Läpi kylmän maan

Sivultapäin kuvattu toiminta on jaettu kahteen osioon: Asemilla sekä lähiympäristössä samoiluun ja junalla taitettaviin välietappeihin. Molemmat aktiviteetit pitävät sisällään omat haasteensa.

Jokaiselle asemalle on kätketty koodi, jolla juna saadaan liikkeelle kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa. Lisäksi asemilta löytyy hädänalaisia ihmisiä sekä resursseja matkaa varten. Eikä tietenkään sovi unohtaa zombimaisia olioita, jotka käyvät armotta hyvää tarkoittavan junankuljettajan kimppuun.

Asemien välilläkään ei jäädä toimettomaksi, sillä kuljettajan on pidettävä huoli junan toiminnasta. Käytännössä tämä tarkoittaa yksinkertaista nappien painelua ilmastointilaitteen tai jonkin muun koneen kohdalla tilanteen tasapainottamiseksi. Jokaisella etapilla jokin laite reistaa, minkä voi havaita sinkoilevista kipinöistä.

Junailun ohessa pientä huolta aiheuttavat matkustajien tarpeet. Heitä pitää tietysti ruokkia, minkä lisäksi vuotavat haavat täytyy hoitaa. Ehjänä perille päässeet matkaajat korvaavat vaivannäön rahalla, jolla voi ostaa ammuksia sekä muita tarvikkeita tietyiltä asemilta.

thefinalstation1.jpg

Päiväni murmelina

The Final Stationin ongelmaksi muodostuu toisto. Puutuminen iskee jo parin tunnin jälkeen. Junan kuljettaminen on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta liiankin yksinkertainen toteutus tappaa hyvän idean. Asemat puolestaan ovat toinen toistaan tylsempiä huoneista ja tikkaista koostuvia kokonaisuuksia, joita ei juurikaan kiinnosta tutkia enempää kuin on tarve. Aseita ja vihollisiakin on vain muutama tyyppiä eikä vaikeasti seurattava juoni riitä pitämään mielenkiitoa yllä. Mielenkiintoisen oloinen tarina koostuu vain parista keskustelusta sekä muutamasta ympäristöihin ripotelluista tekstinpätkistä. On suuri mahdollisuus, että jutun punainen lanka jää tajuamatta.

Tunnelma ja graafinen ilme miellyttävät hetkittäin, mutta siihen The Final Stationin anti jääkin. Uudelleenpeluuarvoa ei ole ja reilun neljän tunnin läpipeluun jälkeen päällimmäiseksi jää ontto tunne.