Kuten jotkut muistavat, 1990–luku eli tuttavallisesti ”ysäri” oli asenteellisten tasohyppelymaskottien kulta-aikaa. Mikäli ohjain on pysynyt käsissäsi tuolla vuosikymmenellä, on hyvin todennäköistä, että esimerkiksi Bubsy-ilves, Aero Acro -lepakko, Sonic-siili, Zool ja/tai Zero Kamikaze -orava ovat jääneet noista ajoista mieleen. Näille kaikille on myös yhteistä se, että ne ovat saaneet jossain muodossa uusioversion moderneille laitteille.
Yhdysvaltalaisen Crystal Dynamicsin maskottina aikoinaan toiminut Gex-gekkolisko on puolestaan joutunut odottelemaan vuoroaan aina näihin päiviin saakka. Telkkaria rakastava suupaltti viherhäntiäinen nähtiin Euroopassa ensi kertaa Panasonicin 3DO-konsolilla vuonna 1995 sekä PlayStationilla, Sega Saturnilla ja PC:llä seuraavana vuonna.
Viimeiseksi jäänyt seikkailu Deep Cover Gecko ilmestyi vain kolme vuotta myöhemmin PlayStationille ja vielä Nintendo 64:lle vuonna 2000, joten omituisen höpöttäjän elinkaari oli verrattain lyhyt, koska PlayStation 2:lle ja Gamecubelle suunnitteilla ollut nelososa tai taannoin nettiin vuotanut Gex Jr. -prototyyppi eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Neljänteen Gexiin suunnitellut ideat käytettiin väitetysti myöhemmin PETAnkin (People for the Ethical Treatment of Animals -järjestö) hampaisiin joutuneessa Whiplash-tasohyppelyssä, jonka Crystal Dynamics niin ikään kehitti.
Halusit tai et, nyt vanhojen pelien uskolliseen emulointiin keskittynyt Limited Run Games on tuonut lipevän liskon takaisin Carbon Engine -pelimoottorin voimin. Gex Trilogy sisältää nimensä mukaisesti alkuperäisen trilogian PlayStation-versiot pienillä muutoksilla höystettynä. Harmittavasti Game Boy -versioita ei ole kokoelmassa mukana, mutta kenties sitä kompensoidakseen Limited Run on laittanut mukaan hyvin Winamp-henkisen musiikkisoittimen, kosolti konseptitaidetta sekä Gexin alkuperäisen äänen sekä läpänheiton takana olleen jenkkiläisen koomikon Dana Gouldin haastattelut.
Odotettu ja jollain tapaa pelättykin hetki on tullut. On aika sukeltaa Gexin maailmaan.
”Tämähän näyttää ihan Beetlejuicen oksennukselta!”
Trilogian ainoa kaksiulotteinen tapaus Gex on kestänyt aikaa varsin hyvin. Syitä on monia: se ei varsinaisesti kaipaa resoluution noston lisäksi muita moderneja herkkuja, koska taidetyyli miellyttää nykyäänkin silmää, ja pelattavuus on mukavan napakkaa ja sujuvaa. Se on myös kokoelman ainoa peli, jonka ruudunpäivitys on 60 freimiä sekunnissa ja kuvasuhde vanha kunnon 4:3, mutta tästä lisää hiukan myöhemmin.
Gex osaa hyppiä ja hyökätä hännällään joko heilauttamalla sitä vihollisen vieressä tai suoraan ilmasta käsin laittamalla sen kerälle. Spurttinappikin löytyy, ja kielellä puolestaan pyydystetään erilaisia ötököitä, joiden turvin voi saada muun muassa lisäelämiä tai -energiaa sekä erinäisiä lisävoimia, kuten tulipallohönkäyksen, supernopeuden tai vaikkapa minitornadon.
Kenttäsuunnittelun taso on vaihtelevaa ja joskus hieman sokkeloista, mutta pääosin paletti pysyy kasassa hyvin. Gex on ominaisuuksiltaan keskivertoa tasohyppelysankaria monipuolisempi, sillä hän pystyy alkuperästään johtuen tarttumaan kätevästi seiniin ja kattoon, ja paikasta riippuen jopa taustalla näkyvään seinään. Laajahkojen kenttien tutkiminen ja kaukosäätimien etsiminen on pääosin hauskaa puuhaa näin mukavan liikekavalkadin turvin, vaikka seikkailun loppupuolella sokkeloisuus nostaakin ehkä hieman enemmän päätään.
Remasteroinnin myötä tulleet ominaisuudet parantavat kokemusta huomattavasti, sillä ilman vapaata tallennusta ja takaisinpäinkelausta Gex olisi nykypäivän mittapuulla turhan rankaiseva. Kentissä on yleensä vain yhdestä kolmeen välitallennuspistettä, minkä lisäksi tallentaa voi ainoastaan vanhan kunnon salasanasysteemin turvin. Kaiken kukkuraksi salasanoja ei tarjota edes jokaisen läpäistyn kentän jälkeen, joten game overin tullen joutuisi pahimmillaan ottamaan aika paljon takapakkia. Bonuskentät ovat nekin kerrasta poikki, eikä välillä ehdi edes tajuta, mitä pitäisi tehdä, kun aika jo loppuu tai lisko tipahtaa rotkoon.
Ja siis. Kyllähän Gex lätisee. Ihan. Koko. Ajan. Monet vitsit ampuvat aika pahasti ohi, koska ne keskittyvät niin vahvasti tuolloin ajankohtaiseen pohjoisamerikkalaiseen kulttuuriin. Minulla ei ole hajuakaan, mitä helkkaria esimerkiksi "This place is weirder than 4th of July at Rick James' place." tarkoittaa, mutta Google kertoi herran olleen yhdysvaltalainen muusikko, joka menehtyi vuonna 2004. Tutkimustyöni perusteella Gexin kommentti liittyy ilmeisesti jotenkin Jamesin aikoinaan nähtyyn lavashow’hun.
Mutta tiettyjä one-linereita kyllä arvostan, kuten "Sorry Mr. Presley" kun kävelee hauta-arkun päältä. Tai kun Gex ottaa osumaa nii hän saattaa huutaa "ADRIAAAAN!" Tai kun loikitaan taivaankappaleiden päällä ja Gex yhtäkkiä luikauttaa David Bowieta lainaten "This is Major Gex to Ground Control!" Tästä voinee päätellä, iskeekö Gexin huumori vai ei, omalla kohdallani se on aika lailla fifty-sixty.
Edellä mainittujen uudisominaisuuksien ohella jäin kaipaamaan ainoastaan vähän parempaa kameraa, sillä välillä näkökenttä jää kummallisen kapeaksi. Aika harvoin tämä kuitenkaan johtaa energian tai elämien menetykseen, ja tietysti takaisinkelaus auttaa tässä paljon. Voisi siis todeta, että ensimmäinen Gex turhauttaa, mutta enimmäkseen viihdyttää koko 6–8-tuntisen kestonsa ajan, sillä vikoineenkin teos on edelleen varsin mainio tasoloikka.
Loikatkaamme seuraavaksi kolmiulotteisten seikkailujen pariin.
”Ah, näkisinpä maailman samalla tavalla kuin Rollareiden Keith Richards”
Gex: Enter the Gecko ilmestyi aikana, jolloin Super Mario 64 näytti maailmalle mallia, miten 3D-hyppely oikeasti kuuluu tehdä. Kopioijia riitti, mutta juuri kukaan ei päässyt lähellekään samaa tasoa. Enter the Gecko kuuluu valitettavasti siihen kastiin, joka lainailee häpeilemättä putkimiehen temppuja, mutta jolla ei silti ihan riitä.
Periaatteessa peruspilarit ovat seikkailussa kohdallaan: kentissä etsitään jälleen kaukosäätimiä, mutta tällä kertaa tavoitepohjaisesti. ”Tehtäväkaukkareiden” lisäksi yhden saa keräämällä riittävän satsin milloin mitäkin objekteja, ja kentistä löytyy lisäksi aina yksi jemmassa oleva säädin. Lisäelämiä saadaan niin ikään keräämällä samoja kerättäviä. Kuulostaako tutulta?
Grafiikka on aikalaisekseen hyvää, vaikka raisu taidetyyli ei varmasti kaikkia miellytäkään. Gex ohjautuu nyt alkuperäisestä poiketen 360 asteen analogikontrolleilla, joten ohjaus on sinällään ok. Pientä ilmavuutta on kuitenkin, noh, ilmassa, joten Gexin ohjaaminen ei valitettavasti ole ihan Marion tasolla. Harmittavasti lisko ei voi myöskään enää tarttua mihin pintaan vaan, minkä lisäksi paiseita ja pahoinvointia aiheuttaa vanha kunnon kamera, joka on valitettavasti jätetty lähes ennalleen.
Vaikka linssiä voikin nyt kontrolloida oikean tatin kera, ei se paljon lohduta, kun kamera jää välillä jumiin niin pahasti, että pahimmillaan joutuu hyppäämään sokkona. Kamera myös liikehtii siinä määrin kummallisesti, että se aiheutti itselleni jonkin sortin pahoinvointia, vaikken yleensä ole näissä asioissa herkkä. Maksimissaan puolen tunnin session jälkeen oli aina pakko lopettaa pelaaminen, ja todettakoon nyt vielä, että Deep Cover Geckossa tätä ongelmaa ei ollut.
Jos tässä ei ollut haastetta riittämiin, huumori on tuttuun tapaan aika fifty-sixty, minkä lisäksi Gex kierrättää jonkin verran edellisestä seikkailusta tuttuja reploja. Kaiken kukkuraksi musiikki on pahimmillaan todella rasittavan kuuloista sirkusmusiikkia ja parhaimmillaankin vain ihan ok. Noin kymmenen tunnin pläjäys meinasi siis äityä melkoiseksi väsytystaisteluksi, sillä Enter the Gecko oli valitettavasti huonompi kuin muistin.
Mutta onneksi parempaa oli vielä luvassa.
”Näytän ihan Sherlock Holmesilta, mutta minusta tuntuu Columbolta”
Gex: Deep Cover Gecko on itselleni ylivoimaisesti se nostalgisin teos, sillä omistin pelin ihan fyysisenä Pleikkarille aikoinaan. Muistan jopa pelanneeni sen läpi ja tykänneeni seikkailusta hyvin paljon, joskin ihmettelin jo silloin, että mitä ihmettä muun muassa Playboysta ja Baywatchista tuttu Marliece Andrada tekee sarjakuvamaisten hahmojen keskellä. Yhtä lailla, kyllähän se teini-iän kynnyksellä olevaan junioriin vetosi.
Voin onnekseni todeta täysin puolueettomasti, että Deep Cover Gecko on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä. Tällä kertaa keräillään kaukkareiden lisäksi muun muassa tassukolikoita, kultaisia kärpäsiä sekä bonuskenttäkolikoita. Graafisesti nimike on vielä hieman parempi kuin "Enter the gekkolisko", minkä lisäksi kenttäsuunnittelu on askeleen verran parempaa. Gex lätisee tuttuun tapaan paljon, joskin tällä kertaa kaksimielisyyksiä on mukana enemmän kuin ennen, kenties juuri Andradan esittämän Agentti Xtran mukanaolon ansiosta.
360 asteen analogikontrollit ovat jälleen läsnä, ohjaus tuntuu muutenkin napakammalta ja onneksi musiikkikin on lähes poikkeuksetta parempaa kuin EtG:ssä. Oikeastaan vain heti alussa nähtävän talvikentän joululaulupotpuri käy aika nopeasti hermoille, mutta sentään valtaosissa kenttiä kuullaan aika hyviäkin melodioita. Kamerakin pysyy aisoissa hienommin, eikä aiheuta edes pahoinvointia. On siis pakko todeta, että reilu kymmentuntinen Deep Cover Geckon kanssa on kaikin puolin edeltäjäänsä miellyttävämpi kokemus, sekä nostalgiakakkuloilla että ilman.
”Vahvempi kuin juoppolallin vastaan väittäminen!”
Varsinaisesta remasteroinnista ei oikeastaan ole kauheasti enempää kerrottavaa. Se on perusvarmaa laatutyötä ja sinällään tarkkaa emulointia, eli juuri sitä mitä kehittäjät sanoivat projektin tavoittelevankin. Enter the Gecko ja Deep Cover Gecko ovat saaneet myös laajakuvatuen, mutta ruudunpäivitys on näissä kolmiulotteisissa seikkailuissa edelleen vaatimaton 30 freimiä sekunnissa. Plööh.
Taannoin ilmestyneen päivityksen myötä pelaajat voivat nyt valita EtG:ssä ja DCG:ssä vain PAL-versiossa kuullun ääninäyttelijän (ensin mainitussa nykyisin edesmennyt Leslie Phillips ja toisessa Danny John-Jules, ensimmäinen Gex ei Euroopassa tuuraajaa saanutkaan). Teoriassa mainio juttu, sillä etenkin Phillips on hauskan viekas ja muutenkin täysin erilainen tulkinta jenkkiversioissa näytelleeseen Dana Gouldiin verrattuna.
Sanon ”teoriassa” siksi, koska käytännössä Gex Trilogyyn on nyt emuloitu PAL-versiot lähes sellaisenaan kuin ne alun perin olivat. Eli grafiikkafilttereitä, save stateja, takaisinkelausta ja laajakuvaa lukuun ottamatta peli on tismalleen sama kuin ensimmäisellä Pleikkarilla. Jopa siinä määrin, että se pyörii PAL-alueen ruudunpäivityksellä (25 freimiä sekunnissa). Toisin sanoen, jos vaikka tykkää brittiääninäyttelijöistä enemmän, ei käytännössä ole definitiivistä tapaa pelata kokoelmaa, kun ei ole mitään mahdollisuutta yhdistää 30 freimin pelattavuutta lemppariääniin. Huoh.
Ymmärrän, että tekijöiden tavoitteena on ollut luoda alkuperäiselle uskollinen paketti, mutta Gexin seikkailut olisivat silti mielestäni kaivanneet hieman lisää huolenpitoa, esimerkiksi vaikkapa juuri uusvanhan Crocin tyylistä remasteria, jossa ainakin grafiikka, ruudunpäivitys ja kamera rukataan nykytasolle. Näin oltaisiin todennäköisemmin saatu uudet pelaajat kiinnostumaan kokoelmasta.
”Tuo on yhtä hauskaa kuin olla Mike Tysonin sellikaveri ystävänpäivänä!”
Gex Trilogy on eittämättä hyvin mielenkiintoinen aikamatka 90–luvulle, ja voin suositella reissua nostalgikoille, hahmoa kaivanneille sekä muuten vain uteliaille. Samalla on alleviivattava, että se todellakin on hyvin aikakautensa näköinen ja kuuloinen tuote (kyllä, kaikki vitsit eivät välttämättä ole vanhentuneet kovin arvokkaasti), joten uusille kasvoille sitä ei voi suositella ihan ensimmäisten joukossa.
On mielenkiintoista nähdä, onnistuuko kokoelma kutittelemaan ihmisten kukkaronnyörejä sen verran, että tulevaisuudessa nähtäisiin vielä kokonaan uusi Gex-seikkailu. Sitä odotellessa jatkan ötököiden syöntiä ja hymähtelyä tyhmille (huonoille) vitseille.