KonsoliFIN kävi kokeilemassa Amon järjestämässä tilaisuudessa Nintendon konsolien lähiaikojen pelitarjontaa. Testirupeamasta koostetun artikkelin ensimmäisessä osassa käsiteltiin loppuvuoden Wii-pelejä. Nyt parrasvaloihin pääsevät käsikonsolit.

Mario Kart 7

Yllätyksettömästi nimetyllä Mario Kart 7:llä on suuret saappaat täytettävänään, sillä sarjan kaksi edellistä osaa ovat kumpikin myyneet DS:llä ja Wiillä yli 20 miljoonaa kappaletta. Odotetusti Nintendo ei ole lähtenyt keksimään sytytystulppaa uudestaan, vaan aiempien Mario Kartien veteraanit ovat välittömästi kuin kotonaan. Auto lähtee mutkissa napakasti sivuluisuun olkanapeista, ja kilpikonnankuoret sinkoilevat pitkin poikin.

Ulkoasultaan Mario Kart 7 on jotakuinkin Mario Kart Wiin tasolla. Silkkisen sulavasti päivittyvä grafiikka on terävää, eivätkä sahalaidat välky. Kolmiulotteisuuden luoma syvyysvaikutelma toimii erinomaisesti, ja vauhdintuntu on mainio, vaikka kokeiltavissa olleen demon kaikki kolme rataa olivat melko leveitä baanoja. Koska oma auto pysyy koko ajan ruudun keskellä, 3D-efekti säilyy tasaisena tiukoissakin tilanteissa.

Mario Kart -sarjalle uusina ominaisuuksina seitsemänteen osaan on lisätty ilmalentojen aikana avautuva riippuliidin ja veden alla auton taakse ilmaantuva potkuri. Uudet apulaitteet mahdollistavat lyhyet vaihtoehtoiset reitit. Riippuliitimellä pystyy halutessaan leijailemaan pitkänkin matkaa ja parhaimmillaan oikaisemaan mutkia. Vastaavasti vesistöjen ylityksissä voi pyrkiä pysymään pinnanpäällisellä reitillä, tai ajaa suosiolla uppeluksissa. Ennakkoon mainostetun auton kustomoinnin vaikutus jää demossa olemattomaksi, eikä uusimmissa mainosvideoissa esiteltyä ensimmäisen näkökulman perspektiiviä päästy testaamaan käytännössä.

Testiversio jättää muutamia selkeitä kysymysmerkkejä lopulliseen tuotteeseen. Käytettävissä olevista esineistä puuttuivat ne järeimmät kiusakeinot kuten salama, luoti ja pahamaineinen sininen kilpi. Lisäksi nähdyt radat olivat Mario Kart -mittapuulla varsin leveitä, ja tiukat mutkat, joissa vaaditaan taitavaa sladittelua, puuttuivat tyystin. Tämän seurauksena keskinkertainenkin ajaja körötteli voittoon helposti, sillä tekoälyn ohjaamilta kilpakumppaneilta puuttuivat keinot kärkiajajan hätyyttelemiseen, eikä ratamestari tarjonnut sen enempää haastetta.

Joulukuun 4. päivä julkaistavassa valmiissa pelissä tutut kiusankappaleet tekevät paluun. Jää siis nähtäväksi onko sininen kilpi yhä yhtä raivostuttava viimeisen mutkan riesa kuin aiemmissa päristelyissä. Radoilta puolestaan toivoisi tiukempaa haastetta ja erityisesti riippuliitimen ominaisuuksia hyödyntäviä kenttiä. Rainbow Road vaihtoehtoisilla liitoreiteillä kelpaisi mainiosti.

Super Mario 3D Land

Uusi Super Mario on aina tapaus, eivätkä Super Mario 3D Landin odotusta ole ainakaan lievittäneet ennakkopuheissa ja -kuvissa näkyneet Super Mario Bros 3 -vaikutteet. Pesukarhuhäntä ja automaattisesti rullaavat ilmalaivakentät ovat taas täällä.

Super Mario 3D Land on ehtaa Mariota alusta asti. Putkimies kerää kolikoita, viskoo tulipalloja ja hyppää lipputankoon kentän päätteeksi. Taustalla raikaavat uudet sovitukset tutuista kappaleista, kuten klassisesta maanalaisten maailmojen teemasta. Kentissä kuljetaan liikkuvilla tasoilla, lytätään kuukusia ja vältellään mustetta sylkeviä piraijakasveja. Vaikka pelimaailma on kolmiulotteinen, eteneminen tapahtuu pääsääntöisesti tarkasti rajattuun suuntaan, jota korostetaan ennalta määrätyillä kamerakulmilla.

Tuttuuden taustalla on kuitenkin rautainen pelimekaniikka, eikä vaihtelevien tasoloikkakenttien suunnittelussa Nintendoa päihitä kukaan. Testikentissä vaihdellaan sujuvasti tiukan kaksiulotteisen etenemisen, tyhjästä ilmestyvillä tasoilla taiteilun ja avomaastossa taistelun välillä. Vaikeustasossakaan ei ole säästelty neljän kokeillun tason perusteella liikaa. Demo tarjoaa lukuisia tilaisuuksia syöksyä kuiluun, ja lisähaastetta saa kimuraisiin paikkoihin piilotettujen jättikolikoiden keräämisestä. Lopullisessa pelissä hankaliinkaan kohtiin ei ole kuitenkaan pakko jumittua, sillä riittävän monta kertaa peräkkäin kuolemalla saa käyttöönsä P-siiven, jolla voi loikata kentän yli.

Kuten Mario Kartin tapauksessakin, Nintendo tuntuu Super Mario 3D Landissa tajunneen 3D-efektin käytön tavalla, joka tuo peliin jotain uutta. Hyppyjen tähtäämineen helpottuu merkittävästi syvyysvaikutelman ansiosta ja kiinteät kamerakulmat mahdollistavat näyttävät tilanteet –  tietyissä paikoissa Mario näyttää todellakin loikkaavan hetkeksi ulos ruudusta.

Super Pokémon Rumble

Suoraviivaista toimintaa tarjosi WiiWaressa julkaistun Pokémon Rumblen 3DS-jatko. Cel-shading-tekniikkaa käyttävässä isometrisessä toimintapelissä vieterivetoiset Pokémonit ottavat toisistaan mittaa. Perinteisistä Pokémon-peleistä poiketen Super Pokémon Rumblen taistelu on reaaliaikaista, ja pelaajan Pokémonin kimppuun hyökkää samaan aikaan useita vihulaisia. Toiminta muistuttaa hektisyydessään klassista Smash TV -peliä.

Ennakkoon niukasti tunteita herättänyt Super Pokémon Rumble osoittautui varsin hauskaksi pelikokemukseksi. Toiminta on sulavan vauhdikasta, ja strategisia elementtejä syntyy Pokémon-valinnasta. Ohjattava hahmo kannattaa valita vastustajien mukaan, sillä tunnetusti vesi tepsii sähköä vastaan paremmin kuin tuli. Myös sarjalle tuttu "kaikki kerätään" -mentaliteetti on voimissaan. Tyrmätyt vastustajat voi liittää oman otusvahvuuteensa, ja lopullisessa pelissä riittää taskuhirviöitä kerättäväksi koko pelisarjan ajalta. Oman Pokémon-armeijansa voi myös laittaa taistelemaan toisten 3DS-omistajien joukkoja vastaan.

3DS:n erikoisominaisuuksia Super Pokémon Rumble esittelee melko niukalti. Kosketusnäyttöä käytetään karttana ja Pokémonien valitsemiseen, eikä kaukaa ylhäältä kuvattu grafiikka erityisemmin hyödy 3D-efektistä. Teknisesti kyseessä voisikin periaatteessa olla DS-peli.

Luigi's Mansion 2

Ensi vuoden 3DS-peleistä kokeiltavaksi oli ehtinyt Luigi's Mansion 2. GameCuben julkaisupelin jatko-osa sopii tyyliltään hyvin 3D-peliksi. Kummittelevassa kartanossa jokainen sivusta kuvattu huone on oma pieni kokonaisuutensa, ja kolmiulotteisuus yhdessä hyvin toteutetun valaistusmallin kanssa luo tunnelmaa. Kun Luigin taskulampun valo heijastuu 3DS:n ruudusta, näyttää se tosiaan osuvan näytön pintaan.

3DS:n pienestä ruudusta huolimatta pelin grafiikasta on saatu melko yksityiskohtaista. Ruokapöytä notkuu syötävää, kattokynttelikön yksittäiset kynttilät hohkaavat valoa ja taustoista löytyy paljon pientä imuroitavaa. Luigi pistää veljestään paremmaksi, ja perinteisten kolikkojen lisäksi imurilla kahmitaan myös laatikoihin kätkettyä kahisevaa.

Alkuperäisen Luigi's Mansionin tapaan kakkososa on pohjimmiltaan puzzlepeli, jossa Luigi siivoaa kummitustaloa kutsumattomista kiusanhengistä. Kun haamut saa näkyviin, ne on helppo vakumoida Poltergust-imurin kitusiin. Koukkuna on keksiä oikea tapa saada aave paljastumaan. Vaadittava kikka riippuu kulloinkin jallitettavasta haamusta.

Esimerkiksi demon loppupomona toimiva kummituskirjastonhoitaja katoaa näkyvistä hyökkäystensä välillä. Ympäristöä tarkkailemalla voi kuitenkin havaita huoneessa olevien kynttilöiden sammuvan ja syttyvän haamun liikkeiden mukaan. Oikein ajoitettu väläys salamavalolla, ja läpikuultava kummajainen onkin hetken aikaa haavoittuva.

Teknisesti Luigi's Mansion 2:ssa on vielä viilattavaa. Näyttävän grafiikan vastapainoksi ruudunpäivitys on melko karkeaa ja Luigin ohjaaminen suurpiirteistä. Puuttuvan toisen analogilaatan takia pölynimuria ei myöskään pysty suuntaamaan vapaasti kulkusuuntaan nähden, kuten GameCubella. Tiukoissa tilanteissa joutuukin kiepauttamaan koko putkimiestä pelkän imurin sijaan.

Kid Icarus: Uprising

Pitkään työstettyä ja viimeisimmän tiedon mukaan ensi vuoteen lykättyä Kid Icarus: Uprisingia päästiin testaamaan kolmen tehtävän verran. Maa- ja ilmataistelua tarjoileva Uprising kuuluu graafisesti 3DS:n näyttävimpiin peleihin, mutta visuaalinen vyörytys sai testatun version ruudunpäivityksen hetkittäin pahasti polvilleen. Toivoa sopii, että lisäkehitysaika käytetään edes osaksi koodin optimointiin.

Sin & Punisment -tyylinen raideräiskintä ilmassa toimii Uprisingissa varsin hyvin. Laattaohjaimella väistellään kohti tulevia ammuksia ja styluksella ohjataan tähtäinkursoria. Jatkuvan toiminnan keskellä Pit-enkeli ja Palutena-jumalatar kertaavat meneillään olevan tehtävän tavoitteita, mutta dialogiin keskittyminen on toisarvoista hengissä pysymisen rinnalla. Lajityypin vaatimusten mukaisesti toimintaa rytmittävät rauhallisemmat hetket, joissa viholliset ovat silkkaa tykinruokaa, sekä kiivat pomotaistelut.

Ongelmat alkavat, kun laskeudutaan maan pinnalle. Samanaikainen liikkuminen ja tähtääminen vaatii totuttelua, ja etenkin vihollisten tulituksen väistely tuntuu aluksi hyvin vaikealta. Asiaa ei auta tiukoissa paikoissa helposti väärään suuntaan kääntyvä kamera. Myöskään taistelumekaniikka ei häikäise monipuolisuudellaan. Olkanappia pohjassa pitämällä joko ammutaan valopalloja tai lähitaistellaan riippuen etäisyydestä kohteeseen. Aseistuksensa voi valita useammasta vaihtoehdosta. Aseesta riippuen arsenaalista voi löytyä hakeutuvia ammuksia, korkeampaa tulinopeutta pienemmällä vahingolla, tai tehokkaammat melee-hyökkäykset, mutta eri kädenjatkeiden erot jäivät melko vähäisiksi.

Suurimmaksi ongelmaksi nousi kuitenkin peliergonomia. Koska stylusta käytetään tähtäämiseen ja toisen käden etusormen on oltava koko ajan 3DS:n olkanäppäimellä ampumista varten, joutuu konsolia kannattelemaan kulmastaan yhdellä kädellä. Jo reilun vartin mittainen testi sai kädet kipeytymään ikävästi. Vasenkätisille ylimääräistä haastetta tarjoaa vielä 3DS:n näppäinasettelu. Koska vasenta peukaloa tarvitaan analogilaatan käyttöön, on stylusta pideltävä oikealla kädellä, mikä tekee tähtäämisestä poikkeavakätisille turhan hankalaa.

Nintendon edustajat mainitsivat, että lopulliseen versioon saatetaan saada tuki tulevalle slider pad -apuohjaimelle. Toivoa sopii, sillä Uprisingin peluu oli hetkittäin kirjaimellisesti tuskainen kokemus. Potentiaalia pelissä riittää, mutta etenkin ohjaus vaatii vielä selkeää kohennusta. Se on kuitenkin varmaa, ettei Kid Icaruksen kohdalla Nintendoa voi syyttää liian tiheästä julkaisutahdista; Uprising on vasta Pitin kolmas seikkailu jo vuonna 1987 alkaneessa pelisarjassa.

Kirby Mass Attack

Parin Mario-pelin lisäksi myös Kirby oli esitteillä useammalla ständillä. Wiin Kirbyn lisäksi kokeiltavaksi pääsi DS:n Kirby Mass Attack. Kokeilu meinasi tosin päättyä lyhyeen, sillä stylus-ohjaukseen voimakkaasti nojaavan Mass Attackin pelaaminen oli vasenkätiselle lähes mahdotonta, kiitos testilaitteen oikealle puolelle onnettoman lyhyeen naruun kiinnitetyn ohjauskynän. Onneksi hätäapustylus löytyi omasta takaa 3DS:n kyljestä, joten Kirbyjen joukkovoima pääsi valloilleen.

Styluksella ohjattavassa Mass Attackissa opastetaan maksimissaan kymmentä pikku-Kirbyä ohi esteiden ja vaarojen. Tasoloikan sijaan pääpaino on tällä kertaa kevyessä ongelmanratkonnassa. Pallerojoukko seuraa kynällä piirrettyä viivaa parhaan kykynsä mukaan. Esteiden kohdalla ukkeleita voi nakella stylusta heilauttamalla ilmaan ja yli ongelmakohtien. Vastaavasti vihulaisia kurmotetaan usuttamalla vaaleanpunaiset kostajat joukolla örmyjen niskaan. Samalla konstilla saadaan kammettua vipuja uusien reittien avaamiseksi.

Alkukenttien perusteella on vaikea arvioida, kuinka hyvin Mass Attack kestää peluuta. Hauska perusidea on pohjimmiltaan melko yksinkertainen, ja jo muutaman kentän perusteella jäi kaipaamaan hiukan enemmän vaihtelua sekä haastetta. Pikatestissä toimivin strategia tuntui olevan nakella Kirbyt yhteen läjään ongelmakohdassa ja katsoa mitä tapahtuu. Pelattavuus on kuitenkin kunnossa, ja värikäs 2D-grafiikka sopii oivasti Kirbyn söpöön yleisilmapiiriin. Mikäli pelin myöhemmät kentät onnistuvat tarjoamaan riittävän vaihtelevia pulmia, saadaan Kirby Mass Attackista mainio lisä DS:n pelitarjontaan.

Sienivaltakunnassa kaikki hyvin

Nintendon loppuvuoden menestys ei ole ainakaan pelien laadusta kiinni, vaikka paljon yksityiskohtia jäikin vielä hämärän peittoon. 3DS-nimikkeiden osalta ei päästy testaamaan moninpeliä, ja näkemättä jäivät myös useimpiin peleihin sisällytettävät StreetPass-lisäominaisuudet sekä Kid Icarus: Uprisingin AR-korttitaistelut. Wii-osastolla Zeldan erinomaisuuden ei pitäisi yllättää ketään, ja Kirby vetoaa mainiosti nuoriin pelaajiin sekä nostalgiannälkäisiin aikuisiin.

Ilahduttavasti 3DS-peleissä oli havaittavissa Nintendon tottuminen 3D-tekniikkaan. Tehostekikkailu vaikuttaisi olevan taka-alalla, ja pelit saavat lisäarvoa ylimääräisestä ulottuvuudesta. Tasoloikassa syvyysvaikutelma auttaa etäisyyksien hahmottamista, Kart-ajelussa efekti luo mainiota vauhdintunnetta ja kummitustalossa 3D toimii oivana tunnelmanluojana.

Ja ei, kyselyistä huolimatta Wii U:sta ei saatu mitään uutta kerrottavaa, sillä se on vasta ensi vuoden juttuja.