Burnout Paradise Ultimate Box

Burnout-kaahailurällästelysarjan viides osa Burnout Paradise julkaistiin vuoden 2008 alkupuolella, ja mahdollisuus tarttua kyseiseen peliin tuli PSN:n tarjouksen myötä, sillä peliä saa pelata niin kauan kun vain PSN Plus -maksutilaus on voimassa. Eli nyt vain kipin kapin kaikki hakemaan ja ihmettelemään.

Sen GnR-biisin nimi

Etenkin nykyisen pelisukupolven tuoma hiekkalaatikko-ajatus on tuotu nyt myös autopelien maailmaan. Kaahailu suoritetaan autoilijoiden paratiisissa, eli Paradise Cityssä. Kaupungin nimen vuoksi tai takia, en tiedä kumpi on enemmän oikein, on toki Criterion Games toki tuonut pelin alkajaisbiisiksi asiaan kuuluvasti Gunnareiden Paradise Cityn. Hieno ja letkeä biisi, joka tuo pelaajan sopivassa tunnelmassa kohti romuttamoa ja ensimmäistä autoa.

Alkuun ei pelaajalle ole tarjolla kuin muutama ulkonäöllisesti parhaat päivät nähnyttä kärryä. Tosin autot ovat sinällään vielä jopa loppupelinkin aikana varsin siedettäviä kiesejä, sillä suurin osa pelin edetessä avautuvista kärryistä ei ulkonäköä lukuunottamatta mitään elämää suurempaa tarjoa. Yleisesti itse emopeli tarjoaa kärryjä yli seisemänkymmentä, mutta näistäkin tosin jokaista autoa löytyy kaksin kappalein. Eli siis todellisuudessa pelissä on muutamakymmentä erilaista menopeliä, joista kuitenkin löytyy kaikenlaisille pelaajille jotain. Autot voidaan jakaa stuntti-, muskeli- sekä nopeuskärryihin. Suurin ero näissä liittyy kerääntyvän boost-mittarin käyttöön. Stunttiautot lataavat mittaria muita nopeammin hyppyreistä hyppiessä ja muskelikärryt laittaessa kilpakumppaneita teho-osastolle. Todelliset kilpurit eivät saa turboansa muita nopeammin, mutta turboa käyttäessä väärällä kaistalla ajamisesta, autojen ohittamisesta vierivierestä tai tarpeeksi driftatessa turbo käynnistyy suoraan uudelleen, jolloin hyvä kuljettaja voidaan palkita useammalla pikapyrähdyksellä tarjoten todellista vauhdin tuntua.

Turbo on se, joka erottaa miehet tosimiehistä ja Audi-kuskit mopoautoilijoista. Vaikka pelin tarjoamiin tietoikkunoihin ei nopeusmittari kuulukkaan, niin on helppoa arvata, että vauhti on perusajossakin jossain törkeän ja todella törkeän välimaastossa. Boostin räjähtäessä pakoputkista vauhti sen kuin kiihtyy, jolloin muutenkin hieman epätarkasta ja muovisesta ohjauksesta tulee todellista arpapeliä. Näkymättömien mittareiden huutaessa hoosiannaa ja äiti Teresaa ei pelaajan auta kuin pitää kieli keskellä suuta ja toivoa, ettei kulman takaa Arvi Arjentallaaja tai muu sunnuntaisuhari täräytä eteen. Huippunopeuksissa ajamista ei myöskään helpota se, että kamerakulma on automaattisesti turhan matalalla. Toki toisella tatilla voi tätä säätää, mutta järin helpoksi ei mene, kun pitäisi samalla pitää sekä kaasu- että boost-näppäintä pohjassa, sekä tietysti vatkata sitä toista tattia tiellä pysyäkseen.

Sisko saa jäädä, sillä (moottori)tie on kuuma

Pelin mekanismiin pieni epätarkkuus sopii kuitenkin hyvin, sillä kolaroinnista ei pelaajaa rangaista juuri lainkaan. Hetken joutuu katselemaan hidastettua filmiä, jossa auto pomppii joonapuhakka-tyyliin kuutoisvoltteja eri suuntaan, mutta sen jälkeen kolarinjälkeinen elämä palauttaakin kärryn takaisin tielle kohti seuraavaa kolaria, vieläpä ainakin periaatteessa nokka kohti maalia. Tosin turhan usein nokka näyttikin johonkin aivan väärään suuntaan, vaikka tarjottu suunta linnuntietä pitkin olisikin kenties nopein.

Hiekkalaatikko-maailmaan kuuluu vahvasti tekemisen vapaus, mikäli siis haluaa mitään tehdäkään. Sopivan kokoista muailmaa saa ajella täysin rauhassa, jolloin risteyksissä käydessä yleensä mukaan tarttuu kyseistä tienhaarasta alkava uusi tehtävä. Näitä tehtäviä ei kuitenkaan saa karttaan, mikäli samasta paikasta ajaa kesken toisen tehtävän, joten alkuihailun yhteydessä pieni kulttuurikierros on syytä tehdä. Tehtävien lisäksi komeasta ja aurinkoisesta kaupungista ei muuta todellista nähtävää löydykään, jollei sitten halua keräillä super jump -hyppyreitä, mainostauluja, tiekohtaisia ennätyksiä tai rikottavia aitoja. Tosin tiekohtaisia ennätyksiä lukuunottamatta kaikki muut tarttuu kyllä mukaan itse haasteitakin ajaessa. Lisäksi Burnoutin tavaramerkkinäkin pidettävä kolariketju on Paradisessa aloitettavissa missä tahansa. Itse tosin kyllästyin mokomaan jo toisella yrityskerralla, sillä siinä ei pelillisesti ole yhtään mitään järkeä. Mutta jos yleinen nollat taulussa tehtävä liikennetuhon tekeminen miellyttää, niin mikäs siinä.

Pelin ydin on kuitenkin 120 erilaista tehtävää. Tehtävät on jaettu luokkiin, joita ovat perinteinen kilvanajo, stunttikisa, törmäilykisa, merkitty mies sekä autoihin sidotut nopeusajot. Kahta ensimmäistä tuskin tarvitsee kenellekään sen enempää selittää, jälkimmäisiä ehkä vähän enemmän. Loogisesti viimeisestä aloittaen jokaiselle autolle löytyy oma tehtävä, jossa on päästävä paikasta A paikkaan B alle tietyn ajan ennalta määrätyllä autolla. Merkityssä miehessä pelaaja yrittää päästä paikasta C paikkaan D tekoälyjen pyrkiessä tuhoamaan kärryn lopullisesti, ja törmäilykisa taas on älyttömyyksissään ehdottomasti pelin parasta antia: kahden minuutin stintissä yritetään tuhota autoja niin paljon kuin ehditään, tai kunnes oma auto on tuhoutunut riittävän monesti. Etenkin kilvanajon sekä merkityn miehen tehtäviä tosin nakertaa aika ronskisti pelin toteutus, sillä vaikka kisat alkavatkin aina eri risteyksistä, niin päätepisteitä on kuusi erilaista. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että sitä samaa tietä sitten päristellään kerta toisensa jälkeen, jolloin toiston maku on ilmeinen. Jospa vain kisatkin voisivat päättyä eri risteyksiin...

Tehtävien suorittamisen motivoimiseksi pelaaja aloittaa Luuseri-kortilla, josta tie on vain ylöspäin. Jo muutamilla voitoilla tie vie D-kortille, josta aakkosittain edetään A-kortin omistamisen kautta kuninkaallisen Burnout-kortin luo. Todellisille latvaloille ja hirvosille on vielä Burnout Elite -korttikin, jonka saa jokaikisen tehtävän suorittamalla.

Nettiin

Pelin parhaiten toteutettua osiota on offline- ja online-pelimuotojen erinomainen yhdistäminen. Vain paria näppäintä painamalla peli jatkuu, mutta yhtäkkiä ollaankin verkon puolella pelaamassa. Muutamia yhteysongelmia lukuunottamatta peli toimi teknisesti todella mallikkaasti. Ja vaikka pelin isäntä kesken kaiken lähtisikin, niin peli vain ilmoittaa sen ruudussa ja peli jatkuu välittömästi offlinessa.

Tosin valitettavasti on todettava, että jollei tutulla tai ennakkoon järjestetyllä kaveriporukalla pelata, niin hyvin suurella todennäköisyydellä verkkopeli on täynnä... Noh, sanotaan nyt vaikka siten, että ei nyt ainakaan niitä E10:llä päästeleviä kärryjä. Audiochattiin paloi käämit viiden minuutin jälkeen, kun vielä kolmannellakin serverillä löytyi niitä epäselvästi mongertavia huutelijoita. Ja tietysti pelin mahdollistamasta yhteistyöstä ei ole tietoakaan, sillä Kfin-porukan ulkopuolisen porukan kanssa pelattujen muutaman tunnin aikana aloitettiin tasan yksi kilpailu, jonka aloittaja toki lähti serveriltä kesken ensimmäisen kisan puolivälin, sekä yksi haastetehtävä. Haasteita on erilaista ja erisorttista riippuen mukana olevien pelaajien määrästä. Yleensä ne tarjoavat jonkinlaisen pienen haasteen, kun vaikkapa yhteisen driftausmäärän muutaman minuutin aikana tai ehtimisen koko porukalla pisteeseen E. Toimivalla porukalla niiden suorittaminen oli todella hauskaa, mutta taas diesel-moottoriturpien kanssa ei niinkään. Koko ajan löytyy vähintään yksi, yleensä useampi taulapää joille yhteistyöpeli ei ole se juttu. Tyylinsä kullakin toki.

Nasta lautaan

Tekoäly toimii autopeliksi todella hyvin, sillä kuminauhatekoälyä on juuri sen verran, ettei sitä meinaa huomata jollei erikseen kiinnitä huomiota. Jos todella törttöilee ja väärille reiteille eksyy, niin kone ei armoa tunne, mutta taas tiukat kamppailut usein päättyvät vastustajan törmäykseen vastaantulijoiden kanssa. Alkua kohti peli on hieman turhan helppo, mutta etenkin Burnout-kortin saavuttamiseen saa paiskia töitä jo tosissaan, eikä risteyksistä enää kannata väärään suuntaan kääntyä. Pelin kartta-apumekanismi ansaitsee sekin kehuja, sillä se on pienenä ja huomaamattomana silti pelaajan paras kaveri tiukoissa kilpailuissa vilkuttaen ruudun ylälaidassa sen tien nimeä jolle halutaan. Noin vartin totuttautumisen jälkeen siihen luotti jo kuin muuriin.

Latauspalvelu tarjoaa lisäksi ilmaiseksi lisää online-mahdollisuuksia sekä moottoripyörät. Prätkät sinällään tarjoavat offline-pelattavaa vähän alle viideksi tunniksi jos kaikki 38 tehtävää sekä tiekohtaiset ennätykset haluaa tehdä, sekä sitten online-puolelle vielä muutamia kymmeniä uusia haasteita. Pyörät ovat arvatenkin kosketustilanteissa autoja heikompia ja boostia ei löydy, mutta nopeutta ja ketteryyttä sitäkin enemmän. Lisäksi pyörän päälle saa naishahmon, mistä plussaa. Muihin maksullisiin en perhehtynyt, joten niistä en voi mitään sanoa.

Kokonaisuutena Burnout Paradise on viihdyttävä ja rento ajopeli, jonka muutamat pienet toteutukselliset aivopierut eivät onnistu pelinautintoa syömään. Vauhdin ollessa tuhannessa ja väännön sijoituksista ollessa kirjaimellisesti kylki kylkeä vasten fiilis on korkealla, ja viimeisillä metreillä parkissa oleviin autoihin törmääminen todella harmittaa. Silti siellä refleksipohjaisen pelimekanismin takana piilossa on se taitopelaajan palkitseva meninki, joka sopivassa suhteessa riskejä ottavalle sekä oikoreittinsä tuntevalle kyllä moninpelissä antaa mahdollisuuden näyttää kilpakumppaneille kuka määrää ja kuka kerää jarrulevynsä ja pakoputkensa hietikon puolelta.

Kirjaudu kommentoidaksesi