Pelien remasterointeja ja käärimistä kokoelmaksi ei voi tätä nykyä välttää. Ei sillä, että männävuosien nimikkeiden tuominen nykyraudalle olisi millään muotoa huono asia, ei suinkaan.

Näin etenkin, jos naftaliinista kaivetut pelit ovat kiinnostavia, viihdyttäviä tai muuten kokemisen arvoisia.

Nyt uusiokäsittelyyn ovat yllättäen päätyneet Nintendon DS-käsikonsolille vuonna 2005 julkaistu Another Code: Two Memories sekä Wiillä vuonna 2009 nähty Another Code: R – A Journey into Lost Memories. Pelisarja ei ole se isoin nimi kaikista tuoda takaisin, joten kyseessä oli jonkinasteinen yllätys. Ovatko kyseiset seikkailut sellaisia eepoksia, jotka ansaitsivat tulla koetuksi myös nykypäivänä? Vastaus on kyllä ja ei.

Kaksi osaa eheäksi paketiksi

Another Code: Recollection kertoo Ashley Mizuki Robins -nimisen tytön tarinan, joka kietoutuu vahvasti menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin sekä muistiin, minkä takia kokoelman nimi onkin varsin nokkela. Recollection kun tarkoittaa muistoa, muistikuvaa. Ja collection toki kokoelmaa. Oivallista!

Toinenkin jännänpuoleinen asia tuotoksessa on. Alkuperäiset nimikkeet työsti aikoinaan CiNG-studio, jonka toiminta harmillisesti loppui vuonna 2010. Uusioversiot työstää eri firma, Arc System Works, mutta tämän studion leivissäpä on useampia entisiä CiNG-työntekijöitä. Vekkulia.

Näitä käytäviä rampataan edestakaisin monet kerrat.

Mutta ne pelit. Alkuperäiset olivat osoita-ja-klikkaa-tyylisiä seikkailupelejä pulmilla varustettuna. Kumpikin nimike on saanut uuden entistä hulppeamman ulkoasun, minkä ohella pelimaailmat on nyt tuotu puhtaan kolmiulotteisiksi ympäristöiksi, joissa pyöriä oman mielensä mukaan. Jälkimmäinen asia on suuri muutos etenkin DS-seikkailuun verrattuna.

Mukana on myös nippu uusia aivopähkinöitä, joiden vastapainona muutamat aiempien laitteiden ominaisuuksia käyttäneet puzzlet ovat saaneet lähteä. Lisäksi koettavana on uusi käyttöliittymä sekä musiikkia.

Ensimmäinen epistola, DS:n Two Memoriesin osuus, vie 13-vuotiaan Ashleyn fiktiiviselle Blood Edward Islandille. Hän on saanut isältään paketin, jonka sisuksissa on kummallinen vempele sekä viesti saapua saarekkeelle pikimmiten. Erikoiseksi asian tekee se, että isän ei pitäisi olla elossa.

Ei aikaakaan, kun matka vie hämärän kartanon sisuksiin D-nimisen kummituksen saattelemana. Sen enempää tarinasta ei halua paljastaa, vaikka se mutkikkain ja mielenkiintoisin juonikuvio ei tarjolla olekaan. Tapahtumat käsittelevät hitaasti palailevaa muistia sekä yllättävänkin raskaita aiheita, joten kyseessä ei ole se kevein stoori päällä maan.

Uusi ominaisuus näyttää (pelaajan niin halutessa) oikean etenemissuunnan.

Toinen osuus, Wiin A Journey into Lost Memoriesin puolisko, hyppää ajassa noin kaksi vuotta eteenpäin. 16-vuotias Ashley selvittää tällä kertaa järven rannalla olevan leirintäalueen, tutkimuskeskuksen ja mystisen kellotornin maisemissa toista mysteeriä. Tälläkään kertaa raskaanpuoleisia asioita ei vältellä.

Peliduo on saatu yhdistettyä varsin toimivaksi kokonaisuudeksi, jonka ei välttämättä edes tajuaisi koostuvan kahdesta eri julkaisusta. Tästä peukut.

Kellotaulullinen pulmia

Pelailu koostuu Ashleyn hahmossa paikasta toiseen liikkumisesta, asioiden tutkimisesta, esineiden keräämisestä, hahmoille puhumisesta ja pulmien ratkomisesta. Meno keskeytyy vähän väliä jonkin sortin muistelolla tai muulla pienellä välinäytöksellä. Varsinaista pelailua on yllättävän vähän hahmojen pulinan ja paikasta toiseen liikkumisen välillä.

Eniten tekemistä tarjoavat harvakseltaan kohdattavat aivopähkinät, jotka voivat vaatia tarkkoja silmiä, päättelykykyä ja esineiden käyttämistä. Niiden ratkomiseen voi käyttää halutessaan vinkkejä, mutta ainakin omalla kohdallani koin niiden vaikeustason perin helpoksi.

Onneksi mukana on tätä vaikeampiakin puzzleja.

Ainoastaan yksi pulma ei ottanut selvitäkseen millään tapaa, edes vinkkien avulla. Lopulta netin syövereistä haettu ratkaisu auttoi, mutta se soti ruudulla näkyvää informaatiota vastaan. Melkein väittäisin, että kohtasin ennemminkin grafiikkabugin oman päättelyerheeni sijasta. Mene ja tiedä, mutta tuo yksi kellotaulupuzzle ei auennut itselleni edes oikean vastauksen avulla.

Noin muuten pähkinät ovat ihan viihdyttäviä, mutta tosiaan liian helppoja. Mukaan Switch-versioon on saatu pari kappaletta liikkeentunnistusta vaativia ongelmia, joiden merkeissä itse konsolia pitää kallistella suuntaan ja toiseen. Ne eivät aina toimineet halutulla tavalla, mutta onneksi niitä on mukana vain muutama. Konsolin kosketusnäyttöä ei käytetä hyväksi millään tapaa, harmillisesti.

Keskusteltaessa näkymä jaetaan vekkulisti kuin sarjakuvaruutuihin.

Yksi oiva uudistus on tuoda mukaan ominaisuus, joka kertoo Ashleyn ympärille ilmestyvällä rinkulalla sen suunnan, johon pitäisi seuraavaksi mennä. Myös se esine tai asia, jonka käpistely edistää tarinaa tai antaa vihjeitä etenemisestä, on tällöin korostettuna. Oiva lisä, joka sulavoittaa menoa entisestään. Lisäksi tarjolla on aiemmin mainittu vinkkisysteemi, joka vihjailee aivopähkinöiden ratkaisuista.

Kiitämme pelin hyviä puolia, moitimme huonoja

Seikkailuihin kuuluu olennaisten puuhien lisäksi paljon "turhanpäiväistä" menoa. Välillä juostaan avainten perässä, toisaalla kuunnellaan teinien kiukuttelua ja muuta pienimuotoisempaa puuhaa. Tämän sortin pööpöily turhauttaa hieman, mutta toisaalta näin rakennetaan maailmaa elävämmäksi ja uskottavammaksi.

Kokonaisuudesta välittyy kuva, että se sopisi kenties paremmin hieman nuoremmille pelaajille. Tämä siitäkin huolimatta, että mukana on niitä aiemmin mainittuja rankkoja muisteloita. Näitä tapahtumia ei kuitenkaan läväytetä silmille noin vain, vaan niitä käsitellään astetta hienostuneemmin. Tästä kehut.

Itse pelailin nimikkeen läpi ihan kohtuullisen mieluusti, joskin hitaanpuoleinen tempo, liian helpot aivopähkinät, arvattavahko juoni ja pienehkö rytmityksen kankeus laskivat tunnelmaa. Näkyypä seikkailujen ikäkin muutamissa kohdin. Mutta noin ylipäätään pitää paketille ja vanhojen vähemmän tunnettujen seikkailujen remasteroinnille pitää antaa iso käsi. Mieleen tulee Famicom Detective Club -kaksikko, joka tuotiin länsimaihin 33 vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen.

Kaikkea (sisäistäkään) dialogia ei ole puhuttu ääneen.

Uusi ulkoasu saa osakseen kahtiajakoiset kehut. Uudet hahmomallit ovat upeaa katsottavaa, mutta ympäristöt näyttävät osin suoraan männävuosien sadolta. Etenkin aakean laakea puistomaisema järven rannalla ei ole kovinkaan kaksista katsottavaa. Ääninäyttely sen sijaan toimii varsin oivasti Ashleystä muihin hahmoihin. Aivan kaikkea jorinoita välivideoiden ulkopuolella ei puhuta ääneen, vaan niiden sijasta kuullaan epämääräisiä huudahduksia ja hönkäisyjä.

Musiikki toimii nimikkeen taustalla perin tunnelmaisena äänimattona, mutta kovin suuria muistikuvia se ei itsestään jätä lopputekstien rullattua ruudulla.

Ja tosiaan, Recollectionin läpäisemiseen meni itselläni noin 12 tuntia. Nopeamminkin voisi oikeaan suuntaan ohjaavan toiminnon kera juoksennella, jonka vastapainona ympäri pelimaailmaa sijoiteltuja origamilintusia olisi voinut etsiskellä tovin jos toisenkin.

Kelpo koodia koko hela hoito

Päätös tuoda Another Code -pelit takaisin on hatunnoston arvoinen päätös. Siitäkin huolimatta, että kokemus ei ole täysi kymppi. Paketissa on kuitenkin paljon plussaa aina eheästä kokonaisuudesta elämän ikävien asioiden käsittelyyn.

Nimikkeiden ikä näkyy siellä ja täällä, minkä lisäksi se ehkä kaipaisi nuorempaa kokijaa pelaajakseen. Mutta silti kyseessä on kelpo kokemus, jota ei kuitenkaan tee mieli lähteä selättämään toista kertaa.

Kun tälle remasterointien linjalle ollaan lähdetty, niin CiNG-studiolla julkaisi aikoinaan myös Hotel Dusk: Room 215 -nimisen seikkailun, mistä olen kuullut vain ja ainoastaan kehuja. Pistettäisiinkö se seuraavaksi uusiokäsittelyyn?

Lisää aiheesta:

Kirjaudu kommentoidaksesi