Babylon's Fall herätti jo ennen julkaisuaan uteliaisuutta. Kehittäjä PlatinumGames tunnetaan mainioista Bayonetta-sarjasta sekä Nier: Automatasta. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta odotettu taso on alittunut niin pahasti, että pelaajaakin hävettää.
Suttuinen maalaus
Perusidea vaikuttaa lupaavalta. Erikoisessa fantasiamaailmassa valtakunta tarvitsee Sentineleiksi kutsuttuja suojelijasotureita. Heidän valintansa ei ole tarkalleen ottaen vapaaehtoista, vaan vankeja pakotetaan kiinnittämään selkäänsä Gideonin arkuksi kutsuttu laite, joka antaa sotilaille kaksi lisäkättä ja muita supervoimia. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman uhrauksia, sillä suuri osa ihmisistä kuolee asennuksen yhteydessä. Neliraajaisuus tarjoaa nokkelan mekaniikan, jossa käytössä on neljä asetta. Lopputuloksena on hirvittävä sähellys.
Maailma on omalaatuinen paikka, jossa kaupungin keskellä tönöttää massiivinen Zigguratin torni, jonka huipulta löytyy lupauksien mukaan niin keino Gideonin arkun irroittamiseen kuin parannus maata riivaavaan ruttoon. Tätä varten pelaajien on rämmittävä kerros kerrokselta kohti tavoitetta. Ja tarkoitan nimenomaan pelaajia monikossa, sillä soolona pelaaminen vaatii hirveää grindaamista. Harmillisesti peliseuran löytäminen on vaikeaa, sillä kukaan ei halua pelata tätä pökälettä.
Muutoin juoni on köpöistä japsimenoa, jossa tunteet ovat suuria ja kaksi kiintiöapuria rasittavia. Kaiken kukkuraksi nämä avustajat raahautuvat mukana kaikissa välianimaatioissa, mutta varsinaiseen taistelemiseen he osallistuvat ainoastaan kentän laidalta huutelijoina. Tekisivät edes jotain hyödyllistä, eivätkä vain soittaisi suutaan.
Vaikka graafisella ulkoasulla ei ole itselleni yleensä niin suurta merkitystä, on visuaalinen anti parhaimmillaankin sekavan oloista. Minun piti useampaan kertaan tarkistaa näytönohjaimeni ajurit ja pelin asetukset, mutta kaikki vaikuttaa todellakin tönköltä. Taiteellista vaikutetta luo kaiken päälle läntätty öljyvärimaalausta mukaileva filtteri, joka sotkee grafiikkaa entisestään. Kuulemma beetassa ulkoasu oli vielä suttuisempi, joten ehkä tässä pitäisi olla onnellinen, että pelistä saa edes jotain selvää.
Hakkaa sitä näppäimistöä
Neljään asekäteen voi sijoittaa miekan, vasaran, kirveen, kilven, jousen tahi taikasauvan ilman varsinaisia rajoituksia. Ilmeisesti jonkinlaisia rotuja ja hahmoluokkiakin on olemassa, mutta en ole tarpeeksi fiksu ymmärtääkseni niiden merkitystä. Hahmon kehitys tapahtuu esineitä grindaamalla. Jokaisesta kentästä tarttuu mukaan kilokaupalla satunnaista krääsää, jota pelaaja pääsee analysoimaan ja päivittelemään.
Kentät ovat lähes poikkeuksetta pitkiä putkia, jotka toistavat samaa kaavaa. Lyhyiden käytävien aikana kerätään aarteita ja mahdollisesti tasohypitään kököillä kontrolleilla, kunnes pelaaja saapuu vihollisten täyttämälle aukiolle puhdistamaan tornia kuonasta. Yleensä neljän areenasession päätteeksi taso on plakkarissa, jolloin hahmot palaavat kaupunkiin korjailemaan vermeitään. Joskus viimeisessä huoneessa sijaitsee minipomo. Tätä toistetaan ad nauseam. Ainoan eron kaavaan tuottaa jokaisen osan päätösottelu, joka sisältää suuremman pomon. Näitä ei kannata yrittää grindata yksin.
Taisteleminen on hirveää ja sekavaa häsellystä. Olennaisesti käytössä on neljä hyökkäystä, hyppy sekä ponneton väistö. Väistö ja ampuma-aseet kuluttavat kestävyyttä, mutta usein lähitaisteluhyökkäykset palauttavat sitä. Kikkailijoita ei kaivata, sillä paras taktiikka on asettua vihollisten viereen ja hakata kaikkia neljää hyökkäyspainiketta, kunnes vihollinen on kuollut. Jos vastuslauma on suuri, kannattaa ehkä joskus ottaa pari juoksuaskelta poispäin ja napsia vihollisia yksittäin. Haastetta tuottaa lähinnä kärsivällisyys, sillä viholliset ovat pitkäpiimäisiä vahinkosieniä, jotka vaativat kymmeniä osumia kukistuakseen.
Omasta terveydestä ei tarvitse niin piitata, mitä nyt pahimpien pomohyökkäysten tieltä on hyvä astua pois. Hahmoilla on käytössään viisi terveysjuomaa sekä viisi henkiinherätystä. Moninpelissä kamut voivat tulla myös elvyttämään kuupahtaneet kaverit. Yleensä tämä riittää varsin yltäkylläisesti, kunhan suositeltu varustelutaso on plakkarissa. Pelaajat palkitaan kenttien läpäisystä suoritustasonsa mukaisilla mitaleilla, jotka eivät tuota mitään muuta palkintoa kuin hyvää mieltä. Sama vaivaa menoa muutenkin, kentältä keräillään kultaa, jolla ei voi varsinaisesti ostaa mitään hyödyllistä. Ainoastaan esineiden haalimisella on väliä.
Pettymystä yli sadan euron edestä
Babylon's Fall epäonnistuu lähes jokaisella osa-alueella. Pelaaminen on puuduttavaa grindaamista putkimaisissa tehtävissä, grafiikka on epäselvää ja taistelumekanismit kannustavat hakkaamiseen ja häseltämiseen kontrolloidun eleganssin sijaan. Kaiken huippuna on se, että kyseessä on täysihintainen peli. Eikä tässä vielä kaikki: monetisaatio on puserrettu huippuunsa niin kausipassin kuin erilaisten enemmän tai vähemmän turhien lisäostojen muodossa.
Minun on tunnustettava, että en päässyt pelaamaan koko julkaisua läpi, sillä vaimoni sai hermoromahduksen tuntikausia kestäneestä näppäimistön hakkaamisesta ja käski minua lopettamaan nimikkeen pelaamisen. Lopullisesti. Jos meno kuulostaa monotoniselta naapurihuoneessa istuvan korvaan, on se totisesti sellaista myös näytön ääressä istuvalle arvostelijaparalle.
Oikeastaan ainoa kehun paikka on julkaisun musiikki, joka on varsin jylhää erityisesti pomomatsien aikana. Jos näppäimistön tai ohjaimen toisteinen rämpyttäminen kiinnostaa, kannattaa julkaisu napata mukaan alelaarista, jonne se luultavasti pian päätyy. Tai älkää ainakaan herran tähden ostako 110 euron hintaista deluxe-versiota, joka sisältää lähinnä kimaltelevia lisävaatteita.
