Ubisoftin luomassa todellisuudessa ihmiset verhoutuvat maskeihin, terrorismin uhka pitää kansalaisoikeudet kurissa, älypuhelin tuntuu olevan elämän keskipiste, ja jokaisen tietovuodon takaa paljastuu epäilyttäviä valtapoliittisia kytköksiä. Osittain sähköllä toimivat autotkin toilailevat kaduilla tekoälyn avustamina ihan miten sattuu.

Kyseessä ei ole kuitenkaan simulaattori vuoden 2020 "kohokohdista", vaan lähitulevaisuuden dystooppiseen Lontooseen sijoittuva tieteisseikkailu, Watch Dogs: Legion. Liekö sattumaa vai ei, mutta sarjan kolmas osa jakaa yllättävän paljon ankeita yhtymäkohtia elämän nykymenoon.

Hakkeriksi kastiin katsomatta

Watch Dogs: Legionin isoin yksittäinen uudistus lienee jo useimpien tätä lukevien aivolohkossa Ubisoftin ahkeran markkinointirummutuksen ansiosta. Tietoyhteiskunnan ulkopuolelle lukittautuneille kerrottakoon, että tällä kertaa pelissä ei ohjasteta ainoastaan yhtä selkeää päähahmoa, vaan koko kaupunki on käytettävissä. Aiemmista osista tutun hakkerointiryhmä Dedsecin riveihin voi värvätä käytännössä kenet tahansa kadulla tallustelijan – ja houkutella tyypin omaan kontrolliinsa.

Lisävoiman haalimiseen ei sentään riitä pelkkä napinpainallus tai sulavat puheet, sillä käännyttämiseksi täytyy tuttavuuksille ensin suorittaa palvelus tai kaksi. Annetun tehtävän selvittämällä käyttöön saa paitsi uuden hahmomallin, myös ennen kaikkea tyypille pyhitetyt erikoiskyvyt. Karskin kovanaaman arsenaalista paljastuu todennäköisesti raskasta aseistusta taisteluiden tueksi, kun taas virkavallan univormu luo mahdollisuuksia soluttautua tiukasti vartioiduille alueille muita helpommin.

Omaksi suosikiksi valikoitui moninaisten persoonien jälkeen jopa hieman yllättäen tavallista työväkeä edustava rakennustyyppi, johon tutustutaan tarinan puolesta. Hahmon paras ominaisuus ei suinkaan ole likaisen keltainen heijastinliivi tai edes taisteluissa yllättävän tehokas naulapyssy, vaan aina lähistöllä kulkeva drooni. Kauko-ohjattava ja tavaroiden nosteluun tarkoitettu ilma-alus on nimittäin sen verran tukevaa tekoa, että sen avulla pelaaja ottaa ilmatilan herruuden haltuunsa. Useissa tehtävissä hakkeroidutaan rakennusten ylätasanteilla sijaitseviin palvelinkeskuksiin, joten kyseisen apuvälineen kera homma sujuu kätevästi ilman kiipeilyreittien metsästämistä.

Erilaisilla ominaisuuksilla ryyditetyt tyypit tuovat mukanaan valinnanvaraa ja vaihtelua peruspelaamiseen. Uudistuksen nurjat puolet ovat kuitenkin juuri niitä, mitä etukäteen sieti pelätä. Monesti karikatyyreiksi äityvät hahmot yrittävät liiaksi erottua toisistaan, ja silti tismalleen samoja naamoja marssii vastaan huomattavissa määrin. Jälkimmäinen ilmiö toki toistuu kaikissa avoimen maailman tuotoksissa, mutta Legionissa kopiokoneella monistetut asukkaat pomppaavat rekrytointimekaniikan vuoksi tyystin eri voimakkuudella silmille.

Jo ensimmäisen satunnaisesti kadulla vastaan astelleen naishahmon värväystuokio karisti immersion varsin tehokkaasti tämän avattua suunsa. Oman sankarittaren ja värvättävän tyypin dialogit hoidettiin nimittäin saman – ja kaiken lisäksi poikkeuksellisen omintakeisen – ääninäyttelijän toimesta. Seuraavan kulman takaa ilmestyi puolestaan pelaajan täydellinen kaksoisolento, minkä jälkeen teki mieli lopettaa koko idean testailu ja keskittyä tarinaan.

Toistoa ja tunteita

Juoni alkaa kirjaimellisesti pamauksella, kun mystinen terroristijärjestö lavastaa Dedsecin syylliseksi Lontoon pommituksiin. Tempun seurauksena kaupunkiin julistetaan poikkeustila, ja vastuulliset pyritään savustamaan lynkattaviksi voimakeinoja sekä kansalaisten sortamista kaihtamatta. Osana Dedsecin legioonaa pelaajan on selvitettävä asioiden todellinen laita ja palautettava metropolin elo takaisin raiteilleen. Lupaavan eeppisistä lähtökohdista huolimatta tarina jää harmillisen tasapaksuksi vaihtuvien tavoitteiden ja henkilöiden keskellä.

Mukaan mahtuu myös selvästi enemmän ajatusta osakseen saaneita tehtäviä, jotka irrottelevat reilummin lähitulevaisuuden teemoista ammennetuista kauhuskenaarioista. Perustekeminen on kuitenkin pidemmän päälle melko yksipuolista. Yhdeksän kertaa kymmenestä päämääränä on tunkeutua eriasteisesti vartioituihin rakennelmiin, tarkoituksena joko noutaa tietoa, aiheuttaa vastustajan joukoille harmia tai pelastaa aatetovereita vankeudesta.

Tilanteissa voi kuitenkin hyödyntää useampaa eri pelityyliä, mikä pelastaa jonkin verran. Aseet paukkuen homma on yleensä vaikeinta ja sotkuisinta hoitaa, eikä vähiten kankeiden kontrollien vuoksi. Pelissä saa halutessaan jopa Permadeath-asetuksen päälle, jolloin elinlankansa tuhlannut operaattori ei enää ilmestykään pienen huilailun jälkeen takaisin muonavahvuuteen.

Kameroita sekä tietokonepäätteitä hakkeroimalla operaatio sujuu paljon nätimmin ja turvallisemmin – samalla myös enemmän pelin ideaa myötäillen. Kaikkea ei voi kuitenkaan hoitaa etänä, vaan tietyt terminaalit vaativat fyysisen kontaktin toimiakseen. Tällöin matkaansa voi tasoittaa vartijoiden kännyköitä häiriköimällä, erilaisia ansoja virittelemällä sekä hyödyntämällä vaikkapa piskuista robottihämähäkkiä, joka pääsee ryömimään ilmaventtiileitä pitkin kohteeseensa.

Toimii parhaiten ajatuksen tasolla

Parhaimmillaan Watch Dogs: Legion on suurta hupia. Silti kokonaisuudesta huokuu usein tunne, että kehittäjät ovat haukanneet joko turhan ison palan työstettäväkseen tai sitten punainen lanka on yksinkertaisesti hukkunut matkan varrella. Monet osa-alueet ovat enemmän tai vähemmän rikkonaisia: ruuhkaisen Lontoon menoa hieman tarkemmin ihmettelemällä näkee, miten taulapäisesti ihmiset ja autot sukkuloivat törmäillen toisiinsa.

Kosmeettisten seikkojen ohella mukaan mahtuu aidosti pelattavuuteen vaikuttavia aivopieruja. Ärsyttävimpänä esimerkkinä mainittakoon pelastettavien tekoälyhahmojen miltei täydellinen kyvyttömyys seurata pelaajaa vähänkään vaativammissa paikoissa. Koneen ohjastamat älypäät eivät osaa esimerkiksi nousta laiturilla odottavaan veneeseen aiemmin mainitusta kuljetusdroonista puhumattakaan. Nerokkaan pakosuunnitelman keksimisen riemu vaihtuu nopeasti turhautumiseen, kun tehtävä menee suojeltavan kohteen typeryyden vuoksi pieleen aivan loppumetreillä.

Lähitulevaisuuden Lontoo mallinnetaan Ubisoftin tyyliin yksityiskohtia säästämättä ja myös silauksella futuristista otetta. Kaupungilla riittää niin ikään julkaisijalle ominaisesti tekemistä yllin kyllin aina pakettilähetin hommista salakuvaamiseen ja propagandaruutujen sabotointiin. Kellotorneihin ei sentään tarvitse kiipeillä, vaan alueet "lunastetaan" omaksi nimenomaan sivutehtäviä uurastamalla. Kapeat kerrostalojen reunustamat reitit ja toisiaan toistavat kujat ajavat kuitenkin ennen pitkää pikasiirtymien käytön pariin, kunhan ikonisimmat yksittäiset maamerkit on ympäristöstä bongattu.

Testatussa Xbox One X -versiossa huokuu kenties nurkan takana häämöttävä uusi konsolisukupolvi sekä ylipäätään projektinhallinnan haastavuus. Peli pyörii riittävän sulavasti, ja kaupungin kattojen yläpuolella suurkaupunki näyttää hyvältä. Katutasolla tallustellessa yleisilme ei ole kuitenkaan erityisen kaunis avoimen maailman genren tähtikastiin verrattuna. Keskivertoa kehnompi kasvomallinnus lienee suurin yksittäinen särö kokonaisuudessa. Yhdistettynä paikoin todella luokattomaan ääninäyttelyyn, on kunnollisen immersion saavuttaminen haastavaa.

Ubisoftille pitää nostaa hattua, että tuorein Watch Dogs ei tyydy pelkästään hiomaan edeltäjiensä ryppyjä, vaan yrittää rohkeasti jotain uutta

Ubisoftille pitää nostaa hattua, että tuorein Watch Dogs ei tyydy tallomaan pelkästään edeltäjiensä polkuja, vaan yrittää rohkeasti jotain uutta. Välillä parituntinen sessio meneekin kuin siivillä, mutta vastaavasti toisinaan ohjaimen varressa tuskaillessa haaveilee tyystin toisista peleistä. Lopputulos olisi varmasti hyötynyt vielä reilusta lisäajasta kehityksensä suhteen, jotta suunnittelupöydän villeimmät visiot pääsisivät oikeuksiinsa. Tällaisenaan peli jää hieman epätasaiseksi kokoelmaksi enemmän ja vähemmän toimivia ideoita.

Kirjaudu kommentoidaksesi