BioShock Infinite

Alkuperäinen BioShock oli pelimaailman tapaus vuonna 2007. Se loi aivan oman maailmansa, ja tarina avattiin peleille ominaisia kerronnan keinoja käyttäen. Epätavallista tänä jatko-osien luvattuna aikana oli, että tarina saavutti selkeän loppuratkaisun. vuonna 2013 BioShock: Infinite yltää samoihin ansioihin kuin edeltäjänsäkin. Kaikki on uutta, mutta silti työjäljen tunnistaa BioShockiksi. Lopputekstien rullatessa mielen valtaa tyytyväisyys, sillä kaikkiin pelin aikana heränneisiin kysymyksiin on vastattu.

Kaupunki pilvissä

BioShock: Infinite sijoittuu pilviin rakennettuun kaupunkiin nimeltä Columbia vuonna 1912. Velkansa sovittaakseen Booker DeWitt saa tehtäväkseen matkustaa taivaisiin kidnappaamaan tytön nimeltä Elizabeth. Muuta ei sitten kannatakaan tietää etukäteen: tarina on sitä mehukkaampi, mitä vähemmän siitä on ehtinyt muodostaa ennakko-odotuksia. Ikäraja on oikeutetusti K18, mutta ei niinkään väkivallan tai alastomuuden vuoksi. Käsitellyt teemat ovat nimittäin hyvin aikuismaisia, eikä peliä kannata lähestyä pelkkänä räiskintänä tai nopeana silmäkarkkina. Kumpaakin tarinan aikana koetaan, mutta keskiössä on kuitenkin kaupunki itse ja kahden päähenkilön suhde. Matkan aikana kokeillaan erilaisia tyylejäkin, kun avoin tutkiminen auringonpaisteessa muuttuu ahtaiksi käytäviksi kauhupelien hengessä. Mikään ei kuitenkaan tunnu irralliselta, vaan kaikki liittyy tiukasti käsillä olevaan tilanteeseen.
Pelaaminen vuorottelee ympäristön tutkimisen, dialogin kuuntelemisen ja räiskinnän välillä. Columbia tuntuu elävältä ja todelliselta, mikä on hieno saavutus pilviin sijoitetulta kaupungilta. Vanhenevan grafiikkamoottorin puutteet yksityiskohdissa paikataan kirkkaasti taiteellisella ilmeellä. Peli näyttää täysin omanlaiseltaan, joskin ajoittain ehkä hieman muoviselta. Eteneminen on pääasiassa lineaarista, mutta ohjatulta reitiltä voi halutessaan poiketa. Pieniä sivutehtäviä lukuun ottamatta sellaiseen ei kuitenkaan ole tarvetta. On silti vaikea välttyä lapsenomaiselta innolta nuuskia nurkkia, kun tutkittava maailma on näinkin mielenkiintoinen.

Suoraviivainen taistelu

Tasapaino visuaalisen ja auditiivisen viestinnän välillä on passeli, sillä tarina tuntuu etenevän yhtä lailla dialogin kuin kuvankin keinoin. Loppuratkaisussa puhepuoli ottaa valtaa, minkä vuoksi on välillä painettava pysäytysnappia ja pureksittava uutta informaatiota pelin määrättyä rytmitystä kauemmin. Ääninäyttely on erittäin luonnollista ja sujuvaa. Tekijät ovat selvästi panostaneet varsinkin Bookerin ja Elizabethin ulosantiin. Tilanteen vaatima tunnetila välittyy äänen ja kuvan yhdistelmänä loistavasti kotisohvalle.
Taistelut ovat yksinkertaisen tekoälyn vuoksi hyvin suoraviivaisia: kohdetta ammutaan niin kauan, kunnes se kaatuu maahan eikä liiku enää. Kaavaa monipuolistetaan monipuolisella valikoimalla erilaisia aseita, mutta kaikkein hauskinta on yhdistellä tulitaisteluihin vigor-hyökkäyksiä. Alkuperäisen BioShockin plasmidi-nimellä kulkeneet erikoishyökkäykset ovat veikeitä, koska niiden avulla voi esimerkiksi antaa sähköshokkeja tai nostaa pahikset hetkeksi ilmaan leijumaan. Taistelut ovat kaikin puolin sujuvia, mutta silti kaikkein epäkiinnostavin osuus koko tarinassa.
Mukaan ei ole laitettu minkäänlaista moninpeliä tai edes tilastoja, mutta eipä niitä edes kaivata. BioShock: Infinite on viiden tähden viihdettä ja yksi syy lisää sille, miksi kannattaa pelata videopelejä.
Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi