On muutamia asioita, joita mainioissa kokoelmissa pitäisi olla. Pelejä pitäisi olla useampia, niiden pitäisi viihdyttää ja ekstramateriaalia arkistojen kätköistä olisi syytä myös olla uusien ominaisuuksien saattelemana.
Malliesimerkki onnistuneesta kokoelmateoksesta on vuoden 2022 Teenage Mutant Ninja Turtles: The Cowabunga Collection, jossa oli monta viihdyttävää peliä historian sivuilta sekä julkean hyvät ekstrat päällä. Miten Marvel-tuotoksia yhteen kokoava Marvel MaXimum Collection sitten pärjää?
Lyhyesti sanottuna: ihan passelisti.
Kostajat, kootkaa rivinne
Marvel MaXimum Collection tuo yhteen kokoelmaan laskukaavasta riippuen joko kuusi tai kolmetoista peliä. Ne kaikki ovat peräisin 1990-luvulta, jolloin lisenssinimikkeet eivät olleet aina laadultaan kuuminta hottia.
Tuotokset on kasannut yhteen Limited Run Games, kun pelimoottorina toimii Carbon Engine. Kyseessä on tuttu yhdistelmä muista putiikin kokoomateoksista.
Kattaus sisältää kolikkopelihalleista ja aiempien konsolien latauspalveluista tutun X-Men: The Arcade Game -mätkeen, kolme versiota Captain America and The Avengersista, Spider-Man/Venom: Maximum Carnagen kaksi painosta, Venom/Spider-Man: Separation Anxietyn kaksi versiota ja jopa neljän alustan julkaisut Spider-Man/X-Men: Arcade's Revenge -pelistä. Viimeisenä lisänä on 8-bittiseltä Nintendolta tuttu Silver Surfer -räiskintä. On siinä puuhaa kerrakseen.
Suurin osa menosta on mätkettä, mutta mukaan mahtuu myös pari muun sortin julkaisua.
Voin tehdä tätä koko päivän
Koko kattauksen helmi on X-Men: The Arcade Game, jossa ryhmä X-Men-hahmoja (suomeksi Ryhmä-X) haastaa Magneto-pahiksen ja tämän pahisarmeijan mätkintätyyliin. Tässä Konamin kehittämässä nimikkeessä pelaaja saa valittavakseen kuusi hahmoa aina Cyclopsista (suom. Kyklooppi) ja Wolverinesta Nightcrawleriin (suom. Painajainen) ja Stormiin.
Nimike oli aikoinaan ostettavissa digitaalisesti PlayStation 3:lle ja Xbox 360:lle, mutta lisenssisyyt poistivat tuotoksen tarjolta vuonna 2013. Onkin siis varsin mukava asia saada peli taas kaiken kansan ulottuville.
Homman nimenä olisi matkata läpi eri kenttien rivivihollisia sekä sarjakuvien sivuilta tuttuja ilkimyksiä mätkien. Tämä peli, kuten monet muutkin kokoelmassa, on varsinainen aarreaitta niille, jotka haluavat bongata enemmän tai vähemmän tuttuja hahmoja eri medioista.
X-Men: The Arcade Game ei näytä tätä nykyä yhtään hassummalta, ja originaalit puheenparret Cyclopsin rääkymisestä Magneton "Welcome to die!" -huuteluihin ovat tallella. Nostalgiapärinät ovat taattuja, mikäli nimikettä on pelannut aiemminkin.
Vekkuleinta tässä teoksessa on se, että se on varustettu rollback-nettikoodilla. Mäiskimään pääsee siis joko samalta ruudulta tai verkon yli tuntemattomien kanssa, ja kummallakin tavalla pelaajia mahtuu mukaan kuusi kappaletta. Harmillisesti seuraa ei netistä tuntunut löytyvän testisessioihini. Toivottavasti tilanne paranee jossain kohti.
Kumpikaan ei ole sama laiva, kumpikin on sama laiva
Vihollisten mätkiminen on homman nimi lähes jokaisessa muussakin pelissä. Näin on vaikkapa Data Eastin työstämässä Captain America and The Avengersissa, josta on tarjolla kolme versiota. Niistä kolikkopelituotos sekä Mega Drive -adaptaatio ovat sivusuuntaan etenevää mätkintää, joissa pelaaja voi valita hahmokseen joko Captain American (suom. Kapteeni Amerikka), Iron Manin (suom. Rautamies), Hawkeyen (suom. Haukansilmä) tai Visionin.
Muksimistaan odottamaan asettuu Red Skull (suom. Punakallo) sekä vino pino ilkimyksiä, joista osa on mukavan tuntemattomia vaikkapa nykyisille elokuvakävijöille. Taistelua maustetaan mukavasti muutamilla ammuskelukentillä, joissa sankarimme lähtevät lentoon.
Kyseessä on ihan passeli nimike, joka jää kuitenkin kokoelman pääpaketin jalkoihin huvin määrässä sekä myös ulkoasussaan.
Vekkulisti 8-bittiselle Nintendolle julkaistu versio on Captain American ja Hawkeyen tähdittämä kankea tasoloikkatoiminta, joka on lähinnä hauska kuriositeetti. Se ei ole pelinä sieltä viihdyttävimmästä päästä ja sen vaikeustaso heittelee suuntaan jos toiseen.
Super Nintendo -versiota ei jostain syystä ole mukana kuten ei myöskään kannettavan Game Gear -laitteen tuotosta.
Tähän se sanonta suuresta vastuusta
Spider-Man and Venom: Maximum Carnage sekä Venom/Spider-Man: Separation Anxiety on helppo summata yhdellä kertaa. Kumpikin on sivusuunnassa etenevää mätkettä kuten aiemmatkin tuotokset ja niistä on pelattavissa Super Nintendolle ja Mega Drivelle julkaistut versiot. Kaksikko on Software Creations -studion käsialaa.
Maximum Carnage perustuu samaa nimeä kantavaan (ja varsin mainioon) sarjakuvakokonaisuuteen, jossa Spider-Man (suom. Hämähäkkimies) ja Venom ottavat yhteen Carnage-hirvityksen ja tämän kätyrien kanssa. Pelillä on oma fanikuntansa, mutta hahmojen liikearsenaali ei ole kovinkaan laaja, samoja vihollisia kierrätetään oikein urakalla ja haastetta piisaa etenkin perin ärsyttävän kiipeilytehtävän muodossa, joten kovin paljoa en nimikettä voi lopulta kehua.
Sarjakuvamaiset välinäytökset ovat kyllä vekkuleita ja mahdollisuus vaihtaa kahden päähahmon välillä eri kentissä on myös oiva lisä. Kyseessä on harmillisesti vain yksinpelattava nimike, kuten myös alkuperäinenkin julkaisu oli.
Separation Anxiety on vielä astetta keskiverrompi kokonaisuus, jossa samat päähahmot ovat jälleen asialla. Tällä kertaa Carnage sekä Venomin "symbioottilapsukaiset" pitäisi tiputtaa ja niputtaa. Nimike ei ole kovinkaan hauska kokonaisuus, kiitos samaisen toiston, astetta tylsemmän musiikin ja epäkiinnostavien ympäristöjen. Välinäytöksetkin ovat tässä julkaisussa huomattavasti laimeampia.
Vaikka kyseessä on pitkälti samaa kuin aiempi nimike, niin Separation Anxiety tuntuu silti askeleelta taaksepäin. Pientä pelastusta on tarjolla kaksinpelin muodossa.
Hämähäkin vaistoni päristelevät
Itselleni suurin nostalgia MaXimum Collectionissa kohdistuu Software Creations -studion Spider-Man/X-Men: Arcade's Revengeä kohtaan. Hyllystä kun sattuu edelleen löytymään kyseinen Super Nintendo -kasetti.
Kyseessä on tasoloikkarymistely, jossa Spider-Man sekä Cyclops, Wolverine, Storm ja Gambit (suom. Gambiitti) loikkivat ja mätkivät läpi useampien Arcade-pahiksen (suom. Armoton) suunnittelemien haastekenttien. Erikoisesti Stormin kentissä sankarittaren pitää uiskennella läpi veden vallassa olevien sokkeloiden.
En nimikettä ikinä pienempänä päässyt läpi, ja nyt osaan kyllä sanoa syyn. Peli ei ole sieltä helpoimmasta tai parhaimmasta päästä. Esimerkiksi Cyclopsin kentät ovat todella haastavia ja sekavia (suom. ne ovat ihan hanurista) ja se, että hahmot jakavat keskenään elämämääränsä, ei todellakaan auta asiaa. Stormin uiskentelukentät eivät puolestaan ole kovinkaan suurta nautintoa, mutta Wolverinen ja Gambitin kentät ovat noin periaatteessa kokemuksen parhaimmistoa, vaikka niitäkään ei kovin korkealle jalustalle halua nostaa.
Ääniraita on varsin oiva, mutta se ei pelasta paljoa, sillä vaikka pelissä on mainio idea, sen toteutus jättää toivomisen varaan.
Arcade's Revenge on tosiaan tarjolla jopa neljällä eri tapaa. Super Nintendon ohella koettavana on Mega Driven, Game Gearin ja Game Boyn versiot. Super Nintendo vie tästä sakista pisimmän korren, sillä Mega Drive -teos on visuaalisesti huomattavasti haljumpaa katsottavaa. Käsikonsoliversioita en suosittele sen suuremmin pelaamaan, lyhyt testi riittää.
Nimeni oli Norrin Radd
Viimeinen osa kokoelmassa on 8-bittiselle Nintendolle julkaistu Silver Surfer, joka on tunnettu kahdesta asiasta: korkeasta vaikeustasosta ja mainiosta musiikista.
Tuotos on räiskintää, jossa galaktinen Silver Surfer -hahmo (suom. Hopeasurffari) pistää ammuskellen läpi sivusuunnasta ja ylhäältäpäin kuvattujen kenttien melkeinpä olemattoman juonen saattelemana.
Nimikkeen maine pitää paikkansa, sillä tuotos on vaikea ja epäreilu. Tuo epäreiluus tulee etenkin siitä, että pelaajalle ei ole selvillä, mikä osa kenttää on taustaa ja mitä päin lennettäessä surffarimme kuolee. Kuoleminen on tässä räimeessä enemmän sääntö kuin poikkeus, joten siihen kannattaa tottua. Ellei sitten turvaudu kokoelman uusiin apukeinoihin.
Lisää aiheesta: Aika on kullannut muistot, tämä kokoelma kuraa ne - Jurassic Park Classic Games Collection
Niistä kohta enemmän, mutta on silti sanottava, että tämä liitely ei ole sieltä räiskintöjen mielenkiintoisimmasta päästä. Se ansaitsee kyllä paikkansa kokoelmassa varsin erilaisena osana 90-luvun Marvel-tuotoksia.
Täydellisen tasapainossa, kuten kaikkien asioiden pitäisikin
Mutta mitäpä olisi tämän sortin kokoelma ilman nykyaikaisia krumeluureja. Pelit ovat kaikki varustettu mahdollisuudella kelata tilannetta takaisinpäin joitakin sekunteja, minkä ohella pelitilanteen voi tallentaa erillisen valikon kautta. Käytettävissä on vain yksi tallennuspaikka per peli. Kelaus ja tallentelu ovat tätä nykyä peruskauraa, joten niiden kuuluukin olla mukana.
Se pitää todeta, että kelaus on enemmän kuin paikallaan etenkin Silver Surferin yhteydessä. Nyt räiske on ehkä jopa mahdollista juuri ja juuri läpäistä.
Lisäksi suuri osa nimikkeistä on varustettu huijauksilla, jotka voi aktivoida päävalikosta. Tarjolla on lähinnä loputtomia elämiä tai energiamittari, joka ei tyhjenny. Kyseessä on pieni asia, mutta ottaen huomioon vaikeustason osassa julkaisuista, on se enemmän kuin paikallaan.
Lisäksi tarjolla on parit taustakuvat pelitilanteen laidoille, pelikuvan venyttäminen eri kuvasuhteille sekä kuvaputkitelevision viivoja apinoiva ulkoasu. Perusjuttuja.
Ääni kuin Marvel-sarjakuvien keräilijän
Kuten kunnon kokoelmissa pitää ollakin, on myös Marvel MaXimum Collectionissa lisäsisältöä jos jonkinmoista. On ohjekirjoja, mainoksia, pelien kotelot, suunnitteludokumentteja sekä virallista taidetta.
Harmillisesti lisämateriaalin määrä on kovin pieni. Kaiken kiinnostavan näkemiseen menee minuutteja, ja vaikkapa suunnitteludokumentteja on tasan yhdestä julkaisusta. Tämä puoli ei siis nostata kovin suuria hurraahuutoja. Musiikkisoitin onneksi löytyy, joten omia suosikkiralleja pääsee soittamaan joka ikisestä pelistä suoraan päävalikosta.
Kaiken kaikkiaan lisäominaisuudet jäävät häviölle vaikkapa siihen parhaaseen kokoelmaan, aiemmin mainittuun Teenage Mutant Ninja Turtles: The Cowabunga Collectioniin, vertaillessa.
Carbon Engine -pelimoottori ei ole saanut joka pelaajan suosiota omakseen, ainakin internetin äänekkäimpien kommentoijien perusteella, mutta itse en huomannut mitään erityistä valitettavaa. Teknisesti vastaan ei tullut mitään erikoisempia pätkimisiä tai nykimisiä muutamia pieniä äänihuomioita lukuun ottamatta.
Osa matkaa on sen loppu
Marvel MaXimum Collection on kelpo paketti. Ei paras kokoelma ikinä, mutta sillä on mainiot puolensa. Näiksi voi laskea etenkin X-Men: The Arcade Gamen ja jonkin matkan päässä perässä Captain America and The Avengersin.
Isoimmat miinukset tässä setissä ovat kattauksen epätasaisuus, välillä jopa sen suoranainen keskinkertaisuus, sekä vähäinen lisäsisällön määrä. Voisipa joku jopa kutsua tarjontaa hieman yksipuoliseksi, sillä iso osa sisällöstä on mätkintää sen eri muodoissa, joten potentiaalisen pelaajan kannattaa olla tämän genren ystävä. Onneksi Arcade's Revenge sekä Silver Surfer ovat tasapainottamassa sisältöä.
Oli miten oli, näiden nimikkeiden ymppäämistä yhteen voisi pitää jopa jonkin sortin kulttuuritekona, katseli lopputulosta sitten nostalgialasien läpi tai ei. Kyseessä on kiehtova aikakapseli, joka näyttää minkä sortin pelejä Marvelin hahmot tähdittivät kultaisella 90-luvulla.
Ei huono setti tämä, ei lain.
Lienee paikallaan selittää jutun otsikossa oleva *-merkintä. En tosiaan tarkoita suomimisella asioiden moittimista, vaan viittaan sillä moniin ja taas moniin suomennoksiin, joita teksti oli pullollaan. Olipas hauska puujalka, eikö mitä, hahhahhaa. Jaa, eikö?
Lisää aiheesta:
