Electronic Artsin äijäilyräiskintä on ehtinyt kolmanteen osaansa. Sarja on jokaisessa pelissä etsinyt omaa paikkaansa sitä vielä toistaiseksi löytämättä. The Devil’s Cartel onnistuu kaikilla osa-alueillaan paremmin kuin edeltäjänsä, mutta liian hitaasti käynnistyvä tarina on pelin pahin kompastuskivi. Toiminta itsessään on erittäin sujuvaa ja pysyy alati liikkuvana tuhoutuvien ympäristöjen ansiosta. Mukavaa kertakäyttöviihdettä, ei sen enempää.

Army of Two’n lähtökohtaisena ajatuksena on ollut yhteistyötä painottava peli, jossa käsitellään palkkasotilaiden kohtaamia tilanteita modernilla otteella. Parin osan verran kokeiltiin kieli poskessa tehtyä meininkiä, joka olisi ehkä sittenkin hyötynyt vakavasta, jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta, kerronnasta. The Devil’s Cartel saavuttaa tässä suhteessa hyvän tasapainon. Itse tarina on vakava ja amerikkalaiselle yleisölle ehkä ajankohtainenkin, mutta hurtti huumori on edelleen läsnä. Tästä pitää huolen terävä dialogi, joka taukoaa vasta lopputekstien rullatessa. Siihen ne kerronnalliset plussat loppuvatkin. Pelin kestosta ehkä neljä viidesosaa mennään lineaarisesti varsin yhdentekevän tehtävän ajamana. Vasta aivan lopussa tarina muuttuu samalla kertaa sekä henkilökohtaiseksi että kiinnostavaksi. Osaksi tämä johtuu siitä, että päähenkilöille alkaa hiljalleen muodostua persoonallisuutta maskien ja koodinimien taakse. Toisaalta taas käsillä oleva tehtävä muuttaa luonnettaan siten, että palkkasotilaiden tavallisesta päivästä muodostuu miesten keskinäinen välienselvittely. Lopussa olo on tyytyväinen, mutta pelaajan mielenkiinto pitäisi pystyä pitämään yllä koko tarinan ajan eikä vain viimeisen 90 minuutin huipennuksen verran.

Räiskintä on sujuvaa kolmannen persoonan suojasta suojaan -toimintaa. Tuntuman oppimiseen menee kuitenkin hetki, koska liikkuminen ei ole yhtä intuitiivista kuin lajityypin melkein yksin luoneessa Gears of Warissa. Taisteluissa voi kantaa yhtä aikaa kolmea asetta, joista jokainen on kenttien välissä tuunattavissa. Erilaisia osia riittää, ja yleensä se itselle sopivin yhdistelmä löytyy kokeilemalla. Pelihahmon varusteita voi myös muokata, joskin muutokset ovat vain kosmeettisia. Tappojen kerääminen kartuttaa overkill-mittaria, joka käynnistetään napin painalluksella. Tällöin pelaaja on hetkellisesti kuolematon eivätkä ammukset lopu kesken. Tiukoissa paikoissa ja korkeammilla vaikeustasoilla overkillin oikea-aikainen ajoitus on usein avain voittoon.

Army of Two on aina ollut voimakkaasti kahden pelaajan yhteistyötä painottava pelisarja, ja se panostus näkyy edelleen. Yleensä kyse on vain ammu sinä minä koukkaan -kuviosta, mutta ilahduttavan usein tehtävä edellyttää aivan erilaisien roolien omaksumista. Toinen esimerkiksi jää suojaamaan kohdetta taistelijaparin viittoessa pelastushelikopterille laskeutumispaikkaa. Pelikokemus on tällöin hyvinkin erilainen riippuen siitä, kumman tehtävän on valinnut. Toiminnan luonnetta muuttaa paljon tuhoutuva ympäristö. Battlefieldistä tutun Frostbite 2 -moottorin ansiosta kestävinkin suoja rapautuu lopulta tulituksessa. Tämän vuoksi aggressiivinen pelitapa on usein välttämättömyys, koska taka-alalle käkkimään jäänyt huomaa pian olevansa kokonaan suojatta.

Kolmas Army of Two on kautta linja todella komeaa katsottavaa. Lineaarinen rakenne yhdistettynä nykyteknologian osaamiseen on mahdollistanut kohtuullisen laajat ja ennen kaikkea yksityiskohtaiset ympäristöt. Nurkkia nuohoaisi mielellään, mutta jostain syystä mitään kerättävää lisätavaraa ei ole. Tämä jos mikä on hukattu tilaisuus. Lisämateriaali olisi innostanut pelaajia tutkimaan huolellisesti luotua pelimaailmaa, ja samalla ääni- tai tekstitiedostot olisivat auttaneet tekemään henkilöistä mielenkiintoisempia. Värimaailma on aiheesta johtuen kellertävän ruskea, mutta onneksi erilaiset mainostaulut ja kaupunkimaisemat monipuolistavat yleisilmettä. Äänimaailma on kelvollista, joskaan ei millään tavalla erityisen loistavaa. Parasta on - kuten jo tuli mainittua - päähenkilöiden keskinäinen sanailu, jonka briljanttisuus kirkastuu vasta pelin edetessä.

Mukana ei ole minkäänlaista kilpailullista moninpeliä, mutta kattava kaverihaku tekee peliseuran löytämisen helpoksi. Kerran läpäistyihin tehtäviin voi palata lisähaasteiden parissa, mikä ei kuitenkaan innosta kuin kaikkein kovimpia faneja. Kokonaisuutena Army of Two: The Devil’s Cartel on ehdottomasti sarjan onnistunein osa, muttei missään tapauksessa vailla puutteita. Mitäänsanomattomana alkava tarina palkitsee pelaajansa liian myöhään. Toiminta ei ole vieläkään niin sujuvaa kuin pitäisi, joskin tuhoutuvat ympäristöt monipuolistavat monotonista räiskettä kiitettävästi.