Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Assassin’s Creed: Brotherhood

Ensimmäinen Assassin’s Creed teki vaikutuksen historiallisella todentuntuisuudellaan ja ennen kaikkea mieleenpainuvalla loppuratkaisullaan. Jatko-osa rakensi kunnianhimoiselle pohjalle onnistuneesti sekä tarjosi entistäkin hiotumpaa ja monipuolisempaa tekemistä. Vaikka sarjan kolmas osa julkaistaan vain vuosi edellisen jälkeen, huolta laadun suhteen ei ole, sillä Assassin's Creed: Brotherhood on edeltäjäänsäkin hiotumpi. Harmillisesti aiemmista peleistä tutut puutteet ovat vieläkin läsnä, eikä kaikkia uusia elementtejä ole hiottu huippuunsa.

Rooman vapautus on alkanut

Brotherhood alkaa täsmälleen siitä, mihin Assassin’s Creed II lopetti. Vaikka tapahtumat kerrataankin lyhyesti aluksi, on silti suositeltavaa pelata ensin kaksi aiempaa osaa. Ezio Auditore palaa onnistuneelta Rooman reissultaan Monteriggionin tilalle, mutta kauaa ei iloa kestä. Borgian suvun temppeliherrat hyökkäävät ja Ezio perheineen joutuu pakenemaan Roomaan. Assassiinien veljeskuntaa on vahvistettava, sillä temppeliherrat eivät saa voittaa. Tämän mielenkiintoisemmaksi tarina ei muutu ennen kuin vasta aivan lopussa. Välillä piipahdetaan nykyajassa baarimikko Desmond Milesin saappaissa. Näiden osioiden tuoma vaihtelu on tervetullutta muttei silti kykene kiinnittämään pelaajan mielenkiintoa yhtään enempää.

Parasta Assassin’s Creed -sarjassa ovat aina olleet historialliset henkilöt ja oikeat tapahtumapaikat. Brotherhoodissa maisemilla mehustellaan oikein viimeisen päälle, sillä peliympäristönä Rooma on loistavasti toteutettu. Jos ei vielä ole nähnyt Colosseumia, Augustuksen mausoleumia tai Pantheonia, nyt siihen tarjotaan käypä mahdollisuus virtuaalisesti. Yksityiskohtaisissa paikoissa liikutaan yhdessä monien historiallisten henkilöiden kanssa, mikä saa Ezion edesottamukset tuntumaan entistäkin todellisemmilta. Eniten pelistä saavat irti ne, jotka ovat ennakkoon perehtyneet Rooman alueen historiaan. Brotherhood voi hyvinkin innostaa tutustumaan tarkemmin renessanssiajan Italiaan.

Ohjaus entisellään pienillä parannuksilla

Ohjaus on valitettavasti tai onneksi pitkälti entisellään. Katoilla ja seinillä kiipeileminen on jouhevaa, kunhan ei ole kiire mihinkään. Kontrollit ovat selkeä kompromissi: tasoloikkaa ei ole hiottu aivan huippuunsa, mutta toisaalta taistelukaan ei tunnu niin hyvältä kuin pitäisi. Suurimman osan ajasta Eziolla liikkuminen on ilo, mutta tiukassa kähinässä tulee aina ongelmia. Heppu ei vain toimi niin hyvin kuin pitäisi. Vielä reilusti yli kymmenen pelitunnin jälkeenkin tuli paineltua vääriä nappeja kesken kiivaimman tappelun. Kiipeilyissä ja hypyissä on niissäkin edelleen tutut ongelmansa, sillä joskus kokenut assassiini vain loikkaa ohi kohteestaan. Erityisen paljon tasoloikkavirheitä sattuu silloin, kun olisi kiire päästä johonkin.

Pelintekijöiden on syytä parantaa ohjausta viimeistään Assassin’s Creed 3:een. Nykyisten rajoitusten kanssa oppii elämään, mutta silti on aina erittäin turhauttavaa epäonnistua tehtävässä siksi, etteivät kontrollit taivu toiminnan edellyttämään menoon. Aivan erityisesti toivoisin mahdollisuutta tähdätä vapaasti ampuma-aseilla. Oikean kohteen valitseminen ihmismassasta on miltei mahdotonta nykyisellä lukitusjärjestelmällä.

Aidosti avoin Rooma

Assassin’s Creed -sarjan aiempien pelien riippakivenä on ollut itseään toistava tehtäväsuunnittelu. Brotherhoodin päätarina on jokseenkin tylsä ehkäpä juuri sen vuoksi, että tekijät ovat halunneet antaa tilaa sivutehtäville. Lopputulos tuntuu aidosti avoimen maailman hiekkalaatikkopeliltä, jossa ei tekeminen lopu kesken. Aiemmista osista tutut salamurhamissiot ja varjostustehtävät ovat edelleen läsnä, mutta nyt merkittävä osa peliajasta kuluu Rooman kunnostamiseen. Ensin otetaan alueen hallinta pois Borgian suvulta, minkä jälkeen ostetaan kiinteistöjä ja katsotaan kuinka raha valuu kassaan. Kuvio on lainattu suoraan Saints Row 2:sta ja lopputulos on aivan yhtä koukuttava. Suoritettuja tehtäviä voi nyt myös pelata uudestaan paremman tuloksen toivossa. Jokainen missio on suoritettava aivan tietyllä tavalla, mikäli mielii saada sadan prosentin onnistumistuloksen. Pakollista tällainen hiominen ei onneksi ole mutta tarjoaapahan lisäpäänvaivaa perfektionisteille.

Suurin pelillinen uudistus on mahdollisuus värvätä uusia jäseniä assassiinien veljeskuntaan. Alaisia voi lähettää yksin tai yhdessä ympäri Eurooppaa suorittamaan tehtäviä, joiden seurauksena kandidaattien kokemuspistetasot karttuvat. Apureita voi kutsua luokseen taisteluihin, mutta tarpeellista se ei ole. Oman veljeskunnan rakentaminen ja pyörittäminen on koukuttavaa puuhaa, mutta harmillisesti siitä ei ole ratkaisevaa merkitystä itse tarinassa. Idea on kuitenkin niin onnistunut, että mitä ilmeisimmin Assassin’s Creed 3 hioo alaisten värväämisen huippuunsa.

Komea katsella ja kuunnella

Assassin’s Creed: Brotherhood näyttää ja kuulostaa pitkälti samalta kuin edeltäjänsä. Tämä ei ole huono asia, sillä kakkososa oli upean näköinen peli. Varsinkin maisemat näyttävät poikkeuksellisen komeilta ja rakennukset voi helposti tunnistaa esikuvikseen. Liikeanimaatiot ovat jälleen huippuluokkaa ja vaatteet laskostuvat aidon tuntuisesti. Kasvoanimaatiot olivat sanalla sanoen kaameat Assassin’s Creed II:ssa, mutta nyt on otettu opiksi. Henkilöiden naamat eivät enää näytä yhtä kuolleilta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös ajoittain notkahteleva ruudunpäivitys, liian pitkät latausajat ja ikävän lyhyt piirtoetäisyys. Tällaiset puutteet ovat harmillisia, mutta eivät onnistu pilaamaan onnistunutta kokonaistunnelmaa.
Äänimaailma tuntuu olevan lähes entisellään. Tämä on ymmärrettävää, sillä edellisen osan äännähtelyissä ei ollut mitään vikaa. Aiemmin musiikkiin ei juuri kiinnittänyt huomiota, koska se sulautui niin taitavasti taustalle tunnelmaa tukien. Brotherhoodin lurituksia sen sijaan ei voi olla huomaamatta, koska tiukassa paikassa sävelmät suorastaan hyökkäävät kimppuun.

Erilainen moninpeli vaihtelunhaluisille

Kilpailullinen moninpeli ei varmastikaan tule ensimmäisenä mieleen Assassin's Creedin puutteita pohtiessa. Yllättäen moninpeli on kuitenkin melkoisen onnistunut. Maksimissaan kahdeksalle pelaajalle tarjoillaan erilaisia muunnelmia kissa ja hiiri -leikistä. Pelkällä tappojen keräämisellä ei kuitenkaan voita, sillä saadut palkintopisteet voi moninkertaistaa toimimalla salavihkaisesti. Tästä syystä moninpelin tempo on hidas ja kyttäilevä, mikä sopii loistavasti niille, jotka ovat saaneet tarpeekseen Call of Dutyn kaltaisista refleksiräiskinnöistä. Sinnikäs pelaaminen aukaisee kokemustasoja, joiden ansiosta pääsee käyttämään entistäkin monipuolisempia varusteita. Hiiri koettaa paeta yksinpelistä tutuilla keinoilla eli savupommeilla ja sulautumalla ihmisjoukkojen keskelle. Kissa puolestaan luottaa akrobaattisiin kykyihinsä ja kaiken muun pettäessä ampuma-aseisiin.
Moninpeli on tervetullut tuulahdus ja tarjoaa jotain aidosti erilaista. Harmillisesti mukana menossa on ongelmiakin, joista suurin on työläys päästä pelaamaan. Erilaiset yhteysongelmat vaivaavat matseja tuon tuostakin. Välillä huomaa joutuneensa kavereiden kanssa eri puolille konfliktia, mutta onneksi moninpeli on hauskaa myös tuttuja vastaan pelatessa. Kuoleminen ei useinkaan turhauta samalla tavalla kuin muissa verkkopeleissä, sillä matsia kohden kertyy melko vähän tappoja. Toisekseen yksi onnistunut assassiinitappo vastaa helposti neljää "hakkaa päälle" -rynnistystä. Brotherhoodin moninpelissä sanonta "ei se määrä, vaan se laatu" kirkastuu aivan uudella tavalla.

Onnistunut osa hyvään sarjaan

Ensimmäinen Assassin’s Creed tarjosi kunnianhimoisen pohjan, jota jatko-osa työsti onnistuneesti. Brotherhood hioo sarjan vanhoja ominaisuuksia huippuunsa ja esittelee samalla joukon uusia jekkuja. Aivan napakymppiä ei kaikessa saavuteta, ja parannettavaa riittää vielä Assassin’s Creed 3:a ajatellen. Ubisoftin lippulaivasarja vahvistaa kolmannella pelillä asemiaan aikuisille suunnattujen historiallisten seikkailujen kruununjalokivenä. Täyttä viittä tähteä ei siitä huolimatta voi antaa, sillä tarina ei ole aiempien osien malliin yhtä vangitseva. Myös ohjauksen epätarkkuus aiheuttaa väistämättä turhautumista. Pisteenä iin päällä ovat tekniset notkahdukset varsinkin lyhyessä piirtoetäisyydessä ja moninpelin yhteysongelmissa. Pulmista huolimatta Brotherhood on kuitenkin yksi vuoden 2010 kovimmista peleistä, jota voi suositella lämpimästi kaikille täysi-ikäisille.
Galleria: 

Kommentit

Kontrollien epätarkkuus, hmmh.. Ihmettelen miksi tästä kritisoidaan koko ajan. En mä mihinkään tollasiin ongelmiin oo törmännyt..? Ette vaan osaa pelata... ;)

Loistava peli. Tekemistä riittää moninkertaisesti jo massiiviseen Assassin's Creed II:een verrattuna. Rooma on upean näköinen ja oppiipahan samalla historiallisten rakennusten nimiä ja ulkomuotoja. Omien assassiinien värvääminen ja kouluttaminen on hyvin koukuttavaa. Vaikeatkin tehtävät helpottuu, kun homman voi antaa oman alaisensa suoritettavaksi.

Moninpeli on todella koukuttavaa hupia. Hyvin erilaista vääntöä verrattuna muihin nettipeleihin. Harmillisesti peleihin pääsy kestää tolkuttoman kauan (äskenkin odottelin matchmakingia reilut 20 minuuttia pääsemättä yhteenkään peliin, syynä tosin voi olla myös pelaajien vähyys tänä ajankohtana) ja välillä tulee millon mitäkin virhesanomaa ruudulle. Myös pistoolit ja parhaat suojat omaavat level 50 -pelaajat ärsyttävät... Ja pelimuotoja on vain kolme erilaista...

Mutta kokonaisuudessaan mahtava paketti ja pesee jopa AC II:n lisääntyneen monipuolisuutensa, nettipelinsä ja lähitaistelun uudistamisen myötä...

4.5 / 5 tähteä

Kontrollit ovat epätarkkoja. Mutta se johtuu raskaaaaasta automatisoinnista.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi