Sen jälkeen teos käytännössä katosi kartalta ja luultavasti myös monen odotuslistalta. Mitä ilmeisimmin palikoita järjesteltiin useampaan otteeseen uudelleen, ja samalla julkaisua siirrettiin pykälä kerrallaan tulevaisuuteen. Alkoi vaikuttamaan pessimistin mielessä jo siltä, että mielenkiintoisia viboja huokunut Pragmata kuopattaisiin Capcomin isompien nimikkeiden tieltä kokonaan.
Yllättävän perinteinen
Onneksi toisin kävi. Toimintaseikkailu saapuu PlayStation 5:n ohella käytännössä kaikille nykylaitteille – mukaan lukien jopa Nintendo Switch 2:lle. Ja mikä huvittavinta, vuosikausien viivästysten jälkeen lopullista julkaisupäivää siirrettiin poikkeuksellisesti jopa paria viikkoa aikaisemmaksi aivan loppumetreillä.
Pragmata vaikutti epämääräiseltä tuotteelta pitkän aikaa, kun sen varsinaisista pelimekaniikoista ei hiiskuttu liikoja. Kenties vuosien viivästysten puitteissa koko konsepti onkin lyöty tyystin uuteen uskoon, sillä nykymuodossaan lopputuloksesta paljastuu jopa yllättävän perinteinen räiskintäpeli. Vertailukohtina mieleen juolahtavat PlayStation 3- ja Xbox 360 -aikakauden tuotokset, kun pelaaminen oli yksinkertaisempaa nimenomaan sanan positiivisessa merkityksessä.
Pragmatan tulevaisuuteen sijoittuva tarina alkaa, kun neljän hengen huoltoryhmä saapuu rutiinikeikalle kuuhun perustetulle asemalle. Jättimäinen laitos on miehitetty mutta toimii pääosin autonomisesti tekoälyn ja robottien voimin. Paikalle saavuttuaan retkikunta huomaa, että kaikki ei ole välttämättä kunnossa, ja hommat luisuvat vähemmän yllättäen vääjäämättä kohti kaaosta.
Pelaajan ohjastama avaruuspukuinen Hugh pyrkii pääsemään kärryille tapahtumista ja ennen kaikkea selviytymään sekasorron keskellä. Urakassa auttaa mukaan lyöttäytyvä androidityttö Diana, joka lienee useimmille tuttu aiemmin mainituista trailereista. Piskuisen matkakumppanin tehtäväksi ei jää vain keskustelun ylläpitäminen, sillä iso osa pelimekaniikoista nojaa nimenomaan Dianan kykyjen hyödyntämiseen.
Tarinankerronta pysyy pitkään erittäin niukkana. Hahmokaksikon välistä dialogia viljellään reilusti etenkin selässä roikkuvan Dianan toimesta, mutta aseman tapahtumien konkreettisempi avaaminen jää paitsioon. Aina laiskalta haiskahtavalta ratkaisuna merkittävä osa jättikompleksin historiasta ja käänteistä piilotetaan käytäville ripoteltujen muistioiden sekä muiden tallenteiden uumeniin. Mukaan mahtuu valtavasti myös täysin yhdentekeviä tiedotteita.
Nousevalla käyrällä
Pragmata lämpenee hitaasti niin tarinan kuin toiminnan osalta. Juoni ottaa kuitenkin selkeästi tarvittavia kierroksia loppua kohden, jotta sen seuraaminen pysyy mielenkiintoisena ja tekemiseen saadaan panoksia. Lopulta tärkein kerronnallinen elementti kietoutuu Dianan ja Hughin kanssakäymiseen, jota rakennetaan hellyttävän lämminhenkisellä tavalla. Historia on lukuisia kertoja osoittanut, että mukana roikkuvat ja loputtomasti höpöttelevät sekä innokkaasti vinkkejä jakavat kumppanit (etenkään alaikäiset) eivät yleensä ole paras ratkaisu pelisuunnittelun kannalta. Nyt homma toimii erinomaisesti.
Kenties suurin syy tähän on, että piskuisesta koostaan ja lapsenomaisen uteliaasta luonteestaan huolimatta Diana on äärimmäisen kova luu. Ovien yleisavaimena toimimisen lisäksi hänen taitojaan hyödynnetään etenkin taistelukentillä. Androidin hakkerointikyvyt muodostavat olennaisen osansa taistelumekaniikkaan.
Vastaan asettuvien robottien heikkouksia hyödynnetään perinteisempien aseiden lisäksi bittinikkaroimalla näiden sisuskaluja. Käytännössä tämä tapahtuu neljän napin voimin, kun näytön oikeaan reunaan avautuvia hakkerointiruudukoita edetään kohti maalia. Kaavioihin ripotellaan ekstratuhoa aiheuttavia bonuksia, mutta myös orastavan koodailun tuhoavia ansoja.
Omaperäinen idea tuntuu alkupuoliskolla hyvin kaksijakoiselta. Sekä aseiden että hakkeroinnin samanaikainen hyödyntäminen jakaa pelaajaparan keskittymisen ikävästi kahtia rikkoen taisteluiden rytmiä. Sankarin arsenaalista löytyy esimerkiksi vauhdikas väistöliike, mutta hakkerointitaulua ahnaasti tuijottamalla jää kuin huomaamatta seisoskelemaan vihollisten tielle. Aseetkin vaikuttavat aluksi turhan köykäisiltä vastaan asettuvia metallikasoja vastaan, joten ilmaan saattaa hiipiä kevyttä turhautumista. Useimmiten taistot käydään keinotekoisesti lukituissa tiloissa, jotka aukeavat vasta viimeisenkin robotin muututtua romuraudaksi. Matkantekoa ei kannata kuitenkaan luovuttaa ennen aikojaan.
Kunhan hahmojen, aseiden kuin myös hakkerointikykyjen kehittäminen pääsee kunnolla vauhtiin, alkaa omintakeisesta mekaniikasta nauttimaan ihan eri tavoin. Jossain vaiheessa suorastaan havahtuu siihen, että toiminta on paitsi äärimmäisen näyttävää myös antoisaa ja monipuolista. Aseisiin ei anneta milloinkaan liian yltäkylläisesti ammuksia, joten niiden aktiivinen vaihtelu, ja korvaavien pyssyjen maastosta keräily pitää tempoa yllä. Ainoastaan vastuskatraaseen soisi lisää vaihtelua, sillä vastaan marssivien perustyyppien niksit tulevat kauniisti sanottuna melko tutuiksi. Tilannetta onneksi paikataan eeppisten välipomojen avulla.
Tiiviin toimiva kokonaisuus
Kuten alussa mainittiin, Pragmata tuo monella tapaa mieleen vivahteita parinkymmenen vuoden takaisista räiskinnöistä. Pelissä pääsee suht vapaasti matkustamaan jo koluttujen sektorien välillä, ja hahmoja kehitetään omassa tukikohdassa. Siltikin pohjimmiltaan kyseessä on suoraviivainen matka ilman turhaa tyhjäkäyntiä tai samojen alueiden loputonta kierrättämistä. Omassa hubissa pääsee suorittamaan melkoisen nipun virtuaaliharjoituksia, joista palkitaan resursseilla. Lisäksi kenttiin piilotetaan iso määrä erinäistä kerättävää, mutta tarinaan keskittyvien ei ole mikään pakko näitä liiaksi noteerata. Erinomaista pelisuunnittelua toisin sanoen.
Iso osa Pragmatan viehätyksestä syntyy sen huikeasta teknisestä toteutuksesta. Testattu PlayStation 5 Pro -versio näyttää suorastaan upealta ja pyörii vailla mitään ongelmia. Toisinaan aseman kliiniset käytävät hieman toistavat itseään, mutta kehittäjät ovat keksineet hauskoja keinoja värittämään kokonaisuutta. Tasaisin väliajoin nähdään kotiplaneetaltamme tuttuja ikonisia maisemia. Samoin satunnaiset vierailut aseman ulkopuolelle ovat eeppisyydessään suorastaan häikäisevän upeita. Näitä olisi mieluusti nähnyt enemmänkin. Äänisuunnittelu on niin ikään erinomaista.
Modernista ulkoasustaan huolimatta Pragmata tuntuu peliltä, jollaisia tehdään enää harmillisen harvoin. Se ei ole jatkoa millekään vuosikausia lypsetylle sarjalle, vaan se seisoo omilla jaloillaan juuri sopivan kestonsa ajan. Reippaasti etenemällä vajaa kymmentuntinen räiskintä jättää erinomaisen jälkimaun suuhun, vaikka ennen loppukliimaksia joka puolelta kimppuun puskevat vihollisaallot hieman puuduttavatkin. Kompletionistit saavat paketista enemmän irti keräiltävän krääsän sekä virtuaalihaasteiden muodossa. Täytyy vain toivoa, että peli myy hyvin ja samalla kannustaisi isoja julkaisijoita jatkossakin samansuuntaisiin ratkaisuihin.
