Mikäli olet sattunut lukemaan viimeisen viikon aikana julkaistuja artikkeleita, saatat arvata, että pidän Mass Effectistä. Se oli tieteisseikkailuihin tykästyneelle pelaajalle kuin taivaanlahja, josta tulisi pitää visusti kiinni. Monet muut KonsoliFIN-käyttäjät ovat olleet samaa mieltä, joten lienee parasta päättää teemaviikko muiden pelaajien näkemyksiin rakkaasta pelisarjasta. Tässä artikkelissa päästän kolme enemmän tai vähemmän tunnettua Mass Effectin ystävää avautumaan pelisarjasta niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä.

Teemaviikon inspiraationa toimi Mass Effect 2:n saapuminen PlayStation 3:lle ja se, ettei sarjan avausosaa koskaan nähdä Sonyn konsolilla. Tarkoituksena olikin antaa PS3-pelaajille edes jonkinlainen käsitys Mass Effect -universumista ja ensimmäsien pelin tapahtumista. Myönnettäköön, että taka-ajatuksena oli myös yrittää vakuuttaa edes joku tutustumaan tai tarttumaan uudelleen Mass Effectiin. Niin paljon kuin jatko-osasta pidinkin, ei ole alkuperäispelin voittanutta. BioWarella on suuri vastuu, kun se lähtee kehittämään Shepardin trilogian kolmatta osaa. Toisaalta vastuuta riittää myös pelaajilla – heidän tulee kohdella peliä kriittisesti sekä olla tuudittautumatta mukavuusalueelleen ja hyväksymättä helppoja ratkaisuja. Niin, ja kyllä kehittäjiä saa hyvästä työstä kiittääkin.

Annettakoon nyt kuitenkin puheenvuoro pelaajille. Mikäli sinulla on sydämelläsi jotain Mass Effect -aiheista, voit purkaa tuntojasi vaikkapa tämän artikkelin kommentteihin. Myös palautetta otetaan vastaan.

Stammy

Mass Effect on minulle “oman aikani Star Wars”, jos tällainen luonnehdinta kellekään mitään sanoo. Sen vetovoimassa ei ole kyse ainoastaan yhdestä pelistä tai edes huimasta pelitrilogiasta, vaan jostain suuremmasta; universumista, historiasta ja kohtaloista, joita tuonne pelien taakse kätkeytyy. Toki, ensin nappaa mukaansa toimiva gameplay, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu dialogi, tunteisiin vetoava tarina ja lopuksi vällyihinsä vetävä kuuma alien-beibi, mutta kaiken tämän jälkeen jää mieliin pyörimään kuva elävästä universumista, jossa nämä peliemme sankarit elävät ja kuolevat. Ja siinä kiteytyy se vetovoima, joka saa pelien lisäksi tarttumaan myös kirjoihin, sarjakuviin ja elokuviin (tulossa), mutta myös kiiruhtamaan foorumeille keskustelemaan innokkaasti muiden samanmielisten kanssa universumin uusimmista käänteistä. Mass Effect on kokonaisvaltainen viihdekokemus, joka ei pääty siihen, kun tuijotat pelin lopputekstejä hiestä märkänä ja epiikan yliannostuksesta tärisevänä.

Nämä ovat kuitenkin hardocore-mässyfanin ajatuksia. Yltäkylläisyyttä ei kannata pelätä, vaan voit napata vaikka Mass Effect 2:n kaupan hyllyltä ja nauttia siitä “sellaisenaan”; cinemaattisena toimintaroolipelinä, jossa miehet ovat kovia ja naiset kauniita. Mass Effect 2 on modernin länsimaisen roolipelikehityksen lippulaiva. Kaikki voivat tarttua siihen, olivat he sitten ennestään roolipelidiggareita tai ei. Enää pelikokemuksen tiellä eivät ole monimutkaiset valikot tai hidas vuoropohjainen taistelu, vaan homma toimii kuin parhaissa toimintapeleissä. Syvällisyyttä löytyy sitä haluaville, sillä erilaiset hahmoluokat ja -buildit tukevat hyvin erilaisia pelityylejä, ja vaikeimmilla vaikeustasoilla joutuu jo ajattelemaan ja rakentamaan tiimistään tietynlaisen, eikä kykypisteitä voi enää tuhlata mihin tahansa huuhaahan. Taistelu on kuitenkin toissijaista, sillä ennen kaikkea suosittelen hyppäämään rohkeasti dialogin ja tarinan maailmaan, sillä se on missä Mass Effect 2 loistaa. Jokaisella vastaantulevalla hahmolla on oma tarinansa kerrottavanaan, ja yleensä tuo tarina on jotain huiman jännittävää, koskettavaa tai molempia.

Mass Effect 2 on trilogian toinen osa, mikä tarkoittaa, että pääjuoni junnaa jonkinverran paikallaan odottaen kolmannen osan kliimaksia. Tämä on antanut tilaa monille pienemmille tarinoille tarinan sisällä, mutta myös mahdollistaa uusien pelaajien mukaan tulemisen. Sinulla on vielä mahdollisuus kerrata Mass Effect 1:n juoni Paavin artikkeleista, Mass Effect Wikiasta, Biowaren pelin mukana toimittamasta sarjakuvasta tai mistä ikinä, ja hypätä mukaan. Tee tuo hyppäys nyt, sillä jouluna 2011 on jo liian myöhäistä. Silloin pamahtaa trilogian eeppinen päätös tajuntoihimme sellaisella voimalla, että tukka lähtee muiltakin kuin Shepardilta.

Joohanh

Ajattelin ensin kirjoittaa lyhyehkön sormenheristyksen siitä, miten ensimmäinen Mass Effect tulisi ehdottomasti pelata läpi niin sen itsensä kuin tämän jatko-osien vuoksi, mutta haluan ensin puhua jostain universaalimmasta ja kauniimmasta. Keskittykäämme hetki parhaaseen koskaan luotuun science fiction-tuotteeseen, unohtaen tähän liittyvät moninaiset ulottuvuudet ja niiden komplikaatiot.

Ensitapaamisella Mass Effect iskee pelaajaan, koska se tekee sen, mistä jokainen on varmasti edes kerran haaveillut. Pelissä pelaajasta muovataan ihan oikea avaruuskapteeni, joka lentää ihan oikealla avaruusaluksella tehden ihan oikeita avaruustehtäviä, samalla tavaten ihan oikeita avaruuden asukkaita. Seikkailujen aikana on myös mahdollista iskeä sinisiä avaruustyttöjä, joka ei varmasti vähennä pelin ensisijaista viehätystä.

Jokainen pelisarjaan tutustumatonkin myöntänee tässä vaiheessa, että edellisessä kappaleessa on jo esitelty resepti kerrassaan vastustamattomalle pelille. BioWaren ambitiot eivät kuitenkaan ole vielä suinkaan täyttyneitä. Mass Effectin todellinen innovaatio löytyy hahmojen rakennuksesta. Tällä en tarkoita vain käsikirjoitettuja sivuhahmoja, vaan myös pelaajan oman identiteetin muodostumista ja syvää sisältymisen tunnetta, jonka Mass Effect kokijalleen loihtii. Kinectin kömpelö markkinointislogan jätettäköön omaan arvoonsa, mutta Mass Effectissä pelaaja on todella Shepard. Pelaajan omakuva profiloituu vahvasti pelaamaansa hahmoon, ja ennen pitkää avaruuskomentajan mieltää virtuaaliseksi projektioksi itsestään. Tiukoissa päätöksissä tai mehukkaissa keskusteluissa upeasti käsikirjoitettujen hahmojen kanssa onkin täten toimijana pelihahmon sijaan pelaaja itse. Koska Mass Effectin universumi on maaginen suunnattomassa laajuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, ei kokijalle jää muuta tehtävää kuin sitoa ruokaliina ja käydä kimppuun.

Mass Effect 2:n PlayStation 3-versio on tekniikkasivustojen mukaan varsin laadukas käännös. Ottaen huomioon, että Mass Effect 2 on jo yksi komeimmista konsolipeleistä, ei ole teknisellä puolella ole syytä huoleen. Pelin mukana tulee bonuksena ensimmäisen osan kertaava sarjakuva, mutta on tärkeää muistaa, ettei tietäminen tarkoita ymmärtämistä. Mass Effectin aito arvostaminen ja sen maailmaan hitsautuminen vaatii sen todellista kokemista, jolle viidentoista minuutin kestoinen sarjakuva ei luo mahdollisuutta. Täten esitän vetoomukseni niille kaikille, jotka tämän jumalaisen junan kyytiin kiipeävät: jos vain mahdollista, koe ensimmäinen Mass Effect! En väitä, etteikö edellä mainittu eläytyminen syntyisi myös suoraan Mass Effect 2:ta pelattaessa taustatarinan suurin piirtein tietäen, mutta pelin aloittaminen valmiista asennosta syvältä Mass Effect-universumista on kertakaikkisesti niiden muutaman euron ja tunnin arvoista.

Muuan Komea Mies

Monet ovat varmasti lukeneet lukuisista arvosteluista, miksi Mass Effect 2 on parempi kuin trilogian ensimmäinen osa ja toisinpäin. Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa toiston toistolta, aion tökätä lusikkani soppaan ja yrittää vakuuttaa, miksi omaan makuuni ykkönen on maistunut kakkosta paremmalta.

1. Erilaiset kehityssysteemit ja tapa, jolla pisteitä kerrytetään. Kakkosen tehtävän lopussa jaettavat suuret pistepotit estävät hahmon kehittymisen kesken tehtävän. Lisäksi pisteitä jää ilman huolellista suunnittelua ylimääräisinä lojumaan, sillä taitojen erilainen kehitys tuo ylimääräistä hankaluutta pisteiden sijoittamiseen. Vaikka paperilla idea kuulostaa hyvältä, on se kuitenkin loppujen lopuksi varsin turhauttava yritys tuoda kehittämiseen taktisuutta. Mass Effectin ensimmäisessä osassa ei minulla esiintynyt samanlaista turhautumista, mutta silti pisteet piti harkita tarkkaan. Kehittääkö passiivisia kykyjä, jolloin Shepard voisi päästää biotic-taitonsa valloilleen nopeammin vai oppiako kokonaan uusi taito? Vai parantaako Shepardin paskaa osumiskykyä aseilla, jolloin jossakin vaiheessa osuisi ladon seinään muutenkin kuin seisomalla sen sisällä.

Kakkosen kehityssysteemin kompastuskiveksi voidaan myös laskea se, että ykkösen ammustyypin valinnoista tehtiin kehitettäviä taitoja. Joten jos tahtoo, että aseet tekevät kunnon vahinkoa, pitää muutama piste tuhlata myös ammustaitoihin.

2. Ampuminen. Kakkosen kannattajat pitävät parempana Shepardin taitoa ampua aseella kuin aseella. Itse pidin ykkösen tavasta kuitenkin enemmän, sillä silloin pelimekaniikka muuttui radikaalisti valitessasi jonkin muun luokan kuin Soldierin. Siinä missä kakkosessa pystyy helpoimmilla vaikeusasteilla varsin huolettomasti sohimaan torrakoilla menemään ilman, että koskeekaan biotic- tai tech-taitoihinsa, pakottaa ykkönen rohkeasti käyttämään näitä taitoja, sillä esimerkiksi "puhtaat" biotic- ja tech-luokat eivät missään vaiheessa opi käyttämään useampaa asetta kerralla, jolloin on pakko luottaa ja oppia se, että taidoilla ja tai'oilla tekee jotain.

3. Liiallinen suoraviivaistaminen tehtävien osalta. Peli pitää huolen, ettei tehtävien aikana jää epäselväksi, mitä pelaajan oletetaan tekevän seuraavaksi, ja kenttäsuunnittelu tukee tätä. En muista kakkosesta kovin montaa kohtausta, jossa peli olisi antanut vaihtoehtoisia etenemistapoja, mutta loistoesimerkkinä ykkösen epälineaarisuudesta käy vierailu Noverian kauppa- ja tutkimuskeskukseen. Pelaajan päästessä planeetalle vartijat ilmoittavat Peak 15:n olevan suljettu huonon sään takia. Nopeasti muisteltuna muistan pelkästään tässä kohdassa olevan kolme erilaista etenemistapaa, joista yhtäkään ei tuputeta kurkusta alas NPC:n voimin. Kakkosen lineaarisuus käy hyvin ilmi päätehtävistä, sillä vaihtoehtoisia etenemisjärjestyksiä ei päätehtävien osalta anneta.

Kakkonen myös kertoo alusta asti mitä tulee tapahtumaan, ja mitä sinne pääsemiseksi sinun pitää saada aikaiseksi, mikäli tahdot parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ykkönen antoi suorittaa osan päätehtävistä haluamassasi järjestyksessä, eikä aina edes suoraan sanonut, missä tehtävä olisi. Varsinainen tehtäväkin saattoi muuttua pelin edetessä. Esimerkiksi Virmiressä peli ei millään tavalla varoita etukäteen että joudut uhraamaan tiimikaverisi, ennen kuin valintaympyrä pyörii ruudulla. Tai kuinka joutuisit mahdollisesti pistämään kuulan taistelutoverisi kalloon, jos et saisi hänen päätään kääntymään.

4. Mako vs. planeettaskannailu. Sen sijaan, että laskeuduttaisiin tutkimaan Makolla tuntematonta planeettaa henkilökohtaisesti, ammuttaan kiertoradalta luotaimia maankamaralle etsittäessä mineraaleja tai mielenkiintoisia paikkoja. Vaikka minipeli vähensi pystysuorien seinien kiipeily-yrityksiä, muuttui se varsin nopeasti tylsäksi ja työlääksi minipeliksi. Ja kun mineraalit etsittiin kiertoradalta käsin, lisäsi se jälleen sivutehtävien lineaarisuutta, kun laskeuduttaville planeetoille tehdään vain yksi alue, jossa jalkaudutaan räiskimään. Bioware yritti korjata tilannetta Project Firewalkerin muodossa, mutta ainakin itse aluksen mukana tulleet tehtävät olivat tylsiä ja aluksen auto-aim toimii uskomattoman typerästi.

Vaikka tämän jälkeen saattaisi kuulostaa, että en arvosta kakkosefektiä yhtään, ei asia ole näin. Tekniseltä toteutukseltaan kakkonen on ykköstä edellä ja surkea inventaario on historiaa. Peli kohentaa monessa asiassa, mutta jotkin asiat ovat kärsineet yksinkertaistamisesta. Itse pidin numeroiden ja varusteiden kanssa kikkailusta. Lisäksi toinen osa tuntuu polkevan paikallaan juonen osalta. Oudolta tuntuu myös katsoa, kuinka Shepard ainoana laittaa avaruuspuvun ylleen muiden pomppiessa tyhjyydessä tissit paljaana. ;)