Kehitystiimi Crytek lupasi loihtia Crysis 3:sta konsolisukupolven kauneimman tuotoksen. Lupaus myös piti. CryEnginen ruudulle vyöryttämää graafista tykitystä katsellessa unohtaa, että mustan laatikon komponentit kuuluisivat nykymittapuulla kivikaudelle. Mutta mitenkäs se sanonta päältä kauniista kakusta menikään?

Neljä tuntia ja 16 minuuttia on lyhyt aika. Siinä ajassa kuitenkin ehtii käydä läpi koko Crysis 3:n kampanjan, jossa pahat tiedemiehet herättävät muinaisen alienjässikän ja kutsuvat tämän Tellukselle rellestämään. Sanomattakin lienee selvää, että päähenkilö Profeetan tehtäväksi jää laittaa tuholainen kuriin ja nuhteeseen. Samaan soppaan mahtuu myös muodikkaasti brittiaksentilla joriseva kakkosmies, tukku viittauksia sarjan esikoisosaan sekä pelihistorian huonoimpiin ajokkeihin lukeutuva rantakirppu...ellei sekin ole viittaus ensimmäisen Crysiksen tuskastuttavan kömpelöön lentokohtaukseen. Konsolipelaajat tosin armahdettiin leikkaamalla kohtaus pois PS3:n latauspalveluun tulleesta uudisversiosta.

Tähdennettäköön vielä, että tuo reilu neljä tiimaa kului ensimmäiseen läpipeluukertaan vaikeimmalla tasolla, vieläpä puolet keräilyesineistä noukkien. Voi vain kuvitella, miten suuren pettymyksen 70 euroa ennakkotilaukseen upottanut fani joutui kokemaan lopputekstien rullatessa. Puhutaan kuitenkin pelisarjasta, joka nousi maineeseen pitkällä, avoimella ja monipuolisella yksinpelillään. Vaikka kakkososa puserrettiin konsolimuottiin, oli se silti kenttäsuunnittelullaan putkijuoksugenren kermaa. Kolmososa taas häviää edeltäjilleen niin että rytisee, paitsi toki grafiikan saralla.

Superlyhyen kampanjan lisäksi pyyhkeitä viuhuu muualtakin. Liikkuminen tuntuu ilmassa leijumiselta, vihollistekoäly ei löydä laatikon taakse kyykännyttä pelaajaa ja kaiken huipuksi aseet, räiskintäpelien suola, on kopioitu edellisosasta. No hyvä on, paikka paikoin käytettävät alienpyssyt ovat uutta samoin kuin kansikuvan jousi. Uudistukset ovatkin ihan passeleita, mutta yksinpelin kenttäsuunnittelu vie mehut vihujen jallittamisesta. Jotain kehitystiimin järjenjuoksusta kertonee seuraava: viimeisen kentän haastavuus kehkeytyy siitä, että nanopuku on poissa käytöstä suurimman osan aikaa. Siis juuri se superhaarniska, joka on keskeisin Crysiksen muista räiskinnöistä erottava tekijä ja jonka käyttöä on treenattu ykköskentästä lähtien. Töttöröö.

Nettipeli on eri peli

Crysis 3:n moninpelissä homma toimii ilahduttavasti. Kakkososan ärsyttävimmät ongelmat liittyivät matsihakuun sekä nettikoodiin, nyt ne loistavat poissaolollaan. Yksinäiset taistelijat ja peliporukat voivat keskittyä olennaiseen eli suoraan toimintaan. Muutamat uudet pyssyt ja uusiksi vedetyt nanopuvun kehityspalikat korostavat roolitusta: takalinjan tarkka-ampuja voi roiskia äänettömällä jousella vieläpä häivekilpi päällä. Keskimatkaa hallitsevat konekiväärit, joiden käyttäjä selviää herättämästään huomiosta vain panssarikilven kera. Lähitaisteluun spurttaavat rynnäkkömiehet ottanevat mukaansa Feline X3:akin tehokkaamman Typhoon-konetuliaseen, joka häviää ”puukkotappelussa” ainoastaan haulikoille. Uusia perusaseita on kieltämättä vähänlaisesti, mutta kentistä poimittavat alientykit antavat kaivatun lisämausteen.

Pelimuotoja piisaa moneen makuun. Kaikki perinteiset moodit lipunryöstöstä aluehallintaan ja tappomatseihin löytyvät pelilistoilta. Viimeiseksi mainitusta tarjotaan myös hardcore-muunnokset sekä nanopuvuttomat muodot. Nettipeliennakoissakin makusteltu Hunter-moodi olisi kaivannut valikoituja nettipelikarttoja kiertoon, sillä useimmilla Crysiksen areenoilla tavallisille kuolevaisille ei jää minkäännäköistä turvapaikkaa. Tällöin näkymättömyyden suojista iskevien metsästäjien työ on helpompaa kuin ämpäristä kalastaminen. Jokerina pakassa pelilistoilla pyörii viikoittain vaihtuva Kehittäjien Valinta -pelitila, joka toimii kevytmielisenä vaihtoehtona kokemuspisteitä hamuaville. Julkaisuviikolla räiskittiin kerrasta tappavilla revolvereilla ilman nanopukua, ja jatkoa seuraa.

Crysis 3 ei ole turhaan saanut pilkkanimeä Crysis 2.5. Moninpelin uudistukset ovat itsessään varsin maltillisia mutta onneksi sitäkin osuvampia. Karttasuunnittelu, asetasapaino, kaikki sanalla sanoen toimii – loppu on kiinni omista mieltymyksistä. Yksinpelistä taas on vaikea löytää edes kuuluisaa hopeareunusta, paitsi jos sen perusteella jaettaisiin ”vuoden toiseksi pahin pettymys” -palkintoja.