Tutulla kaavalla matkaan
Kaikki FromSoftwaren soulslike-pelejä kokeneet tietävät, mitä seikkailujen alussa tapahtuu. Juuri mitään ei kerrota, pari hassua neuvoa jaetaan perusjuttujen osalta, ja sitten vedetään matto alta niin kovan vastuksen myötävaikuttamana, että oppii pelin hengen jo kättelyssä. Nightreign tarjoaa tämän elämyksen peräti kahdesti, kunnes saavutaan turvasatamaan. Tuttua ja turvallista, voisi sanoa.
Hetken meno voi tuntua jopa rennolta, kun ympärillä vallitsee rauhallinen ilmapiiri kera muutaman hahmon, mutta suurimpana erona alkujärkytyksen jälkeen yksikään niistä ei halua päästää hahmoasi päiviltä. Elden Ringistä tuttu Roundtable Hold toimii aloituspaikkana sillä erolla, että sen yhteyteen on rakennettu harjoitusalue. Pieni nurmikenttä madaltaa seikkailuun lähtemisen kynnystä antamalla kokeilla mitä tahansa pelistä löytyvää asetta, ja voipa kentälle kutsua myös elävän harjoitusvastuksen, mikäli paikallaan jököttävät puupökkelöt eivät riitä.
Lahjattomat ne treenaa, on joku sanonut, mutta uskokaa pois: näytön alalaidassa olevien pallukoiden merkitys ei aukea heti. Sankareita on kaikkiaan kahdeksan kappaletta, ja jokaisella on kaksi erityistaitoa helpottamaan elämää. Toinen on nopeammin latautuva kyky, jolla voi esimerkiksi merkitä viholliseen heikon kohdan lisävahingon saamiseksi. Ultimaattisen superkyvyn mittari kertyy hitaammin, mutta se on omiaan tekemään rutkasti vahinkoa ja pelastamaan tiukan tilanteen. Paperilla kuulostaa hyvältä, mutta voi kestää jonkin aikaa käyttää peliohjaimen kahden napin yhdistelmiä vaistomaisesti elävässä tilanteessa.
Isoin siivin kohti seikkailuja
Tositoimiin lähdettäessä näkymä on kuin joissakin battle royale -peleissä, kun maankamaraa lähestytään lintuperspektiivistä isosiipisten lintujen kyydittäminä. Samalla eteen avautuu tuttu näkymä Elden Ringin kokeneille, sillä tietyt kohdat muistuttavat Limgravea, edeltäjän ensimmäistä laajempaa sektoria. Auringonpaisteessa kylpevää aluetta ei kuitenkaan ehdi liiemmälti ihailemaan, sillä mannerta ympäröivä kehä kutistuu vääjäämättä pienemmäksi pakottaen lopulta isompaan pomotaisteluun.
Rauhalliseen tutkimiseen ja kiireettömään etenemiseen tottuneelle koin hurjaa rynnimistä käsittävän säntäilyn ensi alkuun lähes painajaismaiseksi. Paljon nähtävää, liian vähän aikaa tutkittavaksi. Käytännössä pitäisi optimoida oma eteneminen reittipisteeltä toiselle ja pärjätä monille pienemmille pomoille, jotta niiden pudottamat runet, aseet ja muut härpäkkeet tehostaisivat omaa hahmoa riittävästi pääkohtaamista varten.
Mutkat on kitketty kiireen vuoksi niin suoriksi kuin mahdollista. Esimerkiksi nuotioille ei istuta, peli huolehtii hahmon arvojen nostamisesta yhdellä painalluksella ja oma seikkailija rynnistää eteenpäin yhtä vauhdikkaasti kuin Elden Ringistä tuttu Torrent-ratsu. Kaiken kukkuraksi seikkailijat voivat pudota niin korkealta kuin haluavat, eikä pienimuotoinen vuorikiipeilykään vaadi kuin hyppynapin ahkeraa painelua. Vauhdin tuntua arvostavat ovat tässä taatusti kuin kotonaan.
Yksin vai yhdessä
Tämä tarkoittaa samaa kuin supervaikea vai jaettu riesa? Soolopelaajien ei toki tarvitse miettiä muiden reittitoiveita, mutta yksin taivaltaminen ei heikennä vihollisten tekemää vastarintaa. Duo-mahdollisuutta ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa, vaan matkaan lähdetään aina kolmen porukalla. Esimerkiksi kahden kaveruksen tiimiin kolmas pelaaja haetaan sooloilijoiden joukosta. Mieluisimmaksi koin etenemisen silloin, kun peliin lähdettiin valmiilla kolmen seikkailijan ryhmällä, jolloin pystyi sopimaan asioita suullisesti, muutenkin kuin vain karttamerkintöjen avulla.
Vaan voi jestas, mikä ero yhteen hiileen puhaltavalla ja porukalla etenevällä tiimillä on verrattuna kokoonpanoon, jossa yksi tai kaksi hätähousua paahtaa menemään. Pahimmillaan muut tiimin jäsenet rämpyttävät reittipisteitä kartalle sellaisella tahdilla, että ensikertalaiset eivät pysy millään mukana. Tai pahimpana kaikesta: kun meno ei miellytä tai mukanaolijoita saa olla jatkuvasti herättelemässä kuoleman partaalta, samaiset sankarit saattavat häipyä pelistä kokonaan. Moinen käytös ei anna kovin hyvää kuvaa Nightreignin maailmasta, kun heti odotetaan tiimikavereiden pelaavan mahdollisimman optimaalisesti. Pelissä ei myöskään ole minkäänlaisia tasoluokituksia, joista tietäisi muiden kokemustason.
Kolmikon isoin voima tulee nimenomaan siinä esille, että kanssapelaajan voi nostaa pystyyn tekemällä hyökkäyksiä kuoleman partaalla olevaan tiimitoveriin. Ennen alueen pomoa kuolemasta rankaistaan omaa hahmoa yhden tason menetyksellä, mutta pomotaistelussa konttaus jatkuu niin kauan, kunnes kaverit auttavat pystyyn, jos yksikin on elossa. Löytyypä yhdeltä hahmolta myös kyky, jolla voi "huijata kuolemaa", mutta vain kerran.
Tuttuja ja nostalgisia pomoja
Elden Ring: Nightreign -julkaisun runko muodostuu hyvin pitkälti edeltäjänsä pomovastuksista, mutta mukana on tuttuja mörköjä myös Dark Souls -sarjan ajoilta. Harmittavasti Bloodbornen pomokavalkadista ei ole saatu osanottajia mukaan, sillä moinen olisi saattanut villitä pelaajia taas kerran ajatuksella, että Bloodbornesta saataisiin vielä joskus remake-versio Demon's Soulsin tapaan.
Nighreign on siitä erikoinen kokemus, että yhden seikkailun läpivienti ei ole käytännössä kuin noin 35–40 minuuttia pitkä, jonka aikana kohdataan kaksi isompaa pomoa ja näiden jälkeen alueen päävastus. Tällöin esimerkiksi kahden kaverin tiimi ei jatka tarinaa mukana olleen satunnaisen seikkailijan kanssa, vaan aloittaa haun uudestaan Roundtable Holdin ääressä. Ensimmäisen isomman pomon kaatamisen jälkeen aukeaa kuitenkin useampi vaihtoehto, joista oma tiimi voi valita mieleisensä.
Roguelike, liikaako?
Roguelike-teemaiset pelit ovat harvoin olleet oma juttuni, vaikka pidänkin haasteista. Taannoin julkaistu Returnal oli sekin alkuun jopa turhauttavan vaikea, vaikka siihen sai pieniä helpotuksia etenemisen myötä. Nightreignissa seikkailijoille kertyy valuuttaa, jolla voi ostaa muun muassa reliikkejä, jotka tehostavat kahdeksan valittavissa olevan hahmon ominaisuuksia. Samalla tavalla tapahtuu myös Ravenswatch-seikkailuroolipelissä, joka on ollut paras roguelike-kokemukseni vuosikausiin, hankalista haasteistaan huolimatta.
Sitä en suostu vielä sanomaan, että reaktiot olisivat hidastuneet liikaa iän myötä, vaikka tämän harrastuksen parissa onkin jo viihdytty reilusti yli 40 vuotta, koska kokemus paikkaa sitä vajetta. Kärsivällisyys on vain joskus liikaa koetuksella, ja se sumentaa järkevän ajattelun näin nopeatempoisessa pelissä. Tai sitten olen vain liikaa tottunut Elden Ringin maailmaan, jossa löysin aina uuden tavan nauttia pelistä – esimerkiksi nostamalla hahmoni tasoa kaikessa rauhassa kovemmaksi. Jos yhden esteen vaikeustaso oli liikaa yhden haasteen kohdalla, pystyi valitsemaan toisen määränpään useista vaihtoehdoista.
Nightreign vaatii sen pariin suuntaavalta seikkailijalta paljon, ja erään pelikaverin mukaan juuri siksi hän kertoi nauttineensa uutukaisesta niin suuresti. Olisin kieltämättä halunnut kuulla hänen reaktionsa, kun sain PSN:ään kuvan lopputeksteistä noin viikko sitten. Itse en välttämättä koskaan saa samaa näkyä ruudulleni, mutta ehkä en vain jaksa opetella näin kovaa haastetta tarpeeksi pitkään ylittääkseni sen. Monelle tämä on varmasti viiden tähden arvoinen eepos, nyt päädyin neljään sakaraiseen koetun perusteella.
Loppuun sanon vielä yhden asian: ole valmis, mikäli päätät sukeltaa Nightreignin maailmaan – se on laadukas, mutta palkitseva ja haastava teos.
