Shadows of the Damned

Silmämunilla syötettäviä demonivauvoja? Pimeyttä ulostava paholaisheppa? Pahuudelta suojeleva kala kuivalla maalla? Suda51'nä tunnettu kehittäjä on niittänyt kulttimainetta jo ennestään perijapanilaisella pähkähulluudellaan mm. Killer7 ja No More Heroes titteleiden myötä, mutta Resident Evil 4 ohjaaja Shinji Mikamin kanssa työstetty Shadows of the Damned kauhukomedia voipi olla miehen kiitosta keräävin tuotos niin pelillisesti kuin maailmaltaankin. Auringon maan kauhistuttavaan dream teamiin lyöttäytyy vielä Silent Hill -sarjan äänimaailmoittajana tunnettu Akira Yamaoka, joka nivoo musiikillaan yhteen eri tekijöiden näkemykset pelimaailmasta ja sen hallinnasta. Lopputulos on juurikin sellainen mitä tällä kaavalla voi odottaa, niin hyvässä kuin pahassa.

Erikoista alkutilannetta tai pahemmin mitään muitakaan pelin outouksia ei pahemmin selitellä. Alamaailman perkeleet nappaavat demonimetsästäjä Garcian naisen riepoteltavakseen Helvetin syövereihin ja tosiäjjänä Garcia lähtee lahtausretkelle tequila-pullo kädessä ja Jorma ojossa. Jormalla viitataan tällä kertaa mukana pörräävään sidekick-pääkallo Johnsoniin, Alamaailmasta karanneeseen demoniin, jolla on kyky muuntautua erilaisiksi aseiksi tai tarvittaessa vaikka moottoripyöräksi. Asearsenaaliin kuuluu mm. Big Boneriksi nimetty tykki, joten alapääviittaukset pitkin peliä eivät todellakaan ole tahattomia. Typerinkään huumori ei kuitenkaan pahemmin aiheuta Duke Nukem Foreverin kaltaista myötähäpeää, sillä kikkelivitsejä tasoitellaan ajoittain hersyväksikin äityvällä dialogilla päähahmojen välillä sekä lukuisilla viittauksilla erinäisiin kauhukliseisiin ja -elokuviin. Löytyypä pelistä myös sivuttain vieriviä shmup-kenttiä, jotka vain alleviivaavat pelin huoletonta absurdiutta ja hassuttelua. Peliä onkin helppo verrata vaikkapa Evil Dead 2'seen, jossa komedia ja pakokauhuiset kauhukohtaukset yhdistyvät erinomaisesti. Lieneekö yllätyskään, että yksin pelin kohtauksista on suora tribuutti Sam Raimin sarjalle.

Jos pelin tyylistä nauttiminen vaatii jo tietynlaista asennoitumista ja mieltymyksiä pop-kulttuuriin, on pelimekaniikka itsessäänkin totuttelukysymys. Garcia ohjautuu yhtä kankeasti kuin Leon aikanaan Resident Evil 4'ssä, joka synnyttikin olan takaa kuvattujen toimintapelien aallon. Kuten ensimmäisissä Silent Hill'ssä ja Resident Evil'ssä aikanaan, ohjauksen kömpelyys voidaan tulkita pakokauhua ja pelkotilanteita lisäävänä elementtinä. Aikanaan innovatiivinen ohjaustapa on selvästi ajastaan jäljessä ja onkin täysin riippuvaista omasta pelihistoriasta kuinka ohjauksen kankeuteen totuttautuu. Uusille pelaajille hidas ja hieman epätarkka tähtäys tuottaa varmasti ongelmia, kun taas edellä mainittujen pelien kanssa kasvaneilla kontrollit löytyvät automaattisesti selkärangasta. Leonin tapaan myös Garcia pystyy päivittämään aseitaan ja ostamaan lisää tykötarpeita ajoittain vastaan tulevalta merkantilta, mikä on sekin toteutettu vanhalla kaavalla. Shadows of the Damned on selvästi niin monella tapaa fanituote, että se ei välttämättä pysty tarjoamaan lähdemateriaalista tietämättömille kuin eriskummallista huumoria ja harmaita hiuksia.

Mörrien ja murrien räiskyttelyä tasapainotetaan kevyillä pulmilla, joissa tärkeänä elementtinä on alueilla vellova pimeys. Pimeys tekee demoneista kuolemattomia, jolloin tärkein ase on valo. Garcia pystyy ampumaan valopanoksia erinäisiin valoa levittäviin esineisiin tai suoraan vihollisia kohti, jolloin nämä lamaantuvat hetkellisesti ja heikkenevät luotiruuaksi. Pimeyttä vastaan taistelu onkin yksi pelin hienoimpia elementtejä, joka muistuttaa hyvinkin paljon Alan Waken hätäistä juoksua pimeissä metsissään kaukana siintävää valonlähdettä kohti.

Shadows of the Damned on tehty faneilta faneille. Se ei yritä piilotella tai salaa kopioida esikuviaan, vaan tuo ne esiin tribuuttina oman pähkähulluutensa kera. Tekijöiden takia peliin perehtyvät saavat varmaa viihdettä pelin kahdeksan tunnin ajalta, mutta satunnaista räiskintää kaipaavat mitä luultavimmin vieroksuvat pelin älyttömyyttä niin ohjauksessa kuin tarinassakin. Tasapuolisena miinuksena kaikille pelaajille on pelin vähäinen uudelleenpeluuarvo. Peliä ei voi kahlata läpi uudelleen jo kerättyjen asepäivitysten kanssa, vaan uusi peli on aina uusi peli. Garcian juostessa jatkuvasti putkea pitkin ei pelissä pahemmin ole edes mitään ylimääräistä tutkittavaa, joka innostaisi uudelle kierrokselle. Tämä on erityisen harmillista myös siksi, että peli pystyy viihdyttämään alusta loppuun. Se ei välttämättä omaa minkäänlaista järkevää juonta tai jatkumoa, mutta vaihtelevat maisemat ja pienet pelilliset uudistukset jaksavat viehättää. Shadows of the Damned on yksi vuoden yllättäjiä, jonka soisi viihdyttävän myös muitakin kuin fanipoikia.

Kirjaudu kommentoidaksesi