KonsoliFINin pöytälaatikosta löytyi taas Virtual Console -arvosteluja, jotka päästetään nyt pölykerroksen alta kaiken kansan luettavaksi. Muista lukea myös aiemmat NES-arviot sekä Zanis Dustin katsaukset NESin ja SNESin himmeimpiin helmiin!

Ja huomaattehan, että arvosteluja ei ole päivitetty kirjoitusajankohdan jälkeen! Varmasti huomaatte.

The Legend of Zelda: A Link to the Past

Siinä missä 8-bittisellä Nintendolla nähty Zelda II: The Adventure of Link oli sivuttain rullaava tasohyppely- ja seikkailupeli, kolmas Zelda palautti sarjan juurilleen. A Link to the Past sisältää samaa, yläviistosta kuvattua seikkailua ja roolipeliä yhdistävää toimintaa, josta aivan ensimmäinen ja monet myöhemmät Zeldat ovat tulleet tunnetuiksi.

Pelin alussa pieni poika nimeltä Link näkee unta, jossa prinsessa Zelda pyytää häneltä apua. Pahojen voimien kätyri Ganondorf on vanginnut prinsessan kuninkaalliseen linnaan ja Linkin on lähdettävä pelastusretkelle. Kuvio muistuttaa siis melko pitkälti Nintendon legendaarista Mario-sarjaa, jossa vastaavan kolmiodraaman rooleja näyttelevät Bowser, Mario ja Peach. Loistavan, pelimekaniikkaa tipoittain opettavan intro-osuuden jälkeen Link saa käyttöönsä kilven ja miekan, sekä muuta Zelda-pelien vakiomateriaalia, kuten pommeja. Ganondorfin maailmanvalloitukseen tähtäävä ja monia hirviöitä sisältävä juoni paljastetaan, eikä muista kuin vihreähattuisesta pikkupojasta ole sankariksi.

Hubialueena toimii Hyrulen kenttä. Se on suuri pääalue, jonka kautta kuljetaan muihin tärkeisiin paikkoihin, kuten metsään, aavikolle ja luolastoihin. Pelaaja joutuu usein ratkaisemaan pieniä pulmia päästäkseen pelissä eteenpäin. Usein nämä liittyvät tiettyjen esineiden hankkimiseen ja käyttämiseen. Seikkailu on kohtalaisen vaikea, mutta pelissä on onneksi mahdollisuus tallentaa missä tahansa. Luolastossa kuollut pelaaja pakotetaan aloittamaan koko luolasto alusta, mikä on omiaan aiheuttamaan harmaita hiuksia. Peli ei ole aivan niin anteeksiantamaton kuin edeltäjänsä, mutta hermostumiseen kannattaa silti varautua.

A Link to the Pastin grafiikka herätti aikanaan ansaittua ihmetystä. Olihan peli todella laaja ja koko Hyrulen tutkimiseen kului kymmeniä tunteja. Toimintaa ryydittää loistava musiikki, joka on Nintendon hovisäveltäjän Koji Kondon käsialaa. Monet ensimmäisten Zeldojen kappaleista ovat mukana myös A Link to the Pastissa. Samoja melodioita kuultiin myöhemmissäkin Zelda-peleissä, kuten loistavassa Ocarina of Timessa.

A Link to the Past on monien mielestä kaikkien aikojen paras Super Nintendolle tehty peli. Tämä onkin mielestäni totta, sillä ainoastaan Super Mario Worldit pystyvät kilpailemaan sen kanssa laadussa ja laajuudessa. Vaikka Zelda III onkin jo aiemmin julkaistu Super Nintendolle ja Game Boy Advancelle, niin Virtual Console -versio on silti pakko-ostos.

*****

(Esa Mäkijärvi)

Harvest Moon

Harvest Moon -sarja sai alkunsa vuonna 1998, kun ensimmäinen peli ilmestyi Super Nintendolle Euroopassa. Julkaisu sai osakseen kiinnostusta, sillä siinä oli varsin kutkuttava konsepti. Harvest Moonissa nimittäin toimittiin maatalonisäntänä, hoidettiin lehmiä, viljeltiin kasveja ja vietettiin muutenkin varsin perinteistä elämää. Peli iski kuin häkä, sillä kukapa suurkaupungeissa asuva ei haluaisi hengittää raikasta maalaisilmaa -- jos ei muuten niin television välityksellä. Nyt tämä ensimmäinen ja paras monista Harvest Mooneista on ilmestynyt Virtual Consolessa. Kyseessä on pienoinen kulttuuriteko, sillä peli on hyvin harvinainen alkuperäisenä SNES-kasettina.

Harvest Moonissa pelaaja ohjaa nuorta Jackia, jonka maailmalle karanneet vanhemmat ovat jättäneet huolehtimaan perhetilasta. Talot ja pellot repsottavat, lehmät riutuvat. Aikaa täysremonttiin on virtuaaliset kaksi ja puoli vuotta. Peliajan loputtua isäpappa palaa maisemiin joko haukkumaan tai kehumaan poikaansa. Pelattavuus on yksinkertaista. Harvest Moonissa hoidetaan päivittäisiä askareita, kuten korjaustöitä, kuokkimista, lypsämistä ja muita vastaavia. Ajankäyttö on suunniteltava tarkasti, sillä hommia voi paiskia vain niin kauan kuin aurinko pysyy taivaalla. Pimeän tullessa (ja Jackin väsyessä) pystyy vierailemaan paikallisessa juottolassa, juttelemaan kanssaviljelijöiden kanssa ja ryypiskemään itsensä tiedottomaksi.

Eri alueissa, kuten vuoristossa, maatilassa, kylässä ja lähimetsässä, riittää tutkittavaa. Ajan ja rahat voi käyttää haluamallaan tavalla. Aloitteleva farminpitäjä voi keskittyä joko kasvisten ja viljan tai lehmien ja kanojen kasvattamiseen. Eräs varteenotettava vaihtoehto on myös leikkiä tuhlaajapoikaa. Tällöin pelaaja jättää tilan retuperälle, lähtee samoilemaan, kalastelee ja saa isän vihat päälleen. Hauskaa on myös yrittää vähällä vapaa-ajallaan vokotella kylän neitosia. Tällöin päätyy pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa naimisiin asti. Määräajan puitteissa pystyy myös tulemaan kahdesti isäksi. Harvest Moonissa on siis varsin mukavasti uusintapeluuarvoa. Saman tarinan pelaa mielellään läpi eri lähestymistavoilla.

Lisäväriä arkeen tuovat eri tapahtumat. Näihin kuuluvat esimerkiksi joulun ja pääsiäisen kaltaiset juhlapyhät sekä katastrofit, kuten maanjäristykset tai amerikkalaistyyliset hurrikaanit. Päivien tai jopa viikkojen virtuaalityö saattaa valua hukkaan, kun luontoäiti päättää pistää ranttaliksi. Taivasalla työskenteleminen on aina pientä arpapeliä. Kaikesta kuitenkin selviää ja esimerkiksi hyvän sadon kasvattaminen on juuri vaikeuksien takia palkitsevaa.

Harvest Moon on yhtä mainio kuin vuosikymmen sitten. Sen grafiikka on yhä melko hyvää, eivätkä muutkaan osa-alueet ole kärsineet kuluneesta ajasta. En olisi uskonut, että maatilasta huolehtiminen voisi olla näin palkitsevaa ja hauskaa. Peliin kannattaa tutustua, jos Animal Crossingin tyyppiset rennot julkaisut kiinnostavat.

****
(Esa Mäkijärvi)

Donkey Kong Country 3: Dixie Kong's Double Trouble!

Donkey Kong Country 3: Dixie Kong's Double Trouble! päättää yhden kaikkien aikojen parhaimmista trilogioista. Donkey Kong Country -pelit julkaistiin Super Nintendolle lyhyen ajan sisään 1990-luvun puolivälissä. Jokainen niistä oli loistava tasohyppelypeli ja myyntimenestys. Rareware käytti Shigeru Miyamoton luomaa Donkey Kong -hahmoa, mutta kuljetti sen kokonaan uusiin ulottuvuuksiin. Vuonna 1996 ilmestynyt Donkey Kong Country 3 on monien mielestä viimeinen klassikon aseman ansaitseva ikonisen gorillan tähdittämä peli.

DKC3:a tähdittävät edellisessä pelissä esitelty Dixie Kong sekä hänen pikkuveljensä Kiddy Kong. Donkey ja Diddy ovat kateissa ja pelaajan tehtävänä on selvittää heidän kohtalonsa. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että pääpiruna häärii todellisuudentajunsa menettänyt krokotiili K. Rool. Tällä kertaa K. Rool käskyttää KAOS-nimistä robottia. Pelaajan täytyy ahmia banaaneja, pomppia vihollisten päälle ja pistää pahikset ruotuun. Apua saadaan kauppoja omistavalta ja vinkkejä antavalta epämääräiseltä karhuperheeltä.

Donkey Kong Country 3:n tapahtumat sijoittuvat robotin luomaan koneteemaiseen ympäristöön sekä sarjasta tuttuihin luontoympäristöihin. Käänteinen ilmastonmuutos on ilmeisesti iskenyt edellisten pelien paratiisisaarelle, sillä DKC 3:n apinat hyppivät lehtipuiden ja lumikinosten keskellä. Maisemaan kokeneet muutokset ovat hyväksi, sillä muuten peli muistuttaa huomattavan paljon Donkey Kong Country 2:ta. Pelattavuus, grafiikka ja musiikki eivät ole juurikaan muuttuneet. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi peli toimiikin lähes täydellisesti.

Viimeisen Super Nintendon Donkey Kong Countryn vahvuus on kenttäsuunnittelussa Vaikeustaso nousee tasaisesti, kuten hyvässä tasohyppelypelissä pitääkin. Loppupuolella pelaaja joutuu kiperiin tilanteisiin, mutta missään vaiheessa peli ei muutu liian vaikeaksi. Lopputekstien rullatessa ruudulla on tyytyväinen olo. DKC-pelien perinteiden mukaisesti Dixie Kong's Double Trouble! on täynnä sala-alueita ja kerättäviä lisäesineitä. Tekemistä riittää seuraavaa kunnon Wii-peliä odotellessa.

Donkey Kong Country 3 on mielestäni aliarvostettu, koska se on erittäin viihdyttävä peli ja parempi kokonaisuus kuin Donkey Kong Country 2. Siinä ei ole juurikaan uusia ideoita, mutta kaikki toimii moitteetta. 800 Wii-pistettä on edullinen hinta näin laadukkaasta tasohyppelypelistä. Live Arcade -versiossa ei kuitenkaan ole mitään uutta aiemmin julkaistuihin SNES- ja GBA-versioiden nähden. Tämä kannattaa pitää mielessä ostopäätöstä tehdessä.

****
(Esa Mäkijärvi)

Super Metroid

Jokaisella on tapana tehdä toisinaan top-listoja parhaista peleistä. Hyvin usein Super Metroid komeilee listan kärjessä. Pelijournalismin kermalla on myös tapana tehdä vuosittain tällaisia listoja. Näissä listoissa Super Metroid on aina kärjessä. Super Metroidia voidaan syystäkin pitää merkittävänä tekeleenä, sillä Samuksen SNES-inkarnaatiota ollaan myöhemmin käytetty lajityypin kirjaesimerkkinä. Vapaamuotoista seikkailua, taitoa vaativaa toimintaa ja ensiluokkaisen uniikkeja ympäristöjä yhdistävä Super Metroid on todellinen pelialan taidonnäyte. Edelleen peli tarjoaa haastavan ja omaleimaisen kokemuksen, jota useat vastaavanlaiset pelit eivät ole onnistuneet häivyttämään.

Seikkailu saa alkunsa, kun intergalaktinen seikkailija Samus Aran saa hätäviestin avaruuskolonia Ceresiltä. Paikalle päästyään Aran todistaa, kuinka Avaruuspiraattien johtaja, arkkivihollinen Ridley, sieppaa pienen Metroidin ja karkaa kohti planeetta Zebestä. Samus käynnistää aluksensa potkustartin, ja pian näemmekin sankarittaremme sateisen Zebesin pinnalla. Tunnelma on alusta asti eteerisen vangitseva ja vahva. Vaikka kyseessä on kaksiulotteinen toimintaseikkailu, päihittää Super Metroid tunnelmallaan lukuisat uudemmatkin pelit. Ympäristöiltään vaihteleva ja rikas maailma saa loppusilauksen aavemaisella vaikutelmallaan. Zebes on laaja ja hyvin moniulotteinen planeetta, jonka navigointi on sekä jännittävää että haastavaa. Siellä täällä pelaaja havaitsee saavuttamattomia paikkoja, jonne Samus yltää vasta uusien päivitysten tehostamana. Ilmapiiri tasapainottelee ahdistavan ja mystisen, sekä pelottavan ja painostavan välillä. Zebes on kuin yksi suuri vihollinen, joka saalistaa Samusta minne tahansa tämä astuukaan.

Eräs pelin kauneuksista piilee sen epälineaarisuudessa. Peli on tehty niin, että sen voi kulkea turvallisesti läpi ohjastettujen tapahtumien. Kuitenkin tilanteeseen kuin tilanteeseen löytyy toinen, jännittävämpi etenemismuoto. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa vain sitä, että pelaaja kulkee pienen laava-alueen läpi ilman Gravity-pukua. Monimutkaisimmillaan eteneminen käy jo taiteesta, kun pelaaja etenee loputtomin pommihypyin, käyttää seinähyppyjä luovasti tai tuhoaa päävastuksen ovelasti alta aikayksikön. Netissä näitä taidonnäytteitä voi ihailla, kun pikaläpäisijät tekevät masentavan mahdottomia suorituksia läpäisten pelin alle tuntiin. On silti suositeltavaa käyttää ensimmäinen pelikerta tutkimisen ja rauhallisen etenemisen parissa. Erilaisia salapaikkoja ja esineitä on ripoteltuna siellä täällä, ja puolet Super Metroidin hohdosta syntyykin näitä metsästäessä. Zebes on niin upea, ettei sitä tohtisi jättää taakseen. Ja niin sisältörikas, ettei etenemisestä meinaa tulla mitään.

Super Metroid putoaa samaan luokkaan Super Mario Worldin, Chrono Triggerin ja The Legend Of Zelda: A Link to the Pastin kanssa. Kyseessä on mestariteos, jonka päihittäminen ei tunnu kovin mahdolliselta. Vaikka Metroid Fusion ja Metroid Prime -sarjan osat tavoittavat edeltäjänsä hohdon, onnistuvat ne siinä vain osittain. Lisättiin kaavaan enemmän tavaroita, enemmän visuaalista ilotulitusta tai laajempia alueita, ei tilanne muutu miksikään. Super Metroidin laskeutuessa vihdoin uudelle alustalle, tekee se Wii-julkaisun myötä vasta toisen esiinastumisensa. Edellisestä kerrasta onkin jo runsaat kolmetoista vuotta. Samuksen ura Nintendon merkkihenkilönä kulminoitui vuoden 1994 missiossa, ja jokaisen Wiin omistajan olisi syytä ottaa selvää miksi. Meistä monelle edellisestä kerrasta on jo ehkä liiankin pitkä aika, joten eikö nyt olisi sopiva hetki palata kultavuoden kimallukseen?

*****
(Orin)

Donkey Kong Country

Donkey Kong Country oli ilmestyessään vallankumouksellinen. Ensimmäinen ilman Shigeru Miyamotoa kehitetty Donkey Kong -seikkailu oli Rareware-pelitalon voimannäyte. Se myi miljoonia ja auttoi Super Nintendoa maailmanmaineeseen.

Vuonna 1994 alun perin julkaistu Donkey Kong Country oli ensimmäinen konsolipeli, joka käytti esirenderoitua 3D-grafiikkaa. Kokeilu oli Nintendolle ja Rarelle kallis, mutta kannattava riski: peli näytti julkaisupäivänään loistavalta ja näyttää edelleen vähintäänkin mukiinmenevältä.

Peli sisälsi myös tarttuvan soundtrackin, joka julkaistiin omana levynään. Musiikki ei ole valitettavasti kestänyt yhtä hyvin aikaa kuin visuaalinen puoli.

Donkey Kong Country oli tiennäyttäjä, joka viitoitti etenkin grafiikkansa osalta tulevia julkaisuja. Sen pohjalta esimerkiksi Mario-pelejä jouduttiin hiomaan paremmiksi ja innovatiivisimmiksi.

Donkey Kong Countryn heikko lenkki on pelattavuus, joka ei aivan yllä esimerkiksi Super Mario Worldien tasolle. Pelaaja ohjaa useita Kong-perheen jäseniä taistelussa ilkeää kuningasta K. Roolia vastaan. Matkalla krokotiilikuninkaan luokse kerätään tietenkin banaaneja ja vapautetaan vangittuja eläimiä, jotka auttavat pelaajaa lyhyissä, hauskoissa minipeliosuuksissa.

Seikkailu on Super Nintendo -standardeilla pitkä ja mukana on paljon salaisuuksia, joiden keräämisessä tasohyppelyiden ystävällä kuluu tunti poikineen. Virtual Consolella ei ole kovin monta pitkäikäistä peliä, mutta Donkey Kong Country on yksi niistä.

Kaikkiaan Raren vanha sotaratsu on edelleen hyvä peli. 800:n Wii-pisteen hinta on juuri ja juuri sopiva, sillä virtuaalisen apinalauman kanssa viettää monia mukavia hetkiä.

****
(Esa Mäkijärvi)

Super Probotector

Konamin Contra-sarja on kiistatta juokse ja ammu -genrensä suunnannäyttäjä. Alun perin 1992 julkaistu Contra III, Euroopassa Super Probotector, on useille pelaajille juuri se sarjan peli, joka on kuljettanut läpi Konamin sadistisen vaikean maailman - Billin ja Lancen saappaissa. Muistan hyvin, kuinka tämä peli tuli napattua mukaan Tukholman reissulta ajat sitten. Vaikka kärsivällisyys oli koko kotimatkan koetuksella, tarjosi pelin upea kansitaide ja ohjekirja runsaasti ihmeteltävää. Kotona peli osoittautui loistavaksi ja vei helposti aikaisemmin hankitun Super Turricanin paikan.

Contra-sarjassa on ollut aina kyse puhtaasta toiminnasta. Tätä muistetaan alleviivata, mikä näkyy Contran sonnimaisissa hahmoissa ja bensiininkatkuisessa maailmassa. Kentät ovat tiiviitä kokonaisuuksia, jotka juostaan vauhdilla loppuun ampumanappi pohjassa. Luonnollisesti tason lopussa odottaa groteskin näköinen päävastus super-aseineen. Super Probotectorissa kaavan särkee vain muutama kenttä. Mode 7 oli Super Probotectorin julkaisun aikaan kuumaa kamaa. Vaikka tämä näennäisesti 3D-vaikutelman tarjoama jippo toimi esimerkiksi F-Zerossa, Super Probotectorissa Mode 7 -varustetut kentät olisi voitu suosiolla jättää pois. Tylsästi ylhäältä päin kuvatuissa kentissä pelaajat tuhoavat vihollispesäkkeitä, jonka jälkeen pomovastus ilmestyy tyhjästä. Graafisesti rujon näköiset kentät eivät tarjoa varsinaista haastetta ja rikkovat pelin muuten eheän harmonian.

Tasojen koluamiseen ei sisälly muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mitään kaavasta poikkeavaa. Kuriositeetit rajoittuvat miehitettävään tankkiin ja liitoprätkillä hurjasteltavaan kenttään. Useissa kentissä myös kiipeillään seinillä ja roikutaan hurjissa korkeuksissa vastuksia väistellen ja vaivaten. Erilaisia aseita pelissä on kuusi joiden lisäksi sankareiden taskuun mahtuu koko ruudun putsaavia pommeja. Tulikurkkuja voi kantaa mukanaan korkeintaan kaksi, ja kalman korjatessa käytössä ollut ase katoaa, mutta varasijalla oleva jää talteen.

Vaikeustasoltaan peli edustaa keskiluokkaa. Vaikka hard-taso vaatiikin jo puolijumalan taidot, pääsee peruspelaaja useiden lisäelämien ja continueiden turvin lopputeksteihin saakka. Mikäli yksi mies vastaan kaikki muu -asetelma ei kiinnosta, saa muskelisoturi rinnalleen yhtä tiukan kaverin. Peli onkin parhaimmillaan kaksinpelissä. Tällöin aikansa pelifilosofia välittyy 2000-luvun virtuaalisankarille parhaiten; kun pelaajat ja pelihahmot rinta rinnan haastavat muukalaismoukat, raikaa riemu raivoten. Jos peli iskee kuin rasvattu salama, kannattaa katse kohottaa PS2-veljien suuntaan. Sekä Contra: Shattered Soldiers ja Neo Contra ovat uskollisia klassiselle genrelle ja vähintään edeltäjiensä tasoisia.

Arvosana: ****
(Orin)

Super Castlevania IV

Edelleen menestyksekäs Castlevania-sarja on läpikäynyt lukuisia muutoksia ajan saatossa. Mukaan on mahtunut Simon's Questin tyylisiä ropemaisia erikoisuuksia, mutta yleensä sarja on noudattanut perinteistä toimintapelin kaavaa. Vasta Symphony Of The Nightin mukana Konami esitteli sarjan uudenlaisen ilmeen; peli ei sisältänyt enää kenttiä, dialogi oli tullut jäädäkseen ja koko hoito oltiin maustettu RPG-pelien tapaan hahmonkehityksellä ja karttuvalla tavarakokoelmalla. Super Castlevania IV on sarjan viimeisimpiä vanhan kaavan edustajia, ja sellaisena loistava aikaa kestänyt peli.

Pimeyden äpärälapsi Dracula ei malta vaihteeksi pysyä mullan alla, vaan karkaa lepakkomuodossa haudastaan salaman iskettyä siihen. Tämähän ei sovi alkuunkaan, joten Simon Belmont on silmänkäänteessä ruoskansa kanssa verenimijän kotikulmilla. Seikkailu starttaa tyypillisesti linnan esipihalta Simonin pompatessa sillan kurjalle puolelle. Ennen jokaista kenttää pelaajalle näytetään kartasta hänen sijaintinsa. Tasot ovat monipuolisia ja toistavat klassista kaavaa, joka kattaa hautuumaan, kirjaston ja synkän vankityrmän ynnä muut linnan vakioalueet. Peli on haastava, joten salasanat kannattaa kirjata ylös, ellei tahdo kuoleman korjatessa aloittaa koko peliä alusta.

Super Castlevania IV:ssä Simon kykeni ensimmäistä kertaa ohjaamaan hyppynsä pituutta ja ruoskimaan useampaan kuin yhteen suuntaan. Nämä uudistukset ovat edelleen tervetulleita, sillä jäykällä hypyllä pelin useat rotkot olisi todella tuskaista ylittää. Myöskään lentäviä Medusan päitä ja lepakoita ei tarvitse pelätä hikikarpalo otsalla, sillä nämä saa ruoskittua helposti yläviistoon. Vaihtoehtoisesti Simon taitaa myös ruoskan "vatkaamisen". Pitämällä lyöntinappia pohjassa pelaaja voi hyökkäystehon kustannuksella heiluttaa ruoskaa miten tahtoo, tai roikuttaa tätä paikallaan. Vampire Killerin lisäksi Belmont voi hyödyntää useita löytämiään tavaroita. Kaikki viholliset tuhoava risti ja kuolemattomuusjuoma edustavat "mahdollisesti kätevä, muttei koskaan tarpeellinen" -sarjaa. Sen sijaan polttopullot, kirveet ja veitset tulevat tarpeen, vaikkei näillä pystykään tehdä tuttua super-tehokasta "item crush" -hyökkäystä.

Super Castlevania IV on peli, jota jaksaa pelata pitkään kyllästymättä. Se on rehellisesti haastava, eikä sorru aikansa muotioikkuihin, vaan sisältää ajattoman suunnittelun ja hengen. Tyyliltään peli on synkkä, osittain harmahtavan ruskean väripalettinsa takia. Tämän lisäksi pelin tasosuunnittelu on karmivan pelottavaa ja äänimaailma toistaa kryptisiä melodioita vakuuttavasti. Kyseessä on ehdottomasti kokeilun arvoinen peli, ja PSP:n Castlevania: The Dracula X Chroniclesia odottaville loistava välipala samantyylisen pelikokemuksen merkeissä.

Arvosana: *****
(Orin)

Donkey Kong Country 2: Diddys Kong Quest

Ensimmäisen Donkey Kong Countryn suurmenestyksen jälkeen oli vain ajan kysymys, milloin jatko-osa saataisiin markkinoille. Nopeasti noin vuodessa kehitetty Donkey Kong Country 2: Diddys Kong Quest oli alkuperäisen tasohyppelypelin kehittäneen Rarewaren käsialaa. Ei ole suuri yllätys, että kyseessä on laadukas, kokeilemisen arvoinen peli.

Mitä Bowser on Mariolle, sitä K-Rool on Donkey Kongille. Siinä missä Bowser kaappaa jatkuvasti Marion rakastettua Peachia yrittäessään valloittaa maailman, kruunua käyttävä krokotiili K-Rool kidnappaa Kongeja. Tällä kertaa ilkeän krokotiilin haaviin on tarttunut itse Donkey Kong. Diddy Kongin ja Dixie Kongin onkin riennettävä avuksi.

Diddys Kong Quest on yhdistelmä uutta ja vanhaa. Peli näyttää edelleen hyvältä, mutta grafiikka ei ole kokenut muutoksia sitten ykkösosan. Myös ääniraita on tuttua ja tarttuvaa tavaraa. Maailma koostuu edelleen tasoista, joiden loppuun on päästävä menettämättä molempia hahmoja. Tervetullut uudistus on pelattavuuden muuttaminen vaihtelevammaksi. Tasot ovat mielikuvituksellisimpia kuin ennen ja Kongit pystyvät muuttumaan eläimiksi muussakin yhteydessä kuin bonustasoissa. Hahmot liikkuvat tosin edelleen hieman kömpelösti.

Vaihtelu tekee pelaamisesta mielekästä. Vaikka peruselementit ovat edelleen samoja, Diddys Kong Quest lähestyy tasohyppelygenreä tuoreelta tuntuvalla tavalla. Mukana on myös enemmän salaisuuksia kuin Donkey Kong Countryssa. Varsinaisessa läpäisyssä, erikoisesineiden keräilyssä ja lisäalueiden tahkoamisessa kuluu tunti poikineen, joten pelissä on enemmän kuin tarpeeksi vastinetta 800 Wii-pisteelle.

Ensimmäiset Donkey Kong Countryt käännettiin Game Boy Advancelle vuonna 2004, eivätkä Virtual Console -versiot tarjoa mitään uutta niille miljoonille, jotka ovat pelanneet tekeleitä aiemmin. Diddys Kong Questin Wii-julkaisua on lisäksi ilmeisesti kiirehditty, sillä peli on paikoin buginen. Siitä huolimatta kyseessä on yksi Super Nintendon lippulaivapeleistä ja kokemisen arvoinen.

****
(Esa Mäkijärvi)

Super Mario World

Super Mario World ilmestyi Super Nintendon julkaisun yhteydessä. Se oli pelin kehittäneen Shigeru Miyamoton todellinen voimannäyte ja Nintendon miljoonia myynyt lippulaivapeli. Kyseessä on loistava sivuttain rullaava tasohyppelypeli, joka jatkoi Nintendo Entertainment Systemillä ilmestyneen Super Mario Bros 3:n jalanjäljissä, mutta kehittäen edeltäjänsä jokaista osa-aluetta. Super Nintendon 16-bittistä grafiikkaa ja stereoääntä hyödyntänyt ensimmäinen kahdesta Super Mario Worldistä oli ilmestyessään vallankumous. Vielä nykyäänkin se on mainio lisä Virtual Consolen valikoimaan.

Vuonna 1992 Euroopassa julkaistu Super Mario World esitteli Yoshi-dinosauruksen, joka auttoi Marioa pistämään roistot ruotuun. Kenttien varrelta löytyviä Yosheja oli neljää eri väriä (vihreä, keltainen, punainen ja sininen). Useimmilla oli jokin erikoiskyky. Vihreä oli perusväri ja sillä pystyi vain ratsastamaan. Keltainen Yoshi pystyi hyppimään putoamaan vihollisten päälle, sininen osasi lentämään ja punainen sylkemään tulta. Dinosaurus toi mukavan lisän normaaliin tasohyppelyyn, josta Mario oli jo erittäin tunnettu.

Mariolla oli käytössään tuttuja erikoiskykyjä, kuten lentolakki ja tulikukka. Pyylevä putkimies pystyi Super Mario Wordissa ensimmäistä kertaa pyörähdyshyppyyn sekä poimimaan ja heittämään tavaroita. Nämä pienet lisäykset toivat pelattavuuteen lisää tasoja, joista Mario-pelit eivät ole vieläkään pystyneet pistämään paljoa paremmaksi.

Peli sisältää Super Mario Bros 3:n tyylisen maailmankartan, jossa liikutaan kentästä ja maailmasta toiseen. Seitsemän maailmaa ja 72 kenttää sisältävät lisäksi salaisuuksia, joten pelattavaa riittää runsaasti. Vaikeustaso on tasapainotettu loistavasti: peli tulee koko ajan haastavammaksi, mutta ei ole missään vaiheessa liian helppo tai liian vaikea. Moni nykypeli voisi ottaa tästä mallia.

Super Mario World on ilmestynyt nyt kolmesti. Alkuperäisen SNES-version lisäksi Nintendo julkaisi mestariteoksensa GBA:lle osana Super Mario Advance -sarjaa. Virtual Console -versio on identtinen alkuperäisjulkaisun kanssa ja ehdottomasti 800 ostopisteen arvoinen.

*****
(Esa Mäkijärvi)

DoReMi Fantasy: Milon's DokiDoki Adventure

DoReMi Fantasy on NESille julkaistun Milon's Secret Castlen jatko-osa, jota ei ole julkaistu virallisesti länsimaissa ennen hatunnoston arvoista Virtual Console -julkaisua. Viihdyttävässä ja perinteisessä 2D- tasoloikassa pieni poika Milon lähtee pelastamaan ystävänsä Alis-keijun sekä kotimetsänsä kadonneen musiikin pahan Amonin kynsistä.

Milonin tärkein ominaisuus on Bubble Bobble -henkinen vihollisten vangitseminen kuplan sisälle. Parin omaperäisen toiminnon ohella peli on melko perinteistä loikkimista, joka nousee kuitenkin selvästi genren kärkikaartiin. DoReMi Fantasy on pelattavuudeltaan huippuluokkaa ja sen osalta aivan parhaimpien SNES-Marioiden tasolla. Milon hyppää tarkasti juuri silloin kuin pitääkin, eikä pelaaja voi syyttää virheistää kuin itseään (tai vaikeustasoa - jos kuolema koittaa, aloitetaan kenttä tällöin alusta). Pomotappelut ovat nopeatempoisia, mutta loogisella päättelykyvyllä pääsee pitkälle.

Graafisesti peli on miellyttävää katseltavaa. Värikäs maailma ei kirvele silmiä, sillä hahmojen ja taustojen selkeys pitää visuaalisen ilmeen kasassa. Audiopuolella taustamusiikki ansaitsee sekin papukaijamerkin - tarttuvia melodioita tulee hyräiltyä ja vihelleltyä tämän tästä loikkimisen ohessa.

Japaninkieliset valikot ja tekstit haittaavat pahasti ymmärrettävyyttä. Koska DoReMi Fantasya ei ole aiemmin julkaistu länsimaissa, on Nintendo jättänyt alkuperäisen kielen paikalleen. Pieni panostus edes valikoiden kääntämiseen olisi ollut kuitenkin mukava lisä, sillä nyt täytyy edetä yritysten ja erehdysten kautta.

Jos perinteinen tasoloikka kiinnostaa, mutta Mariot ovat tulleet turhankin tutuiksi, kannattaa DoReMi Fantasyyn tutustua välittömästi. Ajan hammas ei ole syönyt sen viihdyttävyyttä lainkaan.

*****
(Kastle)