Irlannin rannikolla sijaitseva kalastajakylä Doolin näyttää ulkoapäin tuiki harmittomalta, joskin hivenen hiljaiselta paikalta asua. Idyllinen ulkokuori kätkee sisälleen kuitenkin kokonaan toisenlaisen maailman, tuonelan. Huhutaan, että kerran vuodessa Samhaina meidän ja tuonpuoleisten rajat häilyvät Doolinin ympäriltä ja menehtyneiden henget vaeltavat kaduille kommunikoimaan elävien kanssa. Huhujen perässä kylään saapuvat edesmenneeltä äidiltään kirjeen vastaanottanut Ellen sekä skeptinen okkultistilehden päätoimittaja Keats. Toisilleen tuntematon kaksikko sotkeutuu pian perille saavuttuaan murhamysteeriin, jonka jäänteet tuntuvat olevan 17 vuoden takaa.

Kylä maailmojen risteyksessä

Folklore asettaa pelaajan Ellenin ja Keatsin saappaisiin, näiden tutkiessa hiljalleen raottuvaa murhamysteeriä. Seitsemään kappaleeseen jaettu juoni pelataan molempien hahmojen näkökulmasta katsottuna, mikä on tarinallisesti varsin piristävää, mutta toteutus jättää toivomisen varaa. Siinä missä Ellen pyrkii etsimään totuutta äidistään ja siinä ohella myös totuutta itsestään, käy Keats tapaukseen käsiksi tiukan dekkarimaisesti murhaa ratkoessaan. Erilaiset lähestymistavat edistävät tarinaa nerokkaasti lomittaen, sillä kylän ja tuonelan asukkaat ovat yleensä auliimpia kertomaan asioista vain toiselle osapuolelle.

Valitettavasti hieno idea vesitetään jo alkuvaiheessa toistoon perustuvalla toteutuksella. Jokainen kappale on kummallekin hahmolle lähes samanlainen aina loppupään toimintaosuuksia myöten, ja kun molemmilla hahmoilla täytyy pelata kaikki kappaleet läpi ennen yhtenevää loppuhuipennusta, alkaa rakenne maistua piakkoin hieman puulta. Pienet variaatiot teksteissä ja taisteltavissa vihollisissa eivät onnistu peittämään tekijöiden laiskuutta tehtävien kunnolliseen eroavuuteen, minkä huomaa etenkin jokaisen kappaleen lopettavassa pomotaistelussa. Kertaalleen kukistettu pomo nousee nimittäin mystisesti jälleen ylös uhoamaan toiselle sankariehdokkaalle. Jo pelkästään kenttien muuttaminen hieman erilaisiksi olisi tehnyt ihmeitä rakenteelle.

Ennen varsinaista tuonelan aktia ja napinhakkuuta pelaaja joutuu selvittelemään Doolinin mysteeriä yksinkertaisessa seikkailuosuudessa. Kädestä opastava eteneminen ei innosta juurikaan harhailemaan muualle kuin määränpäähän ja lähes totaalinen interaktiivisuuden puute myös takaa sen, ettei harhapoluille ole järkeä edes lähteä. Pelaaja voi ainoastaan puhua kylän muutamille asukkaille, jotka eivät kappaleen vaatimaa nimikkohenkilöä lukuun ottamatta tarjoa muutamaa puheenpartta pidempää tekstiä. Esineitä, kohteita tai ylipäätänsä mitään muuta ei voi tutkia, vaikka tahtoa olisikin. Doolinin maaperällä ei lopulta kauaa aikaa edes vietetä, mistä kiitos kuuluu turhia juoksuja minivoivalle automaatiolle, jossa pelaaja voi hypätä suoraan kriittisen informaation saamisen jälkeen seuraavaan tärkeään tapahtumaan. Kyseiselle avulle on myös ruhtinaallisesti käyttöä sen jälkeen, kun pelaaja on pariin otteeseen päättänyt hoitaa infon keruun manuaalisesti.

Henkien kätkemä

Seikkailuosuuden ainoa tehtävä on saada tiettyyn henkilöön liittyvä esine, jonka avulla päästään avaamaan portti tuonpuoleiseen. Portista astuttuaan peli muuttuu seikkailuhenkisestä tiedonkeruusta toimintapainotteiseen mätkintään, jonka roolipelimausteet saadaan omaksuttavista taruolennoista sekä tasojen keruusta. Päällisin puolin ihailtavan monipuolinen systeemi kokee kuitenkin saman kohtalon kuin Doolinissa samoilu. Ensinnäkin samojen alueiden tallailu kahteen otteeseen heti prologista lähtien alkaa – kuten sanottua – ennen pitkään käymään tylsäksi. Toisekseen pelin lähes sata erilaista hallittavaa olentoa kuulostaa konseptina hienolta, mutta toteutustasolla valtaosaan hahmoista ei tarvitse edes koskea muuten kuin kuriositeettina.

Taistelumekaniikka on perin yksinkertainen, mutta toimiva. Vasemmalla tatilla liikutetaan hahmoa ja oikealla kameraa. Vasen olkanappi lukitsee kohteeseen ja liipaisimella aukaistaan hahmon sisäistämät henkiolennot, jotka valitaan tätä kautta myös perusnäppäimiin. Esimerkiksi ensimmäiset kaksi omaksuttua taruolentoa tarjoavat perushyökkäyksen sekä yksinkertaisen suojauksen, mutta pelin edetessä ja varastettujen sielujen määrän kasvaessa hahmot saavat käyttöönsä eri elementein varustettuja sekä yhä tuhovoimaisempia olioita käyttöönsä. Oikeanpuoleisella liipaisimella tehdään puolestaan väistöliikkeet ja olkanapilla imetään henkihieveriin hakattujen taruolentojen sielut osaksi pelattavan hahmon repertuaaria. Sielujen varastamisessa käytetään hyväksi ohjaimen SIXAXIS-tunnistinta, mikä saa ikkunasta katsovan naapurin epäilemään pelaajan mielenterveyttä. Olkanappia pohjassa painaessa pelaaja aloittaa kuritetun örrimöykyn sielun irrotuksen, mikä tapahtuu yksinkertaisimmillaan hieman ongintaa muistuttavan liikkeen avulla. Pidemmälle edetessä liiketunnistinta käytetään yhä monipuolisemmin hyväksi, kun sitkeitä pirulaisia pitää kirjaimellisesti hakata puolelta toiselle tai ravistella irti kehoistaan. Hektisimmillään ja mekaniikkaan uppoutuneena perusmättöä piristävä ohjaimen heiluttelu käy oikein jumppatuokiosta. Tylsämieliset voivat tyytyä myös varsin minimaalisiin kallisteluihin ja liikkeisiin, sillä tunnistus toimii yllättävän tarkasti.

Varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että suurin osa imettävistä sieluista on täysin turhia. Tietysti käyttö on myös pelaajakohtaista, mutta kun viimeisen kenttien vihollisille pärjää varsin hyvin vielä ensimmäisestä kentästä napattujen sielujen avulla, jää jäljelle jäävien reilun sadan yksilöllisen sielun todellinen hyötyarvo melko lähelle nollaa. Hukattu potentiaali näkyy etenkin pomotaisteluissa sekä joissain harvoissa perusolioissa, joiden kohdalla joutuu oikeasti miettimään, mikä valikoimista löytyvistä olioista tekee ylipäätään vahinkoa vastassa oleville otuksille. Kivi-sakset-paperi-menetelmistä haaveilevat joutuvat puolestaan pettymään, sillä koko pelistä löytyy noin kourallisen verran olentoja, joiden sielujen kaappaukseen vaaditaan jotain tiettyä yksilöä. Suurin osa kaatuu ihan alkupään liikkeitä käytettäessä. Loppua kohden meno alkaakin mennä lähinnä rutiininomaiseksi keruuksi, jossa sieluja varastoidaan talteen ihan vain sen vuoksi, josko seuraavan pomon kukistaminen vaatisi juuri kyseistä otusta.

Roolipelielementit muodostuvat puolestaan kaapattujen sielujen saamasta kokemuksesta sekä sielujen kehittämisestä. Mitä useamman sielun nappaa yhtäaikaisesti kerralla, sitä suuremmalla kertoimella saatu pistemäärä kilahtaa pelattavan hahmon kokemuspalkkiin. Tasonnousut näkyvät vain kasvavana elinvoimana, ja kun kuolon korjatessa jatketaan edellisestä tallennuspaikasta täsmälleen samasta tilanteesta, ei pelaajan ole syytä pelätä kuoleman kylmää kouraa. Kunkin sielun omakohtaisesta valikosta voidaan avata vielä neljä kokemustasoa, jotka nostattavat vaikkapa kyseisen sielun tehokkuutta, käyttönopeutta tai manan kulutusta. Kokemustasojen aukaisuun saatetaan vaatia esimerkiksi tietty määrä tuhottuja sieluja ja vihollisilta pudotettavien esineiden käyttöä. Jo muutenkin varsin sopivan mittavaan peliin saa tuntikaupalla lisäpelattavaa, mikäli päättää kerätä jokaisen sielun kokemustasot täysille. Pääjuonen ohella Doolinin baari tarjoaa sivutehtäviä, joita suorittamalla saa elintärkeitä esineitä sekä salaisia taruolentoja liikevalikoimaan. Perfektionisteja palkitaan entisestään myös uusilla pukuvalikoimilla päähenkilöille.

Satumaatango

Siinä missä Folkloren pelimekaniikka olisi kaivannut hieman viilausta, ei sen audiovisuaalisesti annista voi juuri moitteen sanaa antaa. Graafinen ulkoasu loihtii ruudulle yksityiskohtaisia ja suorastaan maalauksellisia näkyjä ilman havaittavaa nikottelua. Verrattaessa esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestyneeseen Heavenly Swordiin, ei Folkloressa ole samankaltaista kauas piirtyvää horisonttia, mutta pikkutarkasti suunnitellut tummanpuhuvat fantasiamaisemat korvaavat senkin edestä. Vaikka parhaimmat elämykset tarjotaankin jo heti kättelyssä keijujen maagisen metsän suojissa, tulevien kenttien edustaessa tavanomaisempaa ja huomattavasti tylsempää kenttäsuunnittelua muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, löytyy seesteisesti soljuvasta kuvastosta myös myöhemmissä vaiheissa todellisia namupaloja. Tarinaosuuksien lukitun kameran olisi mieluusti vaihtanut vapaasti liikuteltavaan, sillä maailmojen arkkitehtuuriin olisi voinut tehdä myös lähempää tuttavuutta.

Äänimaailman osalta toteutus ei ole aivan niin suvereenia, mikä johtuu lähinnä ylikäytöstä. Kotiteatterin omistajille Folklore ei anna hetkeäkään rauhaa, sillä jokainen kanava on jatkuvassa käytössä. Tehokäytön ongelma onkin siinä, ettei hienoisia nyansseja juurikaan huomaa alituiseen soivan äänimassan seasta. Pelin hienon melankolinen ja ajoittain suorastaan aavemaisen painostava pianoteema on aasialaisista elokuvista ja peleistä tunnetun säveltäjämaestro Kenji Kawain käsialaa. Sävellykset kärsivät kuitenkin hieman kappaleiden vähyydestä, sillä samat nuotit kuullaan useaan otteeseen, eikä pieni vaihtelu olisi haitaksi.

Kauniin kuvallisen annin vastapainoksi pelin tarinankerronta on tuntunut jakavan pelaajia kahteen leiriin. Folkloren tärkein kerronnallinen elementti on nimittäin sarjakuvamuodossa, mikä alkuhämmennyksen jälkeen toimii yllättävän hyvin. Kuvasta kuvaan etenevää sarjakuvaa voi seurata omaan tahtiin ja palaaminen onnistuu niin ikään yhtä nappia painamalla, mikäli jokin kriittinen informaatio meni vahingossa ohi silmien. Rauhallinen kerronta sopii hyvin varsin monitasoisen juonen rinnalle, joskin varsinainen murhamysteeri polkee jokseenkin odotettavia polkuja. Pelijuonien mittapuulla Folkloren tarina vetää kuitenkin mukaansa ja on selkeästi keskitasoa parempaa antia, minkä takia pelimekaniikan heikkoudet jäävät helposti varjoon. Dialogi koostuu tekstimuotoisista puhekuplista, eikä ääninäyttelyä ole muutamia esirenderöityjä videopätkiä lukuun ottamatta lainkaan. Normaalit keskustelut käydään puolestaan JRPG:stä tuttujen puhuvien vartaloiden muodossa. Ainoa moite sarjakuvakerronnalle on oikeastaan toistuvissa hahmokompositioissa, minkä takia yleisilme on ajoittain jokseenkin halvahkon oloinen.

Hiomaton timantti

Folklore on ensisijaisesti tehty vain yksinpeliä varten, mutta pelin kylkiäisenä löytyy Dungeon Trial -nimeä kantava moninpeliviritelmä. Se sisältää yksinkertaisen luolastoeditorin, jonka avulla pelaajat voivat väsätä vapaaseen levitykseen jaettavia luolastoja, joissa tehtävänä on päästä mahdollisimman hyvän pistesaldon kera jossain päin pientä karttaa sijaitsevaa loppua. Matkan varrella syöstään ja hankitaan vastaan tulevia otuksia. Varsinaiseen peliin lisäpelattavaa haluaville PlayStation Storesta löytyy myös pientä korvausta vastaan baarimikoille lisätehtäviä.

Tummanpuhuvaan fantasiamaailmaan sijoittuva tarinavetoinen Folklore vie pelaajan ihailtavan yksityiskohtaisesti suunnitellun pelikokemuksen pariin, jonka hiomaton toteutus raastaa kuitenkin pois sen eheimmän terän. Mikään osa-alue ei erityisemmin aiheuta päänsärkyä, mutta toisaalta kadotettu potentiaali langettaa pelin ylleen tavallista suuremman varjon. Yksinkertaistettu seikkailuosuus on paikasta toiseen juoksemista ilman minkäänlaisia virikkeitä, ja puolivillainen taistelumekaniikka ei tarjoa tarpeeksi haastetta, puhumattakaan monipuolisuudesta. Kun näiden päälle lisätään osin tarinankerrontaa piristävä ja osin liialliseen toistoon perustuva rakenne, saadaan lopputulokseksi mielenkiintoinen, mutta kriittisimmän särmän hukkaava teos, jolla olisi ollut mahdollisuudet tarjota erinomaisen monipuolinen ja viettelevä pelikokemus.