Huonot uutiset ensin
Nioh 3 on tulvillaan asioita, jotka voivat helposti pilata kokonaisuuden isolta osalta yleisöstä. Ne on hyvä käsitellä ensin, sillä loppuja voi vain hehkuttaa.
Team Ninja ei ole vieläkään oppinut mitään tasohyppelystä, mikä ei näytä hidastavan heidän ärsyttävää tapaa änkeä sitä kaikkialle. Sankarimme kuolee yhä veteen tippuessaan, mitä tapahtuu usein, sillä leijuvien tasanteiden ja ohuiden köynnösten päällä poukkoilu on raivostuttavan epätasaista puuhaa. Välillä maasto jää jalkoihin kiinni, toisaalla taas näkymätön seinä puskee hahmon alas varmalta paikalta. On läpeensä turhauttavaa edetä pitkä ja monimutkainen reitti kohti seuraavaa tallennuspistettä, mikä menee pieleen vain siksi, että kokonaisuus on suunniteltu 2000-luvun alun osaamisella.
Sama vanhentunut ajattelutapa pätee pelin pomoihin, jotka ovat Nioh 3:n heikoin lenkki. Ne edustavat yhä sitä aataminaikaista ajattelua, että vaikeus on itseisarvo, jota pitää juhlia. Mikä on huvittava ajatus, sillä peli kannustaa kaikin tavoin huijaamaan ja käyttämään sen mekaniikkoja itseään vastaan. Eli tekijät myös tiedostavat vastusten olevan epäreiluja ja halpamaisia, mutta silti kieltäytyvät yksinkertaisesti vaikeustason valinnasta tai minkäänlaisista esteettömyysasetuksista. Jahka pakollisia koitoksia vastaan asennoituu siten, ettei niissä tarvitse välittää omasta pelityylistä lainkaan, kunhan vaan heittää kaikki erikoistaidot kerralla peliin ja kutsuu mukaan kaverin jos toisenkin, niin eteneminen helpottuu niin railakkaasti ettei pomoja edes huomaa.
Se on harmillinen ratkaisu, sillä kaikki muu Nioh 3:ssa kannustaa juurikin oman tyylin löytämiseen. Aseita ja taitoja on tuhottomasti, ja maailman tutkimista kannustetaan joka käänteessä. Ainoastaan Crucible-kentät ja pomot tuntuvat reliikeiltä, jotka jäivät suunnittelupöydälle vuosikausia sitten, eikä kukaan uskaltanut sanoa niidenkin tarvitsevan reilua parantamista. Crucible-osuuksia kannattaa miettiä oikeastaan pomokenttinä. Ne ovat tiukkaan rajoitettuja kujanjuoksuja, joihin kannattaa varautua urakalla. Ne myös tuntuvat täysin eri kokemukselta muuten vapaan seikkailun rinnalla, enkä kymmenien tuntien jälkeen ole vieläkään varma pidänkö niistä ollenkaan.
Mikäli aiempien Nioh-pelien taistelut muistuvat mieleen ärsyttävinä, uusimman osan pomot ovat varmasti tuttuja. Valtaosalla on yhä hyökkäyksiä, jotka tappavat kertalaakista. Jos päähenkilö tipahtaa selälleen, pomot saavat rauhassa piestä tätä ilman minkäänlaista mahdollisuutta pelaajalle nousta ylös tai väistää iskuja. Isoimmatkin hyökkäykset seuraavat pelaajaa magneetin lailla vaikka hirviö katsoisi ihan eri suuntaan, kun animaatio alkaa.
Pelissä on myös yhä liikaa kaikkea, mikä vie pois siltä, minkä se tekee hyvin. Aseita tipahtelee satunnaisesti kuin Diablossa konsanaan, mutta niiden erot ovat häviävän pieniä. On täysin hyödytöntä verrata kymmentä miekkaa toisiinsa, kun niiden erot jäävät prosentin tai kahden välimaastoon yhdessä kyvyssä. Vähempikin riittäisi ja olisi palkitsevampaa etsiä tarkoituksella tiettyjä aseita kuin toivoa, että seuraava vihollinen tiputtaa eeppisen löydön. Sama pätee myös sivutehtäviin, joita on hurjasti, mutta variaatioita on vain vähän. Minipeli, jossa päähenkilö käy komentamassa armeijoita Risk-tyylisessä lautapelissä, on auttamattoman huonosti suunniteltu lisä, jota ei olisi tarvinnut ollenkaan.
Kaiken kukkuraksi Nioh 3:ssa on yllätävän surkea musiikki. Yrittäkää selvitä yksikin Crucible-kenttä ilman tarvetta hiljentää peli ikiajoiksi. Se on melkein mahdoton tehtävä.
Mitä jää käteen?
Valitusten jälkeen voisi luulla, että Nioh 3 on menetetty tapaus. Näin ei kuitenkaan ole. Se on helposti sarjan paras peli. Jos tämä tuntuu ristiriitaiselta, niin sitä on itse pelaaminenkin.
Nioh 3 on nimittäin koukuttava, vangitsevan kaunis ja usein huikean viihdyttävä kokonaisuus, joka onnistuu haltioimaan vioistaan huolimatta. Se näyttää, että Team Ninja on valmis uudistumaan ja miettimään vanhoja asioita eri kantilta, vaikka tämä tapahtuisi hitaasti.
Uudet maailmankartat, jotka ovat enemmänkin kokoelma hienosti suunniteltuja kenttiä yhteen parsittuna, ovat sarjan onnistuneimpia. Niistä huokuu löytämisen ilo. Ne ovat myös upeasti tasapainotettuja. Jos jokin paikka tuntuu liian vaikealta, Nioh 3 tarjoaa vähintään kourallisen eri vaihtoehtoja miten edetä seuraavaksi. Ensimmäisellä pelikerralla eksyin tekemään sivutehtäviä toiselle puolelle maailmaa niin pitkäksi aikaa, että palatessani päätarinan pariin olin reilusti ylivoimainen pitkän tovin. Se vahvistaa seikkailun fiilistä, jossa omilla teoilla on merkitys. Jokainen etappi tuntuu saavutukselta, koska sinne on päästy täysin omin ehdoin.
Taisteluja on myös ehostettu ja muuteltu muistuttamaan enemmän Rise of the Ronin -seikkailua kuin Nioh 2:ta. Vaikka meno voi yhä yltyä älyttömäksi, kun pelaaja löytää erilaisia taitoja ja erikoisvoimia hyödynnettäväksi, lopputulos on hitusen hitaampaa ja harkitumpaa kuin aiemmissa osissa. Paikoitellen ninjahiippailu tuo mieleen rakkaat Tenchu-pelit parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla taas suora rymistely on täysin mahdollista, eikä peli kurita turhaan niitä, jotka haluavat suoraviivaisempaa voimafantasiaa.
Etevimmät pelaajat voivat juosta tarinan läpi noin 60 tunnissa, mutta tämä vaatii aikamoista hampaat irvessä vääntämistä varsinkin isoimmissa pomotaisteluissa. Minulta kesti reilut 35 tuntia pelata läpi ensimmäinen kartta, jonka aikana kävin läpi kaikki sivutehtävät, pelastin jokaisen Kodama-sammakon ja testailin rauhassa itselleni sopivia aseita pitkän tovin. Tästä huolimatta tarinan toinen puolisko vaati helposti toiset 40 tuntia, sillä vaikeusaste nousee rutkasti jahka seikkailun puoliväli on ylitetty.
Tästä huolimatta itse kartan tutkiminen ja tehtävien suorittaminen harvoin tuntui pakkopullalta. Nioh 3 on löytänyt täydellisen tasapainon vapaan seikkailun ja perinteisemmän kolmannen persoonan toiminnan välillä. Kyseessä ei ole avoin maailma, vaan pikemminkin laajojen yksittäisen kenttien verkosto, joiden rajoitukset on helppo huomata jahka ne tunnistaa ensimmäisen kerran. Välillä tämä johtaa turhautumiseen, kun muistaa ettei tietyistä paikoista voi vaan hyppiä ylitse tai etsiä sitä ovelinta reittiä eteenpäin. Näkymättömät seinät tai pakotetut kuolemat pitävät miekkamiehet tiukasti kontrolloidussa putkessa vaikka illuusio vapaudesta on muuten erinomainen.
Tähän kuitenkin tottuu nopeasti ja eri alueiden hienouksia oppii arvostamaan. On huikeaa nähdä miten monimutkainen kokonaisuus taipuu erilaisiin tilanteisiin. Yhdessä hetkessä sitä käydään kaupunkisotaa vuorelle rakennetussa linnakkeessa, kun taas silmänräpäyksessä ollaan siirrytty luolastoon, jossa laava virtaa vuolaana ja jokainen askel pitää harkita tarkkaan. Yksikään hetki ei tunnu tylsältä.
Päivitetty co-op pelimuoto ansaitsee myös hehkutusta. Eteneminen ei ole rajoitettu vain yhden pelaajan tilille, joten kaverit voivat auttaa toisiaan etenemään vaikka koko seikkailun halki. Ystävät voi kutsua mukaan helposti tallennuspisteillä löytyvistä valikoista, kun taas ventovieraita vokotellaan perinteisten sinisten liekkien kautta. Näihin tarvitaan demoneilta ja pomoilta kerättäviä henkikupposia, sillä jokainen apuri maksaa tietyn summan saada taistelukumppaniksi.
Sankari voi myös oppia kutsumaan voitettujen pirujen henkiä taistelukentälle ja näiden Ying ja Yang -voimien yhdistelystä löytyy omat hienoutensa. Jokaisella pomolla on oma heikkoutensa, ja niiden hyödyntäminen on lähes pakollista, mikäli mätöstä haluaa selvitä hengissä. Parhaimmillaan mittelön voi rikkoa totaalisesti statseja rukkaamalla. Hauskinta oli käydä suuren demonin kimppuun lähettämällä ensin kuolleen seikkailijan avatari matkaan, sen jälkeen neljän demonin kombo ja perään oma astraalimuoto, joka toimii pelin väkevimpänä erikoistaitona. Taistelu oli ohitse ennen kuin pomo ehti saada edes monologinsa loppuun.
Vastaavat hetket ovat Nioh 3:n suola. Se haastaa pistämään kovan kovaa vastaan, mikä vaatii oikeaa asennoitumista tähän lajityyppiin. Mikäli Nioh-sarjaa kohtelee samalla tyylillä kuin Dark Soulsia, siitä ei saa oikein mitään irti. Se on enemmänkin anime-sävytteinen toimintapeli, jossa on soulslike-elementtejä. Aiemmat osat kärsivät lineaarisesta lähestymistavasta, joka hankasi kokeilua ja löytämisen iloa vastaan. Nyt kokonaisuus on löytänyt kultaisen keskitien, jota on helppo juhlia.
Toimii niin uusille kuin vanhoille faneille
Nioh 3 on teoriassa jatkumoa aiemmille peleille, mutta se ei edes teeskentele olevansa suora jatko-osa. Aiempien seikkailujen tarinat voi lukea valikoista löytyvistä historiikeista, jos mieli tekee. Ne eivät kuitenkaan isolta osin vaikuta tähän rainaan millään tavalla. Ei siten, että juonessa olisi paljoakaan järkeä. Monimutkainen ja usein sekava kerronta on lopulta toissijaista hienon pelattavuuden kannalta. Hahmoista ei saa paljoakaan irti vaikka peli vyöryttää huiman määrän historiallisia vaikuttajia ja myyttisiä sankareita estraadille.
Tämä onneksi tarkoittaa sitä, että Nioh 3:sta on helppo saada kiinni. Se on mainio ensikosketus sarjaan, sillä se opastaa alusta pitäen miten uudistettuun pelattavuuteen tulee suhtautua. Mikäli aiemmat osat eivät kolahtaneet, on täysin mahdollista, että Nioh 3 voi yllättää. Siinä on yhä paljon vikoja ja lapsuksia, jotka ovat tälle sarjalle ja tekijätiimille ominaisia. Jahka niistä pääsee ylitse, lopputuloksesta paljastuu koukuttava ja usein äärimmäisen palkitseva toimintaseikkailu, joka vie mennessään kymmeniksi tunniksi. Varsinkin jos mukaan saa kaverin erinomaiseen co-op moodiin.
On aina kiva yllättyä pelistä, jonka aiemmille osille ei ole lämmennyt. Jokaista valitusta kohtaan löysin kymmenen asiaa, joita juhlia. Palasin ilta toisensa jälkeen seikkailun pariin, josta en odottanut pitäväni läheskään näin paljon. Nioh 3 näyttää, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. Miten ilahduttava yllätys se onkaan!
