Koneiden kapina
Pyörätuolissa oleva Warren saapuu ensimmäistä kertaa uudelle työpaikalleen CREO-megakorporaatioon. Sen kummempia tervetulotoivotuksia ei esitetä, vaan ohjelmassa on heti eksoluurangon asennus, jonka ansiosta mies saa kaipaamansa kävelykyvyn takaisin. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen kesken asennusprosessin ja Warren herää tuhoutuneen rakennuskompleksin keskeltä uudistuneena, mutta erittäin hämmentyneenä. Robotit sekä koneellisesti parannellut ihmiset ovat menneet sekaisin ja muuttuneet erittäin vihamielisiksi. Uudestisyntyneen sankarimme harteille lankeaa sekopäiden paimennus, jonka ohessa tapahtumien kulkukin alkaa pikkuhiljaa aueta. Pelaajan kannalta tämä tarkoittaa kolmannesta persoonasta kuvattua kärsimysten tietä.
Juoni on ehtaa B-luokan scifiä, mutta ei sen oikeastaan väliä, sillä pääosassa toimivat haastava kamppailu ja irtoraajat. Yksinkertainen kahdesta lyönnistä, väistöliikkeistä sekä suojauksesta koostuva taistelusysteemi toimii melko jouhevasti. Parantamisen varaakin on, sillä kaksi peräkkäistä napin painallusta tuottaa jostain syystä kolme huitaisua. Tämä aiheuttaa ärsytystä varsinkin useaa vihulaista vastaan tapellessa, kun viimeinen lyönti menee yleensä huti, jolloin vastustaja pääsee iskemään vapaasti. Oman haasteensa luovat myös kestävyys- ja energiamittareiden kanssa tasapainottelu. Ensin mainittu kuluu jokaisesta liikkeestä ja tyhjiin päästessään uuvuttaa Warrenin, kun taas jälkimmäinen kasvaa osumista. Energian avulla käytetään eksoluurankoon kiinnitettäviä lisukkeita, kuten terveyden nopeampaa palautumista tai omaa helikopteria.
Elät vain kahdesti
Kuoleman yllättäessä Warren palaa lähimmälle turvapaikkana toimivalle työasemalle, jossa hoituvat kaikki tuunaus sekä hahmonkehitys. Pahisten pudottamat, valuuttana toimivat rojut jäävät tietysti lojumaan kuolinpaikkaan, josta ne voi aikarajan puitteissa käydä noukkimassa takaisin taskuunsa. Kaikki viholliset syntyvät uudelleen jokaisen työpisteellä vierailun yhteydessä, joten tie täytyy raivata aina uudestaan. Kuoleminen ei siis kannata, mutta se on valitettavasti väistämätöntä. Erittäin korkea vaikeustaso takaa, että samoja vihuja piestään kerran jos toisenkin.
Hahmonkehitys tapahtuu päivittämällä luurangon virtalähdettä sekä lisäämällä siihen erilaisia tehostimia. Uudet aseet ja varusteet puolestaan hankitaan hakkaamalla ne raajoineen irti komeiden hidastusten kera. Erikoinen ratkaisu toimii hyvin ja tuo mukavaa lisäjännitystä taisteluun. Ehjänä tavarat eivät kuitenkaan yleensä tipahda, vaan osat kerätään talteen ja palasista nikkaroidaan uusi kalu.
Perusvihujen valikoima koostuu tutuista isoista, pienistä, nopeista, hitaista, aivottomista sekä ärsyttävistä tyypeistä. Välillä vastaan tulee pientä ja suurta pomovastusta, joiden kukistaminen vaatii niiden heikkouksien tunnistamista ja oikean taktiikan miettimistä. Mainittakoon, että pitkät hermot ovat tarpeen, mikäli mielii teilata etenemisen estäviä pääjehuja. Varsinkin suurempia vastuksia vastaan ilmenee ikäviä ongelmia kankean kameran kanssa, mikä aiheuttaa lisää hermojen kiristelyä. Kätevä kuvakulman lukitus vastustajaan ei aina toimi muuten kuin pysähdyksissä ja kohtisuoraan vihollista tuijottamalla. Tai sitten lukitus poistuu kesken taistelun, jolloin näköyhteys saattaa kadota kokonaan. Moisiin ongelmiin ei näin haastavassa pelissä ole varaa, sillä hyvin monesti yksikin isku voi viedä hengen.
Masokistin valinta
Hauskaa hahmonkehitystä lukuun ottamatta The Surge tekee kaiken keskinkertaisesti. Juoni ei jää mieleen, graafinen anti on kovin vaisua, taistelu käy pitemmän päälle tylsäksi ja onpa mukaan livahtanut muutamia ärsyttäviä bugejakin. Esimerkiksi viholliset huijaavat lyömällä ja ampumalla kiinteiden esteiden läpi.
Kolmattatoista kertaa samalla käytävällä seisoessa, samoja vihollisia kurmottaessa tulee väkisinkin mieleen yksi tärkeä kysymys: Onko tämä enää hauskaa? The Surge vetoaa varmasti samoihin masokistipelaajiin, jotka pitävät Dark Soulsista, mutta muille se ei tarjoa kovinkaan suurta iloa.
