Mainion Call of Duty 2:n jälkeen kolmososalta odotti samaa herkkua uudessa paketissa, mutta jo alkumetreillä pettymys oli suuri. Pelisarjan vahvin osa, loistavasti rytmitetty yksinpelikampanja oli kolmososassa tylsä ja ärsyttävä.

Pelin pelasti kakkosesta selkeästi parantunut moninpeli, mutta kunniaa Call of Duty -pelisarjalle tämä osa ei todellakaan tuonut.

Guitar Herot olivat pitkään monille yksi syy ostaa PS2. GH2 kuitenkin muutti tilanteen, kun Xbox 360 sai oman version kitarasankarien suosikkipelistä. GH2 on monin paikoin mainio peli, sen kappalevalikoima on suuri ja monipuolinen. Ensimmäiseksi Guitar Heroksi se on kuitenkin paikoin melko vaikea. Nuottien tulee osua todalla kohdalleen, jotta ne rekisteröidään soitetuiksi ja muutamat kikkailubiisit meinaavat polttaa hermot kokonaan.

Call of Duty 4: Modern Warfaren yksinpeli on kertakäyttökamaa. Sen jauhaa kertaalleen läpi Veteran-vaikeustasolla ja unohtaa sen jälkeen tyystin. Kampanjaan on mahdutettu joitakin todella hienoja hetkiä, mutta se perustoiminta ei ole mitenkään erikoista. Myös juoni on tuttua pullaa.

Lost Planetille kasattiin jossain vaiheessa jostain kumman syystä valtavia odotuksia. Olihan peli trailereissa näyttävä, mutta läpipeluun jälkeen hypetystä kummastelee. Kyseessä on varsin keskinkertainen räiskintä, jossa ei ole oikein mitään erikoista kauniin ulkoasun lisäksi.

Lego Indiana tarjoaa pelillisesti sitä samaa Lego-meininkiä uudella ulkokuorella. Elokuvien jalanjäljissä seuraava tarina koluaa tutut paikat, joissa kampitetaan vihulaisia, selvitetään pikkupulmia ja roikutaan köysissä. Yksinpeli on siinä mielessä haasteeton, että kuolemasta sakotetaan vain pienellä pistemenetyksellä, eikä ainoatakaan paristakymmenestä kentästä joudu väkisin renkkaamaan. Uudelleenpeluu on tosin pakollista, mikäli haluaa kerätä kaikki piilotetut aarteet. Kulta-arkkujen löytäminen avaa uusia hahmoja ja huijauskoodeja käyttöön.

Tiberium Wars oli rakenteeltaan raudanluja RTS-paketti konsoleille, mutta porttaus oli mennyt pahasti pieleen, mikä näkyi karmeissa kontrolleissa. CC Kane's Wrath korjaa isoveljensä virheen suunnittelemalla ohjaussysteemin uusiksi puhtaalta pöydältä: tuloksena on Command Circle -pyörövalikko, jonka kautta kaikki komennot suoritetaan. Uudelleensuunnittelu kannatti, sillä Command Circle on nopea käyttää, sillä voi hallita monta asiaa yhtäaikaa, ja sen komentojaottelu iskostuu selkärankaan jo tunnin naksuttelun jälkeen.

Sanon sen heti alkuun: GRID ei ole mikään ajosimulaattori, ei sinne päinkään. Codemastersin DIRT-rallipeliä vaivannutta heikkoa ajotuntumaa peiteltiin silloin hulppealla grafiikalla, ja samaa kaavaa on sovellettu myös tiimin uusimpaan julkaisuun. Ajokit kääntyvät vieläkin kuin yhden näkymättömän pystyakselinsa ympäri, ja vekotin tuntuu olevan liimattu ajotiehen kiinni. On selvää, Race Driver -sarjan fanittajille sunnuntaisuhaaminen on pettymys. Arcade-ajotuntuma ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti tarkoita, että peli olisi huono.

Häpeilemätön "virallinen kisapeli" -kaneetilla ratsastava rahastus. Pelaaminen on tylsää nappuloiden takomista vailla kunnollista kontaktia itse urheilusuorituksiin, eivätkä mukaan ahdetut monet kymmenet lajit eroa toisistaan. Erityisesti juoksulajit tylsistyttävät, vaikka 'oikeasti' ne ovat kisaviikon katsotuimpia. Ainoa yhteys varttimailin juoksun ja 400m:n rämpytyksen välillä ovat suorituksen jälkeiset (mahdolliset) rasitusvammat.

Itse olen aina pitänyt Burnouttien tunnelmasta, aina sarjan ensimmäisestä ja hyvin keskinkertaisesta osasta saakka. Burnout Paradise on ensimmäinen osa, joka todella rikkoo sarjan perinteistä kaavaa. Uusi vapaampi ympäristö on sekä siunaus että kirous. Hetkellisiä pelejä on melkeinpä mahdontonta ottaa enää uudistuksen jälkeen, mutta tekemistä on luonnollisesti paljon aikaisempaa enemmän. Yllättävää kyllä myös ruudunpäivitys pysyy tasaisena vaikka peli on todella upean näköinen ja ympäristö laaja.