Pakko myöntää, tässä on peli, joka tuli hankittua hetkellisestä mielijohteesta. Pelistä en paljoa tiennyt, muutaman arvostelun olin nähnyt. Kuvien perusteella peli näytti aivan upealta, maisemat olivat hienot ja pomot näyttivät upeilta. Myös pelin idea oli hieno, herätti oman mielenkiinnon.

Peli yllätti omalla tavallaan. Pelin grafiikka oli ehkäpä hienointa mitä olin nähnyt. Myös pelattavuus oli mieleeni (grapple hookilla hyppely ympärinsä jne). Peli ei kuitenkaan ollut täydellinen. Juoni oli erittäin hatara ja peli oli aivan liian lyhyt.

Vähän samanlaista palautetta pakko antaa kuin JayAr. Condemned on niin ahdistava ja pelottava, mutta silti niin upea. Condemned 2 sisältää niin paljon uudistuksia, etten osaa oikein päättää kumpi on parempi; ensimmäinen vai toinen osa. Condemned 2:ssa tutkiminen, taistelu ja grafiikat ovat parempia, mutta ensimmäisessä osassa tunnelma on niin paljon vahvempi ja lopetus ikimuistoinen.

Crack-peli on pelilevylle tiivistettyä puhdasta hupia. Grand Theft Autoon vertaaminen on jopa loukkaus Crack-pelille, sillä tämä on todellakin omanlaisensa kokemus. Se ei missään vaiheessa tunnu turhauttavalta vaan onnistuu pysymään kauttaaltaan hauskana. Liven kautta toimiva yhteistyötila on mahtava juttu, sillä ominaisuus toimii erinomaisen sulavasti.

Jotakuta saattaa häiritä kehnohko juoni ja löysä tehtävärakenne, mutta kyseessähän on hiekkalaatikkopeli, yksi parhaista vieläpä.

Halo 3:n betan kylkiäisenä myyty peli jäi pahasti tunnetumman pelisarjan jalkoihin, monet pahat kielet jopa väittivät ainoan syyn Crackdownin ostamiseen olevan betaan käsiksi pääsemisen. Tämä on kovin valitettavaa, sillä Realtime Worlds on onnistunut kehittämään äärimmäisen viihdyttävän yhdistelmän hiekkalaatikko- ja supersankaripeliä.

Gears of Waria on kehuttu sen huikean graafisen annin, toimivan suojausjärjestelmän ja minipeliksi kehitetyn aseiden lataamisen ansiosta. Lyhyesti Gears on näiden varaan rakennettu mättöfesti, jossa kuljetaan taistelusta toiseen aina kauemmas pakenevan punaisen langan perässä. Jonkinlaista tarinaa ollaan kertovinaan, mutta juonenkäänteet voi summata yksinkertaisesti toteamalla lihaskasojen mätkivän toisia lihaskasoja turpaan. Välillä tapetaan massiivisia lihaskasoja.

Burnout Paradisen kehityksessä ei Criterion Gamesin mukaan kumpikaan konsoleista ollut pääalusta, vaan pelimoottori suunniteltiin hypoteettiselle moniprosessori-alustalle, josta koodi käännettiin sekä PS3:lle että Xbox 360:lle. Vaikka päätestausalusta olikin PlayStation, ovat versiot sekä kehittäjän ilmoituksen että käytännön havaintojen perusteella identtiset.

Suurimmat erot liittyvät verkkopeliin. Siinä missä 360:llä pikavalikossa näkee kaikki linjoilla olevat kaverit, näyttää PS3-version valikko vain Paradisea sillä hetkellä pelaavan joukon.

Project Sylpheed ei kauheasti intohimoja herättänyt. Lojuihan peli vuoden ajan hyllyssä koskemattomana, sen jälkeen kun pelin ensimmäinen tehtävä oli mennyt läpi. Pakko kuitenkin myöntää, että peli parantaa pidemmälle edetessään kuin sika juoksuaan. Ja kun vauhtiin pääsee, peli pitää otteessaan loppuratkaisuun saakka.

Call of Duty oli yksinpeliltään tylsä ja niin nähty. Moninpeli mielestäni hyvinkin viihdyttävä Livessä.

Moninpelin dynaaminen WAR-pelimuoto oli loistava ja siihen ei meinannut kyllästyä millään. Asetasapaino ei ollut aivan kunnossa ja n00b tube-miehet pääsivät hiukan liikaa hallitsemaan. Saksalaisten kertalaukeava ja hetitappava pulttilukkoinen Kar oli pelimiehen valinta sarjatuliaseiden sijaan.

Pimennän pelihuoneeni. Käynnistän keskiraskaan 5.1. kotiteatterijärjestelmäni ja 50" Sonyn televisioni. Lataan Playstationiin uuden Condemnedin. Olen yksin kotona rivarissani joten väännän volyymit kipurajalle kaakkoon. Tätä on odotettu. Kunnon kauhupeli isolla äänellä ja kuvalla.

Kolmen vartin päästä aukaisen oven ja suuntaan keittiöön. Päässäni tuntuu kummalliselta. Jotenkin ahdistaa. Keitän kahvia. Istun hiljaa keittiön pöydän ääressä ja hoen itselleni: "Se on vain peliä. Sie olet yli 30 vee. Se on vain peliä."

Stranglehold iski puskista. Toki John Woon elokuvat ovat aina olleet mieleeni, mutta silti joka kerta kun pelin kannessa loistaa jokin elokuvamaailmassa menestynyt henkilö tai brändi, alkavat hälytyskellot soimaan. The Chronicles of Riddick oli elokuvapelien osalta iloinen poikkeus, ja Stranglehold voidaan lisätä samaan kategoriaan.