoja ei ole hyödynnetty nimeksikään.

Varsinainen rimanalitus löytyy musiikkipuolelta, joka on suoraan sanottuna sanoinkuvaamatonta roskaa. Ärsyttävä taustaräminä tulee vaimennettua valikosta jo heti ensimmäisen pelikerran jälkeen, mutta onneksi painijoiden tunnusmusiikeille löytyy erillinen säätönappula, jonka voi jättää huoletta maksimille. Televisiosta tutut tunnarit ovat pelin äänipuolen parasta antia, sillä muu äänimaailma kärsii vaihtelun ja mielikuvituksen puutteesta. Pieksennästä syntyvät mätkähdykset ja pamaukset ovat simppeleitä, eikä pelastajaksi nouse edes vähäinen äänityöskentely, jota kuullaan muun muassa Revenge- ja harjoitusmoodissa. Varsinainen selostus loistaa poissaolollaan, mikä on pettymys. Olisi ollut huikeaa kuulla samanlaista hehkutusta ja kinailua, jota ohjelmien juontajaparit yleensä kailottavat tv-lähetyksissä.

Ongelmistaan huolimatta WWE Wrestlemania XIX:llä on hyvätkin hetkensä, jotka yleensä koetaan neljän hengen porukalla. Laaja hahmovalikoima ja lukuisat pelimuodot takaavat monia maukkaita pelihetkiä, joissa päästään juonittelemaan kaikenlaista kavereiden päiden menoksi. Huvittelun keskellä pelin epäkohdat usein unohtuvat, eikä meno maistu niin kehnolta mikäli kontrolloinnin saloihin totuttelee tarpeeksi ja pelin audiovisuaaliselle puolelle pystyy viittaamaan kintaalla. Vaikka yksinpelissä ei ole samanlaista ytyä kuin moninpelissä, yksittäiset kahakat, mestaruusottelut ja Revenge-kentät tarjoavat mukavaa puuhasteltavaa yllättävän pitkään. Lisäksi jostain kumman syystä pelin pariin tulee palailtua kahden tai kolmen ottelun ajaksi, joten täysin toivottamasta tekeleestä ei ole kyse – se olisi vain tarvinnut rutkasti hiontaa useilla osa-alueilla.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi