Joka neljäs vuosi käytävät olympialaiset ovat yhtä keräilytavaran juhlaa. Yksistään Pekingissä myydään tuhansia erilaisia virallisia fanituotteita maskoteista lippahattuihin. Ei siis ole mikään ihme, että urheilun suurin tapahtuma on muunnettu aikaisempien kisojen tapaan myös peliksi. Vaikka julkaisija on vaihtunut, löytyy pelin takaa jälleen sama kehitysporukka kuin viime kerralla. Eurocomin harjoituskausi kisojen edellä on kuitenkin sujunut laiskanpuoleisesti, eikä siis ole mikään ihme, että Beijing 2008 tarjoaa vain hyvin vähän uutta urheilupelien faneille.

Urheilun monimuotoisuuden karnevaali

Oikeissa vuoden 2008 olympialaisissa kilpaillaan yhteensä 28 eri urheilumuodossa ja yhteensä 302 eri kilpailutapahtumassa. Tästä lajikirjosta viralliseen olympiapeliin on suodatettu 10 eri urheilumuotoa ja 49 eri tapahtumaa, sisältäen tietysti paljon samoja lajeja naisten ja miesten erillisinä suorituksina. Pääpaino pelissä on yleisurheilulla, uimalajeilla ja voimistelulla. Höysteenä tarjoillaan suomalaisille tällä hetkellä hyvin kiinnostavaa ammuntaa, jousiammuntaa, painonnostoa, ratapyöräilyä, koskimelontaa, judoa sekä pöytätennistä.

Yleisurheilusta mukana ovat kaikki tärkeimmät lajit pitkänmatkan juoksut sekä kävelyt poislukien ja uintipuolella tarjoillaan lyhyen matkan uinteja eri tyyleillä sekä uimahyppyjä. Myös osallistuvien maiden puolella on tehty rankkaa karsintaa jo ennen kisoja. Kisoihin osallistuvista 204 maasta peliin on mahtunut mukaan vain 32. Mutta huoli pois, Suomi on mukana.

Mikä merkitys näillä luvuilla sitten on? Olympiatunnelmaa on vaikeaa saavuttaa näillä eväillä. Olympialaisten hienous piilee nimenomaan kansainvälisyydessä ja pienien lajien saavuttamassa huomiossa, mikä tapahtuu vain kerran neljässä vuodessa.

Pelkät numerot eivät edes haittaisi, jos paketti olisi tasapainoinen ja laadukas. Näin ei kuitenkaan ole, vaan peliä tehdessä on turhan usein menty sieltä missä aita on matalin ja virheet pistävät ikävästi silmään sekä korvaan. Itse pelattavuudeltaan Beijing 2008 ei ole kehittynyt sitten Track & Fieldin, mikä itsessään ei oikeastaan edes haittaa. Juoksulajeissa rämpytykseen on jo tottunut, uinneissakin sen vielä ymmärtää. Mutta siinä vaiheessa kun ratapyöräilyssä veivaa ohjaimen tattia ympäri 16 kierroksen eli noin neljän minuutin ajan, hiipii mieleen väkisinkin ajatus siitä, että eikö tätä muka voisi paremmin tehdä? Tosiasiassa Beijing 2008 tarjoaa rämpyttämisen lisäksi vaihtoehtoisen etenemistavan tatin heilutuksen kautta, mutta kyseisellä taktiikalla ei selviä alkueriä pidemmälle.
 
Muissa lajeissa urheilijan ohjaaminen tapahtuu joko oikean ajoituksen tai liikkeen oikean suuntaisen suorittamisen perusteella. Lajista riippumatta peli on joka tapauksessa äärimmäisen yksinkertainen ja täten turhan helppo. Vaikeuksia tuovat lähinnä pöytätennis sekä haulikkoammunta, joissa oikea ajoitus on molemmissa alkuun hukassa. Vain voimistelun puolella peli tarjoaa sopivasti vaihtelua eri lajien välillä. Helppouden takia pelissä rikotaan enemmän maailmanennätyksiä kuin käynnissä olevien kisojen uintimatkoilla. Kun keihäs lentää joka heitolla päälle 95 metrin, ja korkeudessa 240 on pelkkää paperia, katoaa ennätysten tuoma hohto nopeasti.

Nollatoleranssi jatkuu

Pienempänä kauneusvirheenä Beijing 2008 on ulkoisesti lähempänä PS2-pelien tasoa kuin moni kilpasisar, eikä laadusta ole kuultu edes äänipuolella. Pohjanoteerauksina lienevät pelin selostajat, joista ensimmäisenä tulivat mieleen SubTV:lläkin pyörineen japanilaisen Iron Chef -kokkiohjelman englanninkieliset selostajat. Sarjaa katsoneet tietävät mistä puhun. Amatöörivirheitä mahtuu myös muualle. Esimerkiksi Suomen kansallislaulun aikana ei tiedä tekisikö mieli itkeä vai nauraa.

Jostain sairaasta syystä pelistä kuitenkin nauttii riittävästi, jotta sen pariin palaa aina ajoittain etenkin kisakuumeen ollessa korkeimmillaan. Ja kuten odottaa saattaa, moninpeli etenkin samalla sohvalla on herkkua. Tämän lisäksi mukaan on saatu myös verkkopeli, joka tuntui testien perusteella toimivan ihan hyvin. Suurimmat ongelmat muodostuvat itse pelaajista, jotka tuntuvat olevan hyvin kärsimättömiä ja saattavat vaihtaa maisemaa vähänkin hitaamman lajin sattuessa mukaan ohjelmaan. Myös ennätyslistat ovat verkossa, mutta listoissa tuntuu olevan enemmän bugeja kuin kultaa Michael Phelpsin kaulassa.

Pelitiloista löytyy lisää Beijing 2008:n positiivisia puolia. Mukana on Sydneyn lisenssipelistä tuttu olympiatila, jossa kilpaillaan läpi olympialaisten karsinnoissa sekä finaaleissa, ja välissä käydään läpi erilaisia vapaaehtoisia haastetiloja. Jopa oman joukkueen kehitys on mukana, kun lajeista ansaittuja pisteitä pääsee käyttämään urheilijoiden eri ominaisuuksien parantamiseen. Lopullinen viimeistely puuttuu myös tästä osiosta. Tapahtumat eivät ole osa suurempaa kokonaisuutta, vaan tärkeintä on selviytyä läpi kisapäivästä. Lajien alkuerissä voi siis huoletta karsiutua ja päästä silti kilpailemaan finaaliin olympiakullasta.

Pelin harjoitustila puolestaan toimii parhaiten omien ennätysten parantamiseen ja erillisessä kilpailutilassa puolestaan voi ottaa osaa erilaisiin lajiyhdistelmiin, esimerkiksi kymmenotteluun. Tältä kantilta katsottuna peli tarjoaa vallan riittävästi sisältöä peli-iltojen täytteeksi varsinkin jos kaveripiiristä löytyy samanhenkistä peliseuraa.

Maitojunalla kotiin

Tämän olympiadin virallisen lisenssipelin sijoittuminen pelimaailmaan on hieman hankala tapaus. Periaatteessa Track & Fieldin parissa kasvaneille peli on lisää samaa ja toimivaksi havaittua rämpytystä kuin ennenkin, vain nettipelillä lisättynä. Ongelma tulee olympiatunnelman puuttumisesta. Seulan läpäisseet lajit ovat liian samanlaisia toisiinsa nähden, ja monta mielenkiintoista tapahtumaa puuttuu kokonaan. Esimerkiksi soutu ja estejuoksu voisivat kertarykäyksellä lisätä lajien suoritustyyleihin tarvittavaa vaihtelevuutta, puhumattakaan esimerkiksi rantalentopallosta tai niinkin erikoisista yrittäjistä kuin purjehduksesta. Joka tapauksessa, kun uintimatkoissa ei ole toisiinsa verrattuna mitään eroa ja pelattavuudeltaan on aivan sama uiko 100 metrin selkäuintia vai juokseeko 400 metriä tasaista, on lajivalikoimaan ja niiden suorittamiseen jatkossa tultava enemmän vaihtelua.

Verkkopuolikin kaipaisi pientä lisäkipinää. Nykyisellään jokainen ottaa osaa yksinään, mutta esimerkiksi joukkuekilpailuiden tuominen mukaan kuvioihin voisi tuoda peliin mukaan toimintapelien klaanimaailmasta tuttua kilpailuhenkisyyttä.

Ei Beijing 2008 täysin surkea esitys ole, mutta paljon parempaankin olisi mahdollisuus, jos kehitystyöhön suhtauduttaisiin tapahtuman ansaitsemalla arvokkuudella. Vaikka toimivaa kaavaa ei pidäkään rikkoa, on aika tunnustaa, milloin sen eväät on syöty loppuun. Toivo elää, että jo Lontoossa 2012 olisi uuden sukupolven urheilupelien aika.