L.A. Noire

L.A. Noire

Puolivuosikymmentä sitten ilmoitettu, ja siitä lähtien Rockstarin pohjattoman lompakon nollakohtaa etsimässä ollut L.A. Noire on vihdoinkin täällä. Mutta onko huippunsa hiottu MotionScan-kasvoanimaatiotekniikka ollut hintansa väärti, vai hukutaanko hyvien yritysten, mutta huonojen toteutusten valtaisaan suohon?

Tein työtä jolla oli tarkoitus. Nyt olen CSI-kyttä.

Pelin tarina kertoo sotakeikalta Japanista palanneen sotasankari Cole Phelpsin tarinan. Toisin kuin Suomen intti, tuo visiitti on tarjonnut jotain todellista muisteltavaa, joita flashbackeina saamme seurata tehtävien välissä. Alkuun hienolta näyttävät muistelot vaikuttavat irrallisilta lisätäytteeltä, samoin kuin sanomalehdistä löytyvä kolmas yhtä aikaa kuljetettava tarinakin, mutta yllättävää kyllä kaikki risteytyvät päätarinan kanssa. Päätarinassa liikutaan Phelpsin ja tämän alati vaihtelevan partnerin kanssa osastolta toiselle pääasiassa kuolintapauksia tutkimassa. Ja niissä riittääkin tutkittavaa hivenen yli kahdenkymmenen tehtävän edestä.

Tehtävien rakenne toistaa samaa kaavaa läpi pelin. Asemalta lähdetään rikospaikalle, jossa tilanneselostuksen lisäksi etsitään parit todisteet, jonka jälkeen alkaa kuulustelumaratooni. Todisteiden etsintä ei valitettavasti ole ollenkaan niin hauskaa, kuin mitä edustamamme CSI-sukupolvi voisi toivoa. Aloitus- ja vaikeusastekynnystä helpottaakseen Team Bondi on laittanut padin tärisemään aina kun ollaan koskettamisen mahdollistavassa tilanteessa. Tokikaan kaikki hiplailtavat esineet eivät ole todisteita, mutta valitettavasti turhia esineitä on noin suunnilleen viisi erilaista, joten oleellisia todisteita tutkiessa pääosa ajasta menee. Jottei pelaaja vahingossakaan viettäisi yli kolmea sekuntia turhan esineen äärellä, Cole kyllä kertoo välittömästi esineen turhuudesta. Kappas, turhaan kuvittelin porkkanan ratkaisevan suuren sarjamurhaaja-keissin. Viimeisinä apukeinoina etsiväystävämme muistivihko yliviivaa tapahtumapaikan vasta kun sieltä on kaikki todisteet ja haastattelut tehty, joten todisteiden etsiminen ei ihan mahdotonta ole. Ja osaapa partnerikin apua kysyessä vinkata oikeaan suuntaan...

Muistivihko kuulosti alunalkajaan vähän liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se lopulta olikin. Turhan hitaan käyttöliittymän taakse on piilotettu henkilöt, löydetyt todisteet sekä oleelliset tapahtumapaikat. Ainakaan itse en ensimmäistä kokeilukertaa lukuunottamatta kokenut keissin hahmokööri-osiota hyödylliseksi. Mutta toki jos pelaa peliä lyhyissä erissä epäsäännöllisesti, niin siitä voi hyötyä olla. Kädestä pitelevään pelimekanismiin ei vapaasti käytettävä muistikirja olisi sopinutkaan, mutta silti omien muistiinpanojen tekeminen olisi kyllä kiihottanut omaa mielikuvitustani vähemmän pervolla tavalla.

Minulla mitään tellejä ole

Kuulustelutilanteet ovat pelin salaatti, mediumina tarjoiltava sisäfilepihvi hyvän punaviinin kera, sekä jälkkärinä maiskuteltava juustokakku. Simppeli mekanismi perustuu kuulusteltavan kommenttiin, jota joko uskotaan, epäillään tai syytetään todisteita esittelemällä häränkakaksi. Päätelmät eivät suurimmaksi osaksi vaadi ydinfysiikan taitamista, mutta muutama kiperämpikin on mukaan mahtunut. Näissäkään ei kuitenkaan kannata sormea suuta pidemmälle laittaa, sillä intuitio-pisteet tarjoavat mahdollisuuden Haluatko miljonääriksi -ohjelman tavoin joko poistaa vääriä vastauksia, tai sitten kilauttaa yhteisölle. Jälkimmäinen tosin ei välttämättä aina ole niin hyvä kuin epätiedon vallassa oleva mestarietsivä voisi toivoa, sillä eräässäkin tehtävässä kansa osoitti typeryytensä tarjoamalla enemmistön mielipiteellä vääriä vastauksia. Tosin ei siitä Tapania voi syyttää, jos ei itsekään saa pulmaa ratkaistua.

Ristiriitoja etsiessä on syytä lausahduksia enemmän tarttua haastateltavan elehtimiseen. Eri haastateltavilla on erilaisia tiedostamattomia tapoja elehtiä eri tilanteissa. Rehellisyyden perikuva katsoo suoraan silmiin, valehtelevalla suurrikollisella taas saattaa aataminomena heittää kuperkeikkaa tai katse ihailla seinien ja kattojen rajapintoja. Lievänä helpotuksena tämä härväämien jatkuu juhannukseen asti, joten englannin murteen kääntämiseen voi keskittyä ihan rauhassa. Juuri nämä pienet eleet kertovat tuoreen kasvoanimaatiolaitteen tarpeellisuuden. Vaikka hahmojen mallinnus ei loppupeleissä kuitenkaan tajuntaa räjäyttävää ole, niin kasvojen pienien eleiden mallintaminen uskottavan näköisesti on tässä pelissä kuitenkin pakollista. Ja hyvinhän se teknisesti toimii. L.A. Noiren kasvoanimaatiot ja niiden elehdintä tulevat olemaan se taso, mitä kilpakumppanit tulevat peligenrestä riippumatta tulevaisuudessa havittelemaan.

Kun hyvä-paha -akseli loppui kesken...

Lähes jokaikinen pelin hahmo on mallinnettu eri näyttelijän pohjalta, ja se näkyy. Hahmot ovat eläväisiä ja jopa uskottavia. Enimmäkseen. Valitettavasti Team 007i:n näyttelijöiden valitsijat tekivät yhden kriittisen virheen. Kertahan ei muuten haittaisi, mutta kun kyseessä on päähenkilö Cole Phelps. Sen lisäksi, että hahmo on kirjoitettu paaviakin pyhemmäksi ja oikeamieliseksi henkilöksi, sortuu tämän näyttelijä enemmän kuin kertaalleen todella typerän näköiseen ylinäyttelemiseen. Useamman kerran teki mieli haudata silmät käsien taakse piiloon, kun mahdollisesti Kinect-peliä tekemässä olevan uimarin kaima heiluttelee sormia tai nyrkkiä sillä tasolla, että Salkkarienkin teininäyttelijät vaikuttavat Oscar-kandidaateilta.

Muista hahmoista sen sijaan ei sen sijaan moittimista löydy. Todellinen etsivä-uran neljästä partnerista kolme jätti itsensä muistikuviin. Eikoismaininta Roy Earlesta, joka toi läpi tarinan ainakin itselleni mieleen Grand Theft Auto: Vice Cityn Lance Vancen. Ja sehän ei ole moite. Ja taistelutoveri Jack Kelso muistutti kovasti 24-sarjan kolmannen kauden Chasea, mikä sekään ei miinus ole. Ei tosin tainnut kuitenkaan olla.

Ei se koko vaan miten sitä käyttää

Pelin 40-luvun henkeen sopivaksi luotu kaupunkin on kaunis kuin sika pienenä. Kaupunki on eläväinen, tarkasti mallinnettu ja iso. Valitettavasti liian iso. Vaikka partnerin voikin laittaa ratin taakse, jolloin siirrytään mahdollisten dialogin vaihdon jälkeen suoraan valittuun paikkaan, niin kaupungille pieni tiivistäminen olisi tehnyt poikaa. Nyt alue on niin laaja, ettei suurimmaksi osaksi paikoilla ole minkäänlaista merkitystä. Pelkääjän paikalle istumisessa on kuitenkin miinus puolensa. Suurimpana katastrofina tietysti mailimäärä-trophyn saamisen hidastuminen, mutta myös tarjolla olevat sivutehtävät, eli Street caset jää saamatta. Tosin katukeissit eivät pelillisesti muun pelin tasolla ole. Nämä myymälävarkaat tai pihtaamiseen kyllästyneet seksinnälkäiset alfaurokset joko juostaan kiinni ja annetaan rautaisannos lopun elämän osalta kerralla, tai sitten ajetaan kiikkerällä ohjattavuudella varustetussa autossa kiltisi perässä rallireittejä, kunnes scriptaus saa pakolaiset törmäämään rekan kylkeen pidätystä odottamaan. Muuta tehtävää kaupungista ei nähtävyyksien bongaamisen, filmirullien keräämisen ja autokavalkaadiin perehtymisen ohella ole. Pienenä ihmettelyn aiheena täytyy myös kysyä, että minkähän takia kaikki ihmiset ovat jättäneet autoon avaimet parkkeerauksen jälkeen. Liikkeestä poliisikäyttöön napattavat autot vielä ymmärrän, mutta pysäytettyjen suhteen on vähän nihkeämpää.

Kokonaisuutena L.A. Noire on hivenen ristiriitainen tapaus. Tavallaan siinä on kaikki tehty viimeisen päälle. Graafinen suunnittelu skulaa, peli tarjoaa uusia pelillisiä kikkoja, 40-luvun maailma on kaunis kuin mikä, sekä tarina on hölmöhköä ja peli-idealtaan täysin irrallista kliimaksia lukuunottamatta ihan menevä. Silti toisto, Cole Phelps, huono ajettavuus, toisto, tyhjä kulissikaupunki sekä liiallinen kädestäpitely saavat mittaria palaamaan takaisin kaakosta vähintään koillisen hujakoille asti.

Kirjaudu kommentoidaksesi